Toinen osa pikkuihmiselämästäni alkaa siitä, kun olin 9-vuotias. Minulla oli uusi paras kaveri, Elm, ja me olimme todellakin erottamattomat. Teimme kaiken yhdessä ja kerroimme toisillemme kaiken. Hän oli paras ystävä, joka minulla oli siihen asti ollut. Minä sairastuin juuri 9-vuotiaana. Tai jos sitä nyt voi sanoa sairastumiseksi, mutta jotain meni pieleen.

Oli hiihtoloma ja olimme tätiti luona kylässä. En yhtäkkiä pystynytkään sanomaan hänelle sanaakaan. En koskaan ole ollut puhelias, mutta silloni en saanut sanaakaan suustani. Ja kun loma loppui, en pystynyt menemään kouluun. Aluksi äiti antoi minun olla kotona, mutta muutaman päivän päästä hän tajusi, että en ollutkaan ihan kunnossa. Aina, jos hän yritti saada minut lähtemään, aloin itkeä hysteerisesti. Olin kauhuissani, muistan vieläkin se kauhean ja ahdistavan tunteen. En voinut liikkua, en voinut ajatella järkevästi. Itkin ja kiljuin ja lukitsin itseni vessaan. Elm tuli joka aamu kuitenkin aina hakemaan minua kouluun, kuten ennenkin. Hän tuli aina surulliseksi, kun en pystynyt lähtemään hänen mukaansa. Silti hän tuli aina.

Kun tilanne jatkui jatkumistaan, vanhempani veivät minut pikkukylämme psykologille. En suostunut puhumaan hänelle sanaakaan. Hymyilin, nyökyttelin ja viitoin käsilläni, mutta en puhunut. En kertaakaan. Hän ei voinut tehdä mitään minun hyväkseni, joten minut lähetettiin eteenpäin. Kävimme lähikaupungissa (25 km) ammattipsykologeilla ja psykiatreilla, ja teimme paljon koko perheen ryhmäterapia-juttuja. Piti piirtää sellaisia viivoja, jotka omasta mielestä kuvasivat jotain kehitystä. Oli laatikollinen värikyniä ja he kirjoittivat muistiin, minkä värin valitsin. He kyselivät lempiaineitani koulussa. En puhunut heillekään. En sanaakaan ainoatakaan kertaa.

Sitten minut lähetettiin taas eteenpäin. Lasten psykiatriselle osastolle terapiaan. Kävin siellä kerran viikossa, torstaisin. Heti, kun menimme sinne, sain sanottua sille naiselle hei. Hänelle pystyin siksi puhumaan. Aluksi vietimme aikaa hänen huoneessaan. Täytin lomakkeita ja hän kyseli minulta kysymyksiä. Istuin tummanruskealla sohvalla puisen pöydän ääressä. "Kiusataanko sinua", hän kysyi muistaakseni ihan jokaisena kertana, kun kävin siellä. Vastasin aina kieltävästi. Minua ei kiusattu. En kokenut, että minua kiusattiin.

Kävin siellä kuitenkin joka viikko. Pelasimme lautapelejä samalla kun hän selitti jotain. Olisin toivonut, että olisimme vain puhuneet, mutta se nainen halusi pelata. Joskus leivoimme jotain ja joskus hän vei minut kellariin soittamaan pianoa. Välillä oli koko perheen yhteisiä kokoontumisia (minä, äiti ja isäni, ei veljeäni). Niissä minua ei otettu huomioon. Minusta puhuttiin kohteena. Minulle ei puhuttu. Kuulin, miten se nainen selitti äidille ja isälleni asioita ja näin miten he nyökkäilivät. Minulle ei puhuttu. Minä sain vain kuunnella, miten he päättivät minun elämästäni.

Elm kävi yhä joka päivä, mutta en voinut aamuisin puhua hänelle. Hän tuli koulun jälkeen tuomaan aina läksyt. Osa opettajista tuli pitämään minulle kokeita kotiin, koska en voinut mennä kouluun. Käytökseni alkoi vaikuttaa myös muuhun perheeseen. Äiti itki aamuisin ja isäni huusi minulle. He kai luulivat, että tein sen tahallani. Eivät he voineet tajuta, miten kauhuissani olin. No, tilanne ei muuttunut mihinkään suuntaan. Kävin terapiassa monta kuukautta, mutta sitten minulle määrättiin lääkkeitä. Olin 10-vuotias ja yhtäkkiä ryhmätapaamisessa sanottiin, että minun pitää ottaa lääkkeitä joka aamu, päivä ja ilta. Minulle ei kerrottu miksi. Minulle sanottiin vain, että niin minun piti tehdä. Olen jälkeenpäin etsinyt tietoja siitä lääkkeestä, jota minulle määrättiin. "Turvaa aivojen normaalille toiminnalle elintärkeiden rasvahappojen saannin."

Lääkkeet eivät vaikuttaneet. Minä en mennyt kouluun. Minulla on hyvin hämärä kuva, kuinka kauan olin poissa koulusta. Muistan vain, että yhtenä vappuna oli naamiaiset, joissa minä olin mukana. Luultavasti kuitenkin olin koulussa vain sen yhden päivän. Sen päivän, kun kaikki olivat pukeutuneet, eikä kukaan saattanut tunnistaa minua. Se nainen, jonka luona kävin, alkoi suuttua minulle. Hän sanoi, että tein vain hallaa itselleni ja kaikkein eniten perheelleni. Hän sanoi, että ei tiennyt, kuinka kauan he kestäisivät minun oikukasta käyttäytymistäni. Hän antoi vanhemmilleni uuden käskyn: Pakottakaa hänet kouluun.

Minä muistan sen aamun. Elm tuli taas hakemaan minua. Itkin hysteerisenä ja lukittauduin vessaan. Isäni mursi lukon. Kiljuin kauhuissani ja yritin lyödä käsiä, jotka tarttuivat minuun. Se ei auttanut. Minut raahattiin väkisin autoon Elmin katsellessa vieressä. Ovi laitettiin lukkoon ja isäni istui takapenkille pitämään minusta lujaa kiinni, etten mitenkään pääsisi pakoon. Itkin. Olin kauhuissani. En ole koskaan ollut niin kauhuissani. Huusin apua. Kukaan ei kuunnellut. He veivät minut kouluun väkisin. Koulussa useimmat käyttäytyivät, kuin mitään ei olisi sattunut. Heidän oli käsketty tehdä niin. Kuitenkin oli. Jes, yksi puolikaverini, tuli kysymään minulta, miksi näytin niin kummalta. Hän ihmetteli kovaan ääneen, olinko itkenyt.

Sen jälkeen menin kouluun jokaisena päivänä. En uskaltanut olla menemättä. Olin pysynyt muiden tahdissa, enkä ollut jäänyt yhtään jälkeen. Olin ollut poissa monta kuukautta, mutta pystyin sopeutumaan takaisin. Pidän vieläkin ihmeellisenä sitä, miten ne ihmiset eivät kohdelleet minua oudosti. He olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Täysin.

Meille hankittiin koira. Äitini oli niin innostunut siitä, että kävin taas koulussa. Meille hankittiin rottweiler. Sen kanssa oli hankaluuksia jo pienenä. Se söi kiviä ja puri, jos niitä yritti ottaa pois sen suusta. Muistan, että yhden kerran minulla oli laastari molempien käsien kaikissa sormissa. Äiti ja isäni eivät viitsineet kouluttaa sitä. He sanoivat, että ei sen tarvitse mitään fiinejä temppuja osata. Minä jouduin opettamaan sitä. Olen opettanut sille kaiken mitä se osaa, lukuun ottamatta tosin kiertämistä ja vierelle tuloa. Se oli jo myöhäistä syksyä, ehkä lokakuuta, kun koira puri minua. Se oli silpunnut pahvilaatikon ja keräsin niitä silputtuja palasia, vaikka äiti käski minun antaa sen leikkiä niillä. Sitten se yhtäkkiä murahti ja puri minua jalkaan. Siitä tuli kauheasti verta ja vieläkin näkyvissä on pieni soikea valkoinen laikku jalassani.

Sitten aikaa kului taas ja joulu oli ohi. Oli kirjoituskilpailu, johon minä osallistuin, vaikka opettajamme ei suositellut sitä minulle. Yhtenä päivänä minulle soitettiin. Kirjoituskilpailun järjestäjät kertoivat, että olin sijoittunut kolmen parhaan joukkoon ja että juhlatilaisuus olisi muutaman päivän päästä. Olin riemuissani. En ollut siihen mennessä ollut vielä koskaan niin onnellinen. Ryntäsin olohuoneeseen kertomaan äidilleni. Olin niin riemuissani, että halasin koiraamme.

Kuului kauhea ärähdys ja silmänräpäyksen ajan en tajunnut, mitä tapahtui. Kuulin, miten veljeni kirkui. En tajunnut, mitä oli tapahtunut. Tajusin vain, että oli pakko päästä pakoon. Juoksin kompuroiden kohti keittiötä, mutta isäni raahasi minut vessaan. Hän yritti pestä kasvojani vedellä, mutta huusi sitten äidille, että oli pakko mennä lääkäriin. Hän oli vihainen ja sanoi, että nyt koira lopetettaisiin.

Äiti vei minut autolla lääkäriin. Muistan matkasta vain sen, että hoin, miten koiraa ei saisi lopettaa. Hoin, että se oli minun syytäni. Terveyskeskuksessa minut vietiin sairaalavuoteelle makaamaan ja odottamaan lääkärin tuloa. Hän oli syömässä. Hoitaja puhdisti haavaa suolavedellä ja minä hoin, miten koiraa ei saisi lopettaa. Vihdoin lääkäri tuli. Olin odottanut yli puoli tuntia. Tunsin kauhean syvän kivun poskessa, mutta vain kivun. Muuten koko poski oli kuin puuduksissa. Lääkäri yritti ensin liimata haavan, mutta totesi sitten, että se oli liian syvä. Se piti ommella. Sain puudutusainetta poskeeni, mutta se tuli ulos haavoista. Kasvoilleni laitettiin vihreä paperimainen kangas ja valon tullessa suoraan ylhäältä, näin varjoista kaiken, mitä minulle tehtiin. En puutunut kunnolla ja tunsin, miten neulalla ommeltiin ja kuulin, miten se siimamainen lanka vedettiin ihon läpi.

11 tikkiä. Kun toimenpide oli ohi, lääkäri katseli minua kunnioittavasti ja sanoi, että olin ollut hyvin rohkea. En ollut huutanut kertaakaan. En ollut itkenyt lainkaan. En ollut ollut hysteerinen tai kauhistunut. Olin ollut täydellisen rauhallinen. Minut vietiin kotiin. Minulle nousi kauhea kuume. Iltaseitsemään mennessä olin jo niin kuumehorteessa, että nukahdin sohvalle. Nukuin vartin ja heräsin sitten oksentamaan. En saanut nukuttua koko yönä kuin vartin kerrallaan, koska minun täytyi herätä aina oksentamaan.

Seuraava viikko oli kauhea. En pystynyt seisomaan ilman kauheaa kipua poskessani. En pystynyt syömään, vaan minun piti imeä keittoa pillillä. En pystynyt istumaan, enkä hymyilemään, tuskin edes puhumaan. Makasin sängyssäni ja luin Harry Pottereita. En voinut mennä kirjoituskilpailun juhlatilaisuuteen. Minulle tuotiin palkinto, ruusu ja palanen juhlakakkua kotiin. Tuojat eivät pystyneet katsomaan minuun, sillä näytin kaamealta. Poskeni oli turvonnut ja se veti kasvoni vinoon irvistykseen. Jes tuli tuomaan läksyjä, mutta melkein pyörtyi nähdessäni minut. Puhuessaan minulle hän katsoi muualle. Kukaan ei voinut katsoa minuun. Se sattui melkein vielä enemmän kuin se kipu, joka ei lakannut hetkeksikään. Kun tikit mentiin poistamaan terveyskeskukseen, he sanoivat, että tällaisissa tapauksissa suoritettiin yleensä pieni kauneusleikkaus. Ommeltiin ihoa haavan päälle. He sanoivat, että siitä jäisi paljon pienempi jälki. Minun äitini oli jo kysymässä, kuinka pian se leikkaus voitaisiin järjestää, kun minä kieltäydyin. Sanoin, etten halunnut kauneusleikkausta. En ollut peloissani. En vain halunnut, että minua leikkauksella muutettaisiin joksikin muuksi. Joo, olen ollut itsepäinen hyvin nuoresta lähtien.

Tähän loppuu osa kakkonen. Minä en ole ikinä puhunut terapiastani kenellekään. Minua hävetti mennä sinne. Minä vihasin sitä paikkaa. Minä vihasin sitä naista. Hän kysyi minulta aina kysymyksiä, mutta ei uskonut sanoihini. He puhuivat minusta ryhmäkokouksissa kuin kohteesta. Tuohon aikaan olin jo innostunut kirjoittamisesta. Tuolloin 11-vuotiaana kirjoitin alusta loppuun ensimmäisen kirjan - "Epätavallinen kesäloma". Se oli silloin huikaiseva saavutus. Silloin minusta alkoi myös muotoutua se, mikä olen nyt. Kolmannen ja neljännen osan asiat vaikuttavat vielä paljon, mutta tätä kakkososaa pidän erittäin ratkaisevana. En tiedä miksi, silloin aloin kai erottua joukosta. Luokkani piti minua jo melkein kirjailijana, olin käynyt terapiassa ja minun toinen poskeni oli erilaisempi kuin kenenkään: repaleinen ja kauhistuttava. Minusta tuli erilainen.