Tänään oli sitten syysloman suursiivouspäivä. Ja päivä kun minä olin melkein kipeä. Eilen sitten kuitenkin sain tietää ensimmäisestä blogini lukijasta. Tavallaan suunnattoman helpottavaa ja mahtavaa, mutta silti tavallaan todella hermostuttavaa ja ahdistavaa. Olen itse viime aikoina selaillut muiden ihmisten blogeja, mutta huomannut, että he eivät kerro paljon itsestään. Ehkä se sitten johtuu juuri siitä, mitä Roussu sanoi; ei niistä ihmisistä voi kirjoittaa luonnollisesti, jotka lukevat blogia.

Minun IRL ystäväni eivät lue tätä. Eivätkä he tiedä näistä ajatuksistani. Tämän päivän Everwoodissa puitiin Reidin itsemurhayritystä ja sitten Amy kertoi, miten pääsi itse eteenpäin omasta masennuksestaan. Piti vain lakata teeskentelemästä iloista. Piti lakata teeskentelemästä, että kaikki on hyvin... Voisi kai sanoa, että minä teeskentelen. Olen aina teeskennellyt.

Tästä tulee luonnollisesti mieleen ne hetken, kun minä olen teeskennellyt. Ja juuri sen takia minun ei ollut tänään tarkoitus kirjoittaa ollenkaan. Vaikka se on tietysti aina hankalaa puhua aisioista, jotka painavat mieltäni, on tässä blogissa ollut suhteellisen helppo puhua IRL -ongelmista ja tapauksista. Mutta entäs minun elämäni täällä? Minun elämäni netissä? Tuleeko siitä sitten se, jonka minä jätän vuorostaan sivuun? Jätän kaikki netissä tapahtuneet asiat painamaan mieltäni, koska minä en pääse teeskentelystä eroon?

Tänään on tullut ajateltua paljon Kylää, foorumia netissä. Itseasiassa sitä on tullut ajateltua jokaisena päivänä, mutta siitä on vaikeampi puhua, kuin asioista, jotka ovat kaikille lukijoille melko varmasti täysin vieraita. Ei blogin lukijoita haittaa, jos he tietävät, että teeskentelen vahvaa IRL ihmisten seurassa. Sen sijaan heitä haittaisi, jos he tietäisivät, että teeskentelen paljon enemmän heidän seurassaan.

Minä. Amiale. Ami. Am. Kylän pelaaja, joka pysyy aina piilotettuna. Joka väittelee ihmisten kanssa ja yleensä häviää. Joka ajattelee vapaa-ajallaan juustovankiloita. Jonka ainoa tehtävä on saada muut ajattelemaan syvällisesti. "Sano nyt jotain syvällistä, Am, minun tekee mieli ajatella." "Ami, keksi joku syvällinen kysymys taas, minä haluan olla nyt syvällinen."

En minä tavallaan ole pahoillani tästä "roolista", onhan se hyvin lähellä sitä, mitä minä oikeasti olen. Ajattelen paljon, joskus liikaakin. Yritän miettiä vertauskuvien avulla sitä, mitä minä arvostan elämässä. Juustovankila, arwenkompleksi, lentopelkoinen lentäjä... Hauskaa viihdettä, aivan selvästi. Syvällisyys on tarkoitettu vain aivojen huvituskeinoksi, kun ei juuri jaksa enää sekoilla. Hyvää viihdettä se onkin, mutta kun ne asiat ovat vain minun päässäni, ne eivät ole nautinnollisia.

Juustovankila: Jos on saamassa kuolemantuomion ja pakenemisen yhteydessä kuolisi, niin kumman kuoleman valitsisi? Jokaiselle meistä on kuitenkin edessä kuolemantuomio. Kukaan ei ole vielä elänyt ikuisesti. Jokainen kuolee. Jos on elämän vankina, eikä ole mitään muuta tekemistä, kuin odottaa sitä kuoleman hetkeä, niin kannattaako kuolla ennemmin aikaisemmin? Kannattaako elää sellielämää? Kannattaako elää elämää, joka on vain varjo muiden elämästä, kun kuolema kuitenkin korjaa ennemmin tai myöhemmin? Kuollako tänään vain viidenkymmenen vuoden päästä... Onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä?

Eikä ote pidä. Ei se koskaan kauaa pidä. Uudet ihmiset, uusi ympäristö... Aluksi voin olla oikeasti se, joka olen, mutta sitten pian alkaa teeskentely. Enkä minä tiedä, jaksanko sitä enää. Kuinka täytyy olla koko ajan vahva, mutta syvällinen tyyppi, joka on vain välillä angst. Kuitenkin, kun sitä avautuu ja kertoo muille, miten on angst, he tottuvat siihen. He tottuvat sanaan angst, vaikka eivät täysin tiedä mitä se minun kohdallani tarkoittaa. Sitten he alkavat käyttää sitä. "Minun tekee mieleni suklaajäätelöä, mutta pakastimessa on vain mansikkajäätelöä. Nyt olen hyvin angst." Sama asia, jos käyttäisit sanaa paljon, mutta muut käyttäisivät sitä samaa sanaa, kun tarkoittavat vähän.

Annetaan neuvoja... Kerrotaan, miten erilaisiin tilanteisiin tulee suhtautua. "En minä tiedä, mikä on oikea tapa, mutta sinun tapasi on ainakin väärä. Teeskentely on väärin." Ja silti samalla laaditaan säännöt, jotka pakottavat ihmiset teeskentelemään. "Sääntöjen mukaan toisia kohtaan ollaan ystävällisiä." Eli siis mitä tulee tehdä?

Minun käsitykseni mukaan ihmiset pitävät minua melko yleisesti ystävällisenä persoonana. Totuus kuitenkin on, että sekin on pelkkää teeskentelyä. Minä olen ystävällinen vain, koska minä teeskentelen ystävällistä. Kaikki kai kuvittelevat, että kudon ihan huvikseni juuri luihuishuivia. Mutta en minä ehkä ilkeäksikään itseäni kuvailisi. Osaan olla ystävällinen ja olenkin ystävällinen niille, joille todella haluan olla. Koulussakin jouduin tekemään valinnan: Olenko ystävä niidenkin kanssa joista en pidä, mutta joiden kanssa ystävänä oleminen olisi molempien osapuolten kannalta järkevää, vai vain niiden kanssa, joista todella pidän ja joiden kanssa haluan oikeasti olla hyvä ystävä, vaikka se olisi jotenkin epäedullisempaa.

No, veikatkaa. Mitä minä valitsin? Luette tätä ja ajattelette, että minä olen ilkeä. Ehkä minä sitten olen. Vaikka teeskentelystä onkin paljon kokemusta ja tarvittaessa pystyn viilaamaan vaikka ketä linssiin parilla valeella ja puolitotuudella, se on oikeasti kuin kaataisi happoa mieleen. Se jää sinne syövyttämään, eikä kulu pois. Ikinä. Jos minua pidetään ilkeänä, niin sitten pidetään. Juuri tänään minusta tuntuu, että jos pystyn jollain keinolla pakenemaan omasta juustovankilastani, niin muutama ääneen lausuttu epäkiva totuus on sen väärti. Tänään. Huomisesta ei kukaan voi sanoa yhtään mitään.

Mutta veikatkaa. Mitä minä valitsin?