En tiedä, mitä sanoa. Olen jotenkin vähän epätietoinen kaikesta, mutta olo ei ole mitenkään kauhean kauhea. Varmaan se on taas joku kumma piirre minussa: kun asiat menee oikein virallisestikin vikaan oikein kunnolla, niin minä suhtaudun siihen ihmeen hyvin. Näemme taas, että toivo on Amian pahin vihollinen. Jos tulee vastaan jotain, mitä ei pysty kiertämään yhtään mitenkään – niin kuin silloin, kun meidän koira kuoli – niin minä otan sen suhteellisen tyynesti vastaan. Mutta jos tulee sellainen, missä voisi olla toinenkin vaihtoehto... Voisi olla toinen vaihtoehto, että asiat olisivat sittenkin niin kuin olin aina toivonut... Sellainen ajattelumalli saa minut melkein enemmän pois tolaltani.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mistähän sitä aloittaisi? Olen nukkunut viimeisen 52 tunnin sisällä yhdeksän tuntia. Luin eilen biologiaa niin paljon, että se tuntui tulevan korvista ulos. Menin nukkumaan puoli kolme, mutta nukahdin vasta joskus kolmen aikaan. Heräsin puoli viisi kauhuissani, kun joku kauhuleffatyyppi ei antanut minun sanoa vuorosanojani, vaan istui minun päälleni ja huusi kasvot melkein kiinni minun kasvoissani: ”Mitä tymiini tekee?! Mitä tymiini tekee?!” Ja aamulla kertasin ja tuntui, että osasin.

 

Koe tuli eteen. Hemmetin typeriä tehtäviä. Minua ei jaksanut kiinnostaa. En tiennyt mielestäni mihinkään tarpeeksi. Tuskastutti.

 

NN ei ollut kirjoituksissa. Hän ei kirjoittanut historiaa. Hän ei kirjoittanut mitään toista reaalia. Pelkästään uskonnon. Kiitti moi, terve ja onnee. En enää keksi mitään syytä, miksi hän olisi kirjoittanut pelkän uskonnon, jos ei uskoisi. Jos ei aikoisi jonnekin opiskelemaan jotain uskontoon liittyvää. Varmaan olen pinnallinen, mutta ei kiitos. Minä en halua ketään, joka uskoo. Ei kavereina häiritse, mutta en halua edes ajatella seurustelua jonkun uskovaisen kanssa. Oli hän sitten mitä tahansa muuta, miten tahansa paljon muuten samanlainen kuin minä ja ymmärtäisi ja välittäisi, niin ei.

 

Lähdettyäni kirjoituksista menin hakemaan muiden aineiden tuloksia. Vaikka minä miten olisin hyväksynyt sen, että hän sanoi ei, ja aamulla sen, että hän uskoo, niin ne kaikki yhdessäkään eivät saaneet minua luistamaan refleksistäni: katsotaan parkkipaikalle onko NN:n auto siellä. Se on refleksi. Kun kävelee sitä alakäytävää pitkin meidän lukiossa, niin se on refleksi. Sitä tulee automaattisesti katsoneeksi sinne, missä hänen autonsa aina normaalisti oli. Enkä voinut estää sitäkään, että sydämeni jätti ainakin yhden lyönnin välistä, kun näin, että se todella oli siellä.

 

Aluksi minä ajattelin, että varmaan olen pimahtamassa tai jotain: eihän NN ollut kirjoituksissa! Miksi hänen autonsa oli sitten parkkipaikalla koulun pihassa? Sitten ajattelin, että ehkä olen jo pitemmän aikaa sekoittanut sen auton johonkin toiseen samannäköiseen. Että se on jonkun muun. Mutta ei, mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä vähemmän minä siihen uskoin. Se oli NN:n auto. Ajattelin sitten, että ehkä hän on hakemassa tuloksia. Vilkaisin ”ohikulkiessani” oppilaskunnan huoneeseen, mutta siellä ei ollut yhtään ketään. Menin yläkertaan: ei ketään. Lopulta jämähdin matikanluokan eteen, kun se opettaja tuntui olevan ainoa, joka oli yhä paikalla: hänen äänensä kuului oven läpi.

 

Siihen tuli muitakin, herra V ensimmäisenä. Kyseli minulta, että miten meni ja mitä kirjoitin. Juteltiin vähän kaikesta. Oli kivaa, herra V on tosi kiva. Sitten tulivat neiti M ja herra JuT ja T. Toukka ja neiti AK ja sitten vielä neiti R. Kaikki kyttäsi matikan tuloksia, paitsi neiti M, joka oli vain herra JuT:n seurana.

 

En tiedä, onko NN kertonut. Tänään minulla oli ensimmäistä kertaa vainoharhainen tunne, että on. Se tuli heti aamulla, kun herra MaP loi minuun jotenkin kummallisen katseen. Sitten kun olin samalla käytävällä herra JuT:n kanssa suunnilleen tunnin, niin jotenkin tuli kumma olo. Herra JuT on ollut minusta jotenkin kauhean etäinen aina, hänen katseettaan ei ole ollut mitenkään helppo kohdata, kun hän harvoin katsoo minuun. Mutta nyt yhtäkkiä tyyppi on vaihtanut taktiikkaansa. Minun piti yhdessä vaiheessa jopa päättää, että nyt kuuntelen välillä neiti AK:n ja T. Toukan keskustelua, että ei tarvitse koko ajan nähdä herra JuT:n katsetta.

 

Ei se ollut ilkeä tai pilkkaava, herra JuT on minusta ihan hyvä tyyppi. Se oli pikemminkin melkein sellainen... Sellainen kuin yhtäkkiä olisi huomannut, että hei, tuokin on olemassa. Herra MaP:n katse sen sijaan oli aika ilkeä. Ei pilkkaava, mutta aika ilkeä. Spekulaatiota spekulaatiota: hänestä sanottiin ykkösellä, että hän olisi ihastunut minuun. En tiedä asian todenperäisyyttä, mutta en välttämättä pitäisi sitä ihan mahdottomanakaan. Mutta minusta herra MaP on aika epämiellyttävä.

 

No joo. Voi toisaalta olla, että vainoharhailen vain. Ei olisi ensimmäinen kerta.

 

Sitten minä näin hänet. Hän käveli pihalla kohti autoaan reppu kädessä ja tämä kauhea myrskytuuli, mitä täällä on, riepotteli hänen tukkaansa. Hän oli ollut jollain tunnilla. En tiedä millä, mutta jollain. Reppu ja tunnin loppumisen aikaan koulusta yksin häipyminen ovat aika kiistattomia todisteita. Minä mietinkin joskus, että miten NN muka saisi kurssit kasaan, kun hänellä oli niitä niin vähän. En tiedä, millä kurssilla hän on, mutta ei millään meidän lukiorakennuksen kurssilla. Eli suomeksi sanottuna: todennäköisesti kuvaamataito. Tai ehkä liikunta, kun tyyppi kerran jotenkin ihmeellisesti luisti niiltä kaikilta liikunnan kursseilta. Tai ehkä joku C-rakennuksen kursseista... Ei siellä ole kuin uskonto ja psykologia. Niin joo ja ruotsi. Mutta ei se se voi olla, kun hän kerran jo kirjoittikin sen. Tai opo. Tuskin.

 

Kuitenkin. Hän käveli autolleen, kertaakaan vilkaisematta mihinkään suuntaan ja ajoi pois. Kukaan muu käytävällä olleista ei huomannut häntä. Kukaan ei kysynyt: ”Hei! Mitäs NN tekee täällä, kattokaa nyt, tuolla se on!” Kaikki tuntui vain niin kivalta, niin samalta kuin aina ennenkin, kun odotti siinä matikanluokan edessä, kun kaikki muut höpötti keskenään jotain. Turvalliselta. Melkein kuin olisi ollut osa jotain. NN on kai sen sijaan jollain kakkosten kurssilla. Ei edes kiertänyt sisäkautta moikatakseen kavereitaan. Ei sillä, eihän hän ikinä niin tee, mutta jotenkin tuntui oudolta: kaikki muut olivat kirjoituksissa ja sen jälkeen vitsailivat sisällä ja suunnittelivat, miten paljon aikovat juoda tänään, ja hän oli jollain tunnilla, vaikka on abi ja hänen koulunsa on jo loppunut, ja hän kävelee vartin yli kolme autolleen, eikä kukaan edes huomaa, kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen autonsa oli siellä, aivan kuin häntä ei olisi ollut edes olemassa.

 

Ja matikasta 29 pistettä. Pah. T. Toukka sai ”vain” 56, opettajan mukaan hän oli kaivanut itsensä todella syvään kuoppaan sillä, että oli laskenut toisenkin jokerin ja jättänyt helpomman laskun kokonaan laskematta. Ei saa kuulemma L:ää. Ja minä saan kuulemma todennäköisesti B:n. Reilu peli! Syksyllä noilla pisteillä olisi saanut M:n! Opettaja sanoi, että se on kiikun kaakun, onko se B vai C, mutta todennäköisesti kuitenkin B. Että kiva. Olin jo melkein varma, että saan ainakin C:n, mutta ei näköjään. Ja T. Toukka sai tuon E:n ja neiti AK mahdollisesti jopa M:n, mutta ainakin C:n ja herra JuT melko varman C:n. Minä olen näköjään ainoa tyhmä.

 

Ja tulin kotiin ja oli karmea tuuli ja hiekka pöllysi ja ärsytti. Ja kotona äiti selittää kaikkea ja minua ärsyttää, kun en oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitäisi ajatella. Ensimmäistä kertaa alkaa kuitenkin todella pelottamaan, että en pääse minnekään opiskelemaan.

 

Että sellainen päivä tänään.