Paikallislehdessä<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

MAJOITUKSENA YÖ TELTASSA

 

SOTILASTAITOJA. Joukko naisia opiskeli sotilaan perustaitoja järjestetyssä koulutuksessa.

 

Naiset olivat astuneet suuriin saappaisiin. Sananmukaisesti. Jaloissa oli vähintään 40 numeron jalkineet, koska Puolustusvoimilla ei ole pienempiä Koulutus vietiin läpi asianmukaisissa sotilasvarusteissa.

 

*jatkuu sisäsivulla otsikolla: ”NEITI M HALUAA ARMEIJAAN”*

 

Nuorimpia naisten sotilastaitojen kurssilla olivat abiturientit neiti M ja neiti R. Kokemus oli positiivinen molemmilla.

 

”Minulla on ollut ajatus armeijaan menosta, ja kyllä tämä vahvisti sitä”, neiti M toteaa kurssin annista. Neiti R joutui toteamaan, että hänen polvensa eivät todennäköisesti kestä armeijan rasitusta. Kahden päivän intensiivisen koulutuksen jälkeen naisille tuli hyvä käsitys armeijan touhuista.

 

”Raskainta oli kantaa varusteita. Ensimmäisenä päivänä se ei vielä tuntunut missään, mutta toisena kyllä. Toisaalta väsymistä ja kipua ei tuntunut, kun oli itse niin innostunut asiasta”, neiti M myöntää.

 

Yö teltassa meni kohtuullisesti. Jossain vaiheessa yöllä kullekin tuli oma kipinävuoro. Jokainen vuorossa ollut ruokki kamiinaa vähän eri tavalla. ”Teltassa oli joko liian kuuma tai kylmä”, naurahtaa neiti M.

 

Aamulla ponkaistiin ylös puoli seitsemältä ja jatkettiin harjoituksia. Neiti M ajattelee ilman muuta osallistuvansa syksyllä kovapanosammuntoihin, jos se vain tulevien opiskelujen vuoksi on mahdollista. ”En ole kyllä vielä koskaan ampunut. Mahdollisuus olisi ollut kokeilla, mutta olen pelännyt sitä aseen potkaisua olkapäähän”, hän tunnustaa.

 

***

 

Taas tuota meidän paikallislehteä. Se vilisee tuttuja. Oli myös kaksi muutakin tuttua, mutta vain sellaisia etäisempiä. Autokoulunopettaja ja neiti EH:n pikkusisko. Jotenkin tuntui hienolta, että neiti M ja R ovat molemmat myös tuota armeijaa harkinneet. He ovat meidän koulusta sellaisia, jotka tuntuvat edes jotenkin sellaisilta kuin minä. Sellaisilta, että he ymmärtävät.

 

Uskonnon etiikan kurssilla, jota on tullut nyt viime aikoina mietittyä paljon, minä ja neiti R oltiin samassa ryhmässä neiti MM:n ja MK:n kanssa. Keskusteltiin itsemurhasta ja neiti MM ja MK olivat sitä mieltä, että se on synti, ei ole hyväksyttävää, itsemurhaajille olisi paljon muitakin vaihtoehtoja, jos he vain viitsisivät yrittää, koska apua kerran sai. Minä ja neiti R oltiin sitten jotakuinkin vastakkaista mieltä. Ja neiti M:n kanssa kerran laitettiin kaksistaan paperille mielipide aiheesta ”Avioliitto vai avoliitto”. Oltiin molemmat sitä mieltä, että avoliitto. Selitettiin molemmat sitä, että miksi meidän mielestä niin ja kun toinen selitti, niin toinen sanoi innokkaana: ”Joo, justiin noin mäkin ajattelin!” Ja sama sitten, kun minä ja neiti R satuttiin samaan ryhmään, kun keskusteltiin naisten asevelvollisuudesta, niin vaikka ne kaksi muuta oli tyyliin: ”Ööh, eikö se nyt kuitenkin olisi vain miehille, naiset voisi tehdä jotain muuta. Ja onhan se sodassa nyt ihan eri asia, eikä naiset siellä kuitenkaan niin pärjäisi...” niin minä ja neiti R oltiin puolustamassa sitä. Paitsi että silloin kerran minä ja neiti R jouduttiin kivaan kinaan siitä, että miten kuolemantuomio pitäisi suorittaa. Se oli kuitenkin ihan kivaa.

 

Ja Nan oli meillä. Yritän tässä nauttia kirjoittamisen yhteydessä yhtä hänen lahjastaan: teetä. Minä ja Nan jaetaan syvä rakkaus teehen. Vaikkakin, minä tykkään lähinnä mustasta maustamattomasta teestä. Sain Nanilta vihreää ja maustettua. Olen siis luontaisen epäluuloinen sen suhteen. ”Vihreä Sencha-tee, trooppinen makusävy. Maustettu mustaseljan marjan ja kvitten-hedelmän aromeilla. Lisänä kuivattuja ananaksen paloja ja ohdakekukan terälehtiä.” Noin lukee siitä pakkauksessa. Se on tietysti lehtiteetä, ei mitään pusseja. Kunnon tee on aina irtoteetä.

 

Se on ihan okei. Ainakin jos keskityn kauheasti siihen, että se on hyvää. On sitä pahempaakin teetä tullut maistettua, mutta ei tämä yllä Prince of Wales tea –teen tasolle. Mutta musta tee onkin se minun juttuni ja tämä on vihreää. Mutta ihan hyvää. Siinä on joku tuttu sivumaku ja tuoksu, mutta en vain saa mieleeni, mistä se on. Sain myös teepihdit ja sellaisen lasikipon. Sellaisen hienon ja vihreän. Nan tietää, että tykkään vihreästä.

 

Ja me taas vaihteeksi vain istuttiin ja juteltiin. Aluksi istuttiin olohuoneessa, sitten mentiin keittiöön syömään vähän rahkapiirakkaa ja sitten juteltiin siellä. Ensimmäisen kolmen tunnin jälkeen mietittiin, että miten se aika oli mennyt niin nopeasti (vanhuuden merkki?) ja että mistä me oltiin ylipäänsä puhuttu. Tuohon jälkimmäiseen oli helppo vastata: Yo-kirjoituksista ja pojista. Sitten puhuttiin vielä pianosta ja autokoulusta. Ja... Ei kai muusta? Ei tule ainakaan mieleen.

 

Niin joo! Paitsi kun kerroin hänelle yhdestä netti-ihmisestä, jonka sanat olivat jääneet aikaisemmin vaivaamaan minua. Selitin Nanille, että tämä ihminen tekee näin ja käyttäytyi kuin olisi outoa, että minä en tee niin, ja kysyin sitten Nanilta, että onko se hänestä outoa? Olenko jotenkin kummajainen no-life? Nanin mielestä en. Sitten me juteltiin rahasta ja siitä, että ei kumpikaan mennä kesätöihin. Ja siitä, että kesällä on kuitenkin jotain hyvin pakollista: Nightwishin näkeminen&kuuleminen livenä. Katsotaan vain niitä aikoja vielä, että mikä sopisi parhaiten ja sovitaan sitten, että mennään sinne kaksistaan. Huippua!

 

Mainitsin myös NN:stä. En kauhean paljon, se ei tuntunut oleelliselta. Minä en varmaan edes ajatellut koko asiaa kuin ennen sitä, kun mainitsin sitä ja sitten sillä hetkellä, kun kerroin siitä Nanille. Sitten vain jotenkin ihmeellisesti unohdin sen kokonaan, vaikka me puhuttiinkin NN:stä sen jälkeenkin. Mutta se kriittinen asia, jota olen jauhanut täälläkin, meni minun ja Nanin keskustelussa suunnilleen näin:

 

Amia: ”Ja NN oli silloin siellä kirjotuksissa kanssa. Ja se kirjoitti uskonnon.”

Nan: ”Höh?!” O_O

Amia: ”Joo, tota vähän mäkin.”

Nan: ”Ehkä se kirjotti sen sen takia, ku se on kuitenkin helpoimpia aineita. Se uskonnonopettaja näytti sen meille tunnilla ja osa oli ihan perustehtäviä, joihin rippikoulun käynytki olis osannut vastata.”

 

-Myöhemmin-

 

Amia: ”Enkä mä edelleenkään tajua, miksi NN kirjotti uskonnon.”

Nan: ”Niin. Ei se näytä yhtään sellaselta, että se – no joo, eihän sitä päältä päin pysty nykyään näkemään, mutta kuitenkin.”

Amia: ”Meille on ainakin sanottu uskonnontunnilla, että se kannattaisi kirjoittaa historian takia, ku tulee niitä aineiden rajat ylittäviä kysymyksiä ja historia ja uskonto on lähellä toisiaan. Ehkä se kirjotti sen sen takia?”

Nan: ”Niin. Ku uskonnonkurssithan on melkein ku historiaa. Ja on se ny, että jos kirjottaa historian, niin jos joku toinen aine siihen pitäis valita, niin kyllä helpoin olis se uskonto. Ku se on niin lähellä sitä.”

Amia: ”Niin, ja kun on suositeltu, että pitäis kirjottaa kaks reaalia, niin...”
Nan: ”Ehkä siitä tulee historianopettaja! Jos tulee, niin on huonon alan valinnu.”

Amia: *reps* ”Historianopettaja... Ajattele nyt sitä selittämässä luokan edessä joillekin muksuille, että tää tällanen juttu oli talvisota.”

Nan: *nauraa*

Aihe: *lipsuu yläasteella ennen opettaneeseen historianopettajaan, eikä palaa enää NN:n uskonnonkirjoittamiseen*

 

Mutta juteltiin NN:stä myös muuten. Kävi ilmi, että Nanilla on kauhean erilainen kuva NN:stä kuin minulla. Nan sanoi, että hänellä on ollut NN:stä sellainen kuva, että hän ei sano ikinä mitään, eikä ikinä katso ihmisiin, eikä ikinä tee mitään sosiaalista. Hänestä olikin jotenkin kummallista, kun selitin, miten hän joskus oli ADHD-meiningillä äidinkielentunneilla: keinutteli tuolillaan, naputteli pulpettia sormillaan ja puhui non-stoppina herra JuT:lle, joka vain murahteli takaisin.

 

Nan sanoi myös, että on saanut NN:n pikkuveljestä paremman kuvan sinä lyhyenä aikana, jonka tämä on lukiossa ollut kuin NN:stä koko kolmen vuoden aikana. Hän sanoi, että Mitch näytti paljon avoimemmalta ja että tämä puhui ja nauroi kovaan ääneen. Sitten hän sanoi myös, että NN:n hän ei ole kuullut suunnilleen koskaan edes puhuvan, eikä nähnyt tämän kasvojakaan. Paitsi siis kerran. Hän selitti, että se oli ollut silloin joululoman jälkeen, kun hän nähnyt NN:n englanninluokan edessä ja tämä oli katsonut häneen. Nan sanoi, että NN:llä oli ollut NIIN vihainen ilme, että Nanin mielestä se oli varmaan kaikkein vihaisin ilme, mitä hän on ikinä nähnyt yhtään kenelläkään. Hän selitti, että hänelle oli tullut sellainen fiilis, että: ”Kyllä minä tästä menen äkkiä pois, menen menen menen, pois pois pois, älä nyt, älä nyt, älä nyt...”

 

Nan myös sanoi, että hän veikkaisi, että NN on kertonut Mitchille. Siis siitä minun ulospyynti-yrityksestäni. Tai sitten kyse on jostain muusta, mutta Nan sanoo, että hänestä on aivan viime aikoina alkanut tuntua oudosti siltä, että Mitch jotenkin etäisesti tietää hänet jostain tai yhdistää johonkuhun. Siis kuvaa taas todella hyvin tätä pikkupaikkakuntalaisuutta: Mitch tuntee NN:n, joka tuntee minut, joka olen Nanin kaveri, ja siksi Mitch näyttää tuntevan Nanin jotenkin hämärästi. Tämä ei ole minun spekulaationi, tämä on Nanin. Nan sanoi myös, että se on pelkkä kumma tunne, joka voi johtua vaikka miten monesta muustakin asiasta, mutta jotenkin hänelle tuli ensimmäisenä mieleen tuo. Hän sanoi, että ei osaa myöskään sanoa, mistä se tunne tarkalleen ottaen on tullut, mutta se on vain tullut.

 

Sitten juteltiin pianosta ja siitä, miten me molemmat valehdellaan meidän pianonsoitonopettajalle siitä, miten paljon me pianoa soitetaan. Nan on jo päättänyt, että ei aio millekään musiikilliselle alalle, vaan pitää pianonsoiton ”pelkkänä” harrastuksena, mutta se opettaja silti vaatii, että hän soittaisi kaksi tuntia ihan joka päivä. Ei kuulemma mene. Todellakaan. Minun vaatimukseni on ollut 45 minuuttia joka päivä, mutta se opettaja on alentanut sen kirjoitusten takia puoleen tuntiin. Ei mene sitäkään kyllä joka päivä, ei ainakaan läksyihin. Eikä ainakaan siihen läksyyn, johon pitäisi.

 

Nan meinaa myös osallistua ensi keväänä viimeisen kerran pianokilpailuun, jonka kappaleet hän saa ihan lähiaikoina. On kuulemma hieman epäilevä sen suhteen, mutta se opettaja päätti hänen puolestaan. Juteltiin myös siitä, että olisi kauheaa, jos piano olisi ammatti. Nan sanoi, että hän on kauhean huojentunut siitä, kun ei valinnut sitä, koska hän sanoi, että vaikka pianoa onkin kiva soittaa, niin olisi liikaa, jos hänen pitäisi heittää kaikki muu pois pianon takia. Tiedän, miten kauhean stressin Nan otti siitä, että hän pelkäsi, että hänen opettajansa olisi halunnut, että hän olisi valinnut pianon ammatikseen. Nan kuitenkin selitti minulle, että ei voinut. Hän olisi saanut heittää lukion nurkkaan ja keskittyä vain soittamaan vähintään viisi tuntia joka päivä. Minä olen ”onneksi” tarpeeksi huono, ettei minun ole tarvinnut stressata tuollaisesta.

 

Juteltiin sitten myös kirjoituksista. Minä selitin myös siitä maanantaisesta:

 

Amia: ”Ja sitten ku mä istuin paikalleni, niin mä ihmettelin, että missäköhän mun tavarat oli. Sitten mä näin, että hetkinen, mun laskin on seuraavalla pulpetilla! Mä mietin, että onkohan mulle sanottu väärä paikka. Ajattelin sitten, että varmaan ja siirryin siihen, missä mun MAOL ja laskin oli. Sitten siihen tuli yks tyyppi, joka kysyi multa, että olinko mä oikeella paikalla ja sitten siihen tuli rehtori ja mä siirryin sitten yhden paikan taaksepäin. Ja SITTEN ne päätti, että mun MAOL:a ja laskinta ei oo tarkistettu! Rehtori vaan kysyi sieltä edestä kaikkien kuullen, että onko mun tavarat tarkistettu. Vaikka mä sanoin, että mä olin jättänyt ne sinne perjantaina, niin ne lähti hakemaan matikanopettajaa tarkistamaan mun tavaroita. Kaikki vaan odotti ja tuijotti ja mä olin sillein, et voi itku. Sitten ne tarkistettiin ja mä olin ihan nolona. Ja sitten ne rupes jakamaan niitä kokeita ja ekaks jaettiin uskonto ja mä katoin taktisesti taaksepäin, ku kerran oli hyvä tekosyy, jotta mä voisin vilkaista NN:ään. Sitten ku mä näin, että sekin viittas, niin mä ajattelin: ”MITÄ HITTOA?!?!” Ja sitten mun eteen lykättiin se kemiankoe ja mä katoin sitä ja olin, että enhän mä osaa siitä YHTÄÄN MITÄÄN.”

 

Nanin mielestä tuo oli jotenkin kauhean huvittavaa. Hän sanoi myös, että varmaan tosi kiva, kun niin paljon kaikkea sekaavaa ja häiritsevää. Joo, olen kauhean hiljainen, mutta aina se ei todellakaan päde. Nanin kanssa höpötetään ihan tauotta koko ajan.

 

Lopulta Nan sitten häipyi. Sanoi menevänsä kotiin maalaamaan, vaikka pitäisi tehdä miljoona muutakin asiaa. Koeviikko alkaa kuulemma kahden viikon päästä. Kun minä sitten kuljin peilin ohi ja vilkaisin siihen ohimennen, niin oli ihan pakko pysähtyä katsomaan uudestaan. Minä näytin jotenkin ihan erilaiselta! Yritin miettiä, että mitä minussa oli erilaista, mutta en löytänyt sitä seikkaa. Näytin kuitenkin niin erilaiselta, mitä muistin, että piti oikein tuijottaa hetken, että olenko se oikeasti minä. Olin se kai minä. Kuka muukaan se olisi voinut olla. Minä vain näytin niin erilaiselta. Minun kasvoni näyttivät erilaisilta, eri muotoisilta. Sellaisilta ehkä hieman jopa sirommilta ja nätimmiltä.

 

Sitten tulin koneelle. Olin hyvällä tuulella ja minun oli tarkoitus kirjoittaa, miten Nan on paras kaveri, mitä minulla on ikinä ollut. Olin epäillyt sitä, oliko hän sittenkään niin hieno tyyppi. Varmaan tämän usko-jutun takia, mitä olen puinut täällä blogissa. Jotenkin sen aikana tuli melkein negatiivinen fiilis Naniakin kohtaan. Hän uskoo, niin ehkä hän ei voi ymmärtää minua yhtään. Ehkä minun ei pitäisi hyväksyä häntä. Ehkä vain olen pakottautunut pitämään hänestä, koska minulla ei ole ketään muutakaan. Ei se ole niin. Nan on minulle tällä hetkellä elämässäni kaikkein tärkein ihminen. Ei se ole pelkästään mitään, mitä haluaisin olevan, vaan se on totta. Ihan totta.

 

No, tulin blogiin ja tarkistin kommentit. Kirjoitin vastauskommentin ja itkin. Tuntui kummasti siltä kuin minut olisi kiskottu takaisin maan alle pimeään. Taas jotain hankalaa, jota minun pitää ajatella. Taas jotain, mitä minun pitää selittää loputtomiin ilman että kukaan ymmärtää. Ilman että kukaan tulee ja sanoo pelkästään: minä ymmärrän. Tai ei tarvitsisi sanoa edes sitä. Tarvitsisi sanoa vain: minä olen tässä sinun kanssasi, ota minusta tukea. Minulle kerrotaan vain, olenko ”oikeassa vai väärässä”. Kritisoidaan: tuossa ei ole kunnon perusteluja, tuo on huono esimerkki, tämä ei ole loogista, ajattele nyt vähän uudestaan, ei tuo asia kuulu sinulle. Tai jos teenkin jotain, mikä ei kaikkien mielestä ole väärin, saan vain: nyt teit järkevästi, tuo oli ihan hyvin järkeilty, suhtaudut nyt hyvin.

 

Ei tätä tunnetta, jota tunnen, voi kuvata nyt oikeastaan mitenkään muuten kuin lainaamalla taas kerran yhden repliikin TSH-leffasta:

 

”Sam... I’m glad you are with me.”