Äiti on aloittanut todellisen sodan minun armeijaan menoani vastaan<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Amia: ”Mä en sitten kuitenkaan vielä tiedä, että miten pitkäksi aikaa mun sinne armeijaan pitäis mennä. Tai siis luultavasti vähintään 9 kuukaudeksi, mutta toi 9 kuukautta vai koko vuosi?”

Äiti: ”Tai kaks viikkoo.”

 

***

 

Äiti: ”Hei Amia! 2600 metriä. Tiedäkkö mikä se on?”

Amia: ”Öh?”

Äiti: ”Se on se matka, jonka keskiverto varusmies juoksee Cooperin testissä. Tiedätkö sä edes mikä on Cooperin testi?”

Amia: ”...Joo. Se on se, kun juostaan niin paljon kun jaksetaan 12 minuutin aikana.”

Äiti: Paljonko sä juokset?”

Amia: ”...En mä oo ikinä juossu Cooperia, meillä oli koulussa vaan 1500 metriä.”

Äiti: ”No kauanko siinä meni?”

Amia: ”En kai mä nyt muista! Ei kyllä ainakaan kahtatoista minuuttia.”

 

***

 

Äiti: ”Hei Amia! Tuu kattoon!”

Amia: *tulee ja näkee telkkarissa paidattomia nuoria miehiä* ”Mitä?”

Äiti: ”Tossa on uudet varusmiehet, joilla on eka yö takana armeijassa.”

Amia: ”Jaa.”

Äiti: ”Ehkä naisiltakin otetaan paita kokonaan pois, kun on rokotukset...”

 

***

 

Ainakin äiti nykyään reagoi jotenkin siihen armeija-suunnitelmaani. Ennen hän vain oli kuin en olisi ikinä ajatellutkaan mitään sellaista. Nyt hän sitten tuntuu yrittävän kaikilla tuollaisilla erilaisilla vihjailevilla kommenteilla saada minut ilmeisesti luopumaan koko ideasta.

 

No, itsepäisenä ja ärtyneenä ihmisenä aion mennä huomenna juoksemaan oma-aloitteisesti elämäni ensimmäisen Cooperin testin. Eli mittaan itse aikaa ja lähden juoksemaan yrittäen muistaa äidin ärsyttävän vähättelyn koko ajan mielessäni. En tiedä paljonko juoksen. En kuitenkaan tuota 2600 metriä, se on aika varma. Juoksu ei ole minun juttuni. Pyöräily on enemmän, mutta juoksu ei todellakaan. Ja kun nyt kesäloman ajan liikuntani on ollut lähinnä kävelyä vessaan ja takaisin koneelle, niin...

 

Mutta viimeisin 1500 metrin juoksu, joka oli lukion ensimmäisellä... Se meni aika huonosti, koska se liikunnanopettaja laittoi meidät lämmittelemään ja ne, jotka olivat ajoissa, ehtivät lämmitellä enemmän, niin se tarkoitti sitten sitä, että minä ehdin juosta pelkästään lämmittelyssä jo kolme kierrosta eri ryhmissä. Se opettaja laittoi meidät juoksemaan aina kolmisin jonossa, jossa ensimmäinen määräsi tahdin, niin ei siinä paljon hidasteltu (etenkin kun pojat pelasivat juoksuradan keskellä jalkapalloa).

 

Eli juoksin 1200 metriä ja olin siinä vaiheessa jo aika hengästynyt ja väsynyt ja sitten alettiin vasta juoksemaan sitä varsinaista juoksua. Se oli kidutusta. En muista olinko viimeinen vai toisiksi viimeinen vai mitä, mutta ihan loppupäässä joka tapauksessa. Neiti EH juoksi kärkiajan. Olikohan se suunnilleen kuusi minuuttia tai jotain sellaista. En muista omaa aikaani, mutta todennäköisesti se oli jotain yhdeksän ja kymmenen minuutin tienoilla.

 

Yhdeksännellä luokalla juoksin sen sijaan syömishäiriörääkissä parhaimmillaan viisi kilometriä reiluun kahteenkymmeneen minuuttiin. Ei kuitenkaan mitään, mitä aion nyt yrittää. Silloin se oli mahdollista vain itsevihan kautta, kun punnitsin itseni ja vihasin painoani ja pakotin itseni lähtemään juoksulenkille. Juoksin aina viisi kilometriä niin kovaa kuin pystyin. Sen jälkeen tulin kotiin, lyyhistyin matolle, koska olin repinyt itsestäni kaiken irti. Silmissä sumeni ja joka paikkaan sattui ja minä makasin matolla ja läähätin.

 

Ja sitten oli vielä keppi&porkkana-systeemi. Jos en tehnyt uutta ennätystä, viilsin viimeisimmät viiltelyhaavat uudestaan auki ja vertavuotaviksi. Se satuttamisen määrä riippui myös siitä ajasta. Mitä huonompi aika, sitä useampi haava viillettiin auki ja sitä enemmän niitä rikottiin ja sitä enemmän verta tarvittiin. Lisäksi huonosta ajasta tuli myös lisää lihaskuntoliikkeitä illalle. Jos sen sijaan meni hyvin ja uusi ennätys tuli, itseä ei tarvinnut satuttaa, vaan sai keittää itselleen teetä.

 

Joo, saattaa kuulostaa aika sairaalta. Arvaatte varmaan, että asiat menivät aika synkiksi, kun painoni alkoi laskea liikaa ja söin yhä vähemmän ja vähemmän. Aluksi kun paino laski, aikakin parani ja juokseminen oli kevyempää. Mutta sitten kun painoa oli -15 kiloa, niin silmissä näkyi pelkkää sumua juoksun aikana ja päässä jyskytti ja tuntui siltä, että jokaiseen elimistön soluun sattui. Ja sitten kun saavutti tuon, aika alkoikin huonota. Ja siitä seurasi kauhea määrä rangaistuksia ja kun aika huononi vielä lisää, niin ei kun lisää rääkkiä.

 

Silloin oli vielä talvikin, juoksin aina toppatakki päällä, koska oli kylmä. Muistan, että joskus oli yli kaksikymmentäkin astetta pakkasta ja hengittäminen sattui keuhkoihin, mutta minun oli pakko paahtaa lenkille, koska pelkäsin lihomista. Laskin tietysti myös kaloreita. Se oli kauhean pinttynyt tapa silloin. Aina kun söin jotain, ihan mitä tahansa, minun piti jotenkin saada tietää, kuinka paljon kaloreita saan. Löysin netistä kaloritaulukoita ja niiden ja pakkausmerkintöjen avulla laskin jokaisen annoksen kalorimäärän mahdollisimman tarkasti. Sääntönä oli, että joka päivä täytyi syödä vähemmän kuin kulutti aktiivisesti.

 

Sitten muistan, että minulla oli kahtena päivänä peräkkäin aamulla hammaslääkäri. Koska ne olivat molemmat kahdeksalta ja sen jälkeen olisi pitänyt ehtiä vielä kouluun, äiti vei minut ensin hammaslääkäriin ja sitten kouluun. Koulun jälkeen hän tuli hakemaan minut, koska minulla ei ollut pyörää mukanani. Sinä aikana se normaali koulumatkapyöräily puuttui, joten söin niin vähän kuin saatoin ilman että se olisi näyttänyt kauhean epäilyttävältä. Kotona aterian saattoi helposti skipata lähtemällä lenkille oikeaan aikaan ja koulussa istuin yksin ruokalassa. Minulla oli aina myöhäisempi ruokailu kuin Thesillä ja Nanilla, joten kun minun puolituntinen ruokatuntini alkoi, heillä oli vain vartin välitunti. Minä sitten otin niin vähän ruokaa kuin kehtasin ja huolimatta siitä, että olen aina ollut hidas syömään, sain kaiken ruoan alas alle viidessä minuutissa. Kun Nan ja Thes menivät tunnille, minulla oli vartti aikaa oman tuntini alkamiseen ja sen aikaa kävelin eri rakennusten väliä ja toivoin kuluttavani mahdollisimman paljon energiaa.

 

Mutta tuona kahtena päivänä ennen laskeva painoni kääntyi nousuun. Se lasku ei vain pysähtynyt, vaan paino alkoi nousta. Se nousi tuona kahtena päivänä kaksi kiloa ja minä itkin melkein silmät päästäni sen takia. Joskus tuon syömishäiriöni alkuvaiheessa oli terveydenhoitajan tarkistuskin. Terveydenhoitaja oli huolissaan siitä, että vaikka olin kasvanut pari senttiä, minun painoni oli laskenut. Kyseli, että onko kaikki hyvin. Sanoin, että on – en ole edes huomannut, että paino on laskenut, pitää kai yrittää syödä vähän enemmän. Terveydenhoitajille valehtelu on niin helppoa. Thes tosin vielä pahempana syömishäiriöisenä kuin minä joutui painotarkkailuun, mutta hän olikin laihtunut suunnilleen vuoden aikana suunnilleen 25 kiloa.

 

Hän ei syönyt koulussa ikinä mitään. Kurkin heidän ruokailuunsa ja Thes otti aina vain lasillisen vettä (kaloreita nolla) ja istui muiden seurana kun he söivät. Kotona hän sitten teki niitä kidutusliikkeitään ja kuntoili, eikä syönyt muuta kuin jogurttia. Yhdessä vaiheessa hän kai lopetti senkin syömisen ja yksi hänen kertomansa tapaus on jäänyt jotenkin mieleen: Hän istui ruokapöydässä äitinsä kanssa edessään pikkupurkillinen jogurttia (hyvin todennäköisesti rasvatonta) ja he molemmat itkivät ja istuivat siinä monta tuntia, että Thes saisi sen yhden pienen purkillisen jogurttia syötyä.

 

Ja tuon jälkeen en tiedä oikein enempää. Yritin auttaa häntä, Thes raivostui. Hän joutui kuitenkin käymään jossain psykologilla/psykiatrilla tuon takia. Se oli myös syy, että minut saatettiin sitten heittää vain pois. Kun hänellähän oli nyt oikea psykologi, jolle kertoa ongelmistaan, niin ei hän tarvinnut minua enää yhtään mihinkään.

 

En ole koskaan vihannut ketään niin paljon. Halusin näännyttää itseni laihemmaksi kuin Thes, koska tiesin, että hän vihaisi sitä. Halusin kuolla nälkään, muuttua luurangoksi ja sanoa Thesille: ”Sinä teit tämän minulle.” Olin luvannut hänelle, että jos hän ikinä tarvitsisi jotakuta, hän voisi soittaa minulle. Minä kuuntelisin. Välirikossa sitten sanoin, että vaikka kaikki hänen ikuisuus-lupauksensa olivat muuttuneet tai haihtuneet, niin minun lupaukseni pysyisi aina maailman loppuun asti. Oikeasti ikuisesti.

 

Se oli lupaus, minä lupasin sen kun luulin, että kaikki menisi oikeasti hyvin, että hänenkin ikuisuutensa olisi oikeasti ikuisuus. Minä en voi rikkoa sellaisia ikuisuus-lupauksia. Mutta en minä sitä kunnolla pitänytkään. Minä vihasin Thesiä. Toivoin, että kaikki muutkin vihaisivat häntä sen takia, mitä hän teki minulle. Silloin kiltistä ja viattomasta ja ikiuskollisesta ja palvelevasta Amiasta tuli hyvin vihainen ja paha.

 

Sinä keväänä tuli ensi-iltaan Star Wars III. Siinä Anakin Skywalkerista tulee paha. Minusta tuntui samalta kuin Anakinista näytti tuntuvan. Ja sitten Thes tuli taas yhtäkkiä juttelemaan minulle kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Se entinen Amia olisi TSH:ta siteeraten ”hyppinyt kuin piesty piski, jota isäntä on taputtanut”. Mutta minä vihasin. En sanonut Thesille mitään siitä. Hymyilin perusytävällisesti. Tunteettomasti. En päästäisi tunteitani enää ulos. Olisin hänelle mukava ja ystävällinen (kuten se lupauksenikin velvoitti), mutta silti tunteeton ja välinpitämätön. En etsinyt häntä, en hakeutunut hänen seuraansa, toistelin fraaseja: ”Ai oliko sulla joku tärkee juttu eilen? Ja kerroitkin siitä vai? Oot hehkuttanu sitä koko viikon? Sori, sori, sori, mä oon ollu niin kiireinen, että mä jotenkin unohdin sen. Sori. Mutta kiva juttu, että se meni hyvin”.

 

Sitten hän ei kutsunutkaan minua rippijuhliinsa ja tiesin, että se ei ollut mikään erehdys. Lähetin hänelle kuitenkin hymiöillä täytetyn tekstiviestin, jossa sanoin, että hassu juttu – unohdit lähettää kutsun minulle. Sitten hän sanoi, että periaatteena on, että hän kutsuu vain sellaiset, joiden juhlissa hän on ollut (minä kutsuin hänet, mutta hän ei tullut, koska silloin se hänen lapsellisuutensa pääsi valloilleen). Sanoin, että jaa, hyvä kun tuli ilmi tässä vaiheessa, kun en ole ehtinyt mitään lahjaa hankkia. Sitten menin hänen (ja Nanin) konfirmaatioon ruusuineni ja halasin häntä kuin ei mitään ja sysäsin hänelle ruusun. Suunnitelmanani oli käydä viemässä ruusut ja painua sitten kotiin, mutta Thesin äiti otti minut kiinni ennen kuin ehdin ulos. Hän sanoi, että oli yrittänyt ylipuhua Thesiä lähettämään kutsun minullekin, kun olin ollut hänelle aina niin ihana, mutta tämä oli kieltäytynyt jyrkästi. Sanoin, että ei se mitään.

 

Tuon jälkeen minulla alkoi lukio ja Thes poikkaisi välit myös Naniin, eikä palauttanut välejään häneen eikä minuun, eikä kumpikaan meistä yrittänyt lähestyä häntäkään. Sitten minä olin liian keskittynyt lukioon ja NN:ään, että Thes melkein unohtui. Minä aloin melkein kuin elää taas. Vähän kuin se kauhea viha ja pettymys ja kostonhalu olisi ensimmäistä kertaa väistynyt ja minä olisin saanut elää minun omaa elämääni – en Thesin elämää. Se oli hankalaa, mutta jotenkin se onnistui. En tiedä vieläkään miten.

 

Ja onnistuin karistamaan pahimman syömishäiriönkin ihan itse. Masennusta en ole saanut vielä karistettua, mutta olen selvinnyt hengissä. Vaikka välillä vihaankin yhä itseäni, olen paljon mieluummin se, mikä olen nyt, kuin se, mikä olin yläasteella. Olin klassinen ujo kilttityttö, joka oli kavereilleen kuin koira, joka liehitteli heitä ja odotti ja joiden hyväksi oli valmis tekemään kaiken minkä saattoi: valmis olemaan yksinään, valmis sairastumaan, valmis tarpeen tullen vaikka kuolemaan.

 

En ole enää. Joskus se sattuu. Vaikka en ole oikein mitään palvelustyyppiä, minä tein aina kaiken mahdollisen, jotta ystäväni olisivat onnellisia. Soitin heille usein, puhuin heidän kanssaan tuntitolkulla puhelimessa silloinkin kuin minun olisi ollut ihan pakko tehdä jotain muuta. Ja kun pelkäsin olla yksin kotona, kutsuin Merryn yökylään. Hän tuli ja minä aina hiivin aikaisin aamulla keittiöön vain tehdäkseni hänelle aamiaista ja voidakseni herättää hänet sanomalla puolivitsinä: ”Aamiainen on valmis, Frodo-herra.”

 

Minä en tee sitä enää. En pidä huolta kenestäkään, eikä kukaan pidä huolta minusta. Olin aina sellainen ärsyttävänkin kiltti. Puolustin kavereitani koulussa kiusaajia vastaan, vaikka kaverini eivät koskaan puolustaneet minua. He saattoivat haukkua minua vasten naamaa paskiaiseksi, mutta minä annoin heille heti anteeksi. Opettelin ulkoa heidän lukujärjestyksensä, jotta voisin odottaa heidän luokanovellaan. Kävelin aina Thesin kanssa bussipysäkille (Thes kulki bussilla) ja kuljetin hänen koululaukkuaan pyöränkorissani. Pyöräilin heidän luokseen (Thesinkin luokse kymmenen kilometrin päähän) vaikka olisi satanut kaatamalla ja minulla olisi ollut läksyjä rästissä.

 

Jos sitten mietitte sitä, millainen olen nyt: Etäinen, ei halua ihmisiä lähelle, näkee Naniakin (ainoa kaveri) ehkä kerran kuussa. Ennen tein kaiken mahdollisen heitä auttaakseen, kaiken huippuna sairastutin itseni syömishäiriöön (onnistuneesti vieläpä) vain, koska halusin kokea saman mitä Thes, jotta voisin keksiä hänelle unelmaratkaisun, joka pelastaisi hänet ja tekisi hänet taas onnelliseksi. Nykyisin minä en osaa solmia enää kunnolla ystävyyssuhteita. En halua ihmisiä liian läheisiksi. Se ahdistaa minua.

 

Tällaisia ihmisistä tulee, kun heidät rikotaan.