Viimeinen osa minun historiastani. Se lähin historia ja myös henkisesti kaikkein synkin sellainen. Ja koska se on lähellä, siitä on kaikkein hankalin puhua. Toki viimeksikin tuli itku silmään, kun vain kirjoitin, miten Tiedät-kai-kuka nauroi minulle, mutta tämä on niin paljon pahempi. Olen kirjoittanut tämän läpi jo kerran. Nettipsykologilleni hänen pyynnöstään. Muistan, miten kirjoitin sitä mammuttiviestiä tuntikausia illalla. Siinä meni kauan, koska itkin melkein koko ajan kirjoittaessani. Sen jälkeen oli taas sellainen kipeä ja väsynyt olo, mikä on aina liian itkemisen jälkeen.

Tämän voisi oikeastaan aloittaa vasta kahdeksannelta luokalta, sillä seitsemäs luokka ei ollut mitenkään poikkeuksellinen. Minua tosin kiusattiin yhä: nimiteltiin, tönittiin ja heiteltiin esim. kumeilla tai pikkukivillä. Kiusaajat olivat vain eri ihmisiä. He olivat suurinosa poikia, mutta myöhemmin minun pilkkanimeni levitessä laajemmalle, myös tytöt alkoivat käyttää sitä. Tiedät-kai-kukakin käytti sitä kerran. Hän yritti tapauksen jälkeen kuintenkin soittaa minulle, mutta minä olin liian vihainen vastatakseni.

Meitä oli kuitenkin äärettömän tiivis nelikko: Minä, Merry, Thes ja Nan. Minä ja Merry olimme samalla luokalla ja parhaita kavereita, ja Thes ja Nan olivat samalla luokalla ja parhaita kavereita. Nelikosta Nan jäi kuitenkin ulkopuolisimmaksi, sillä hänellä oli niin paljon muitakin kavereita, eikä hän ehtinyt olla niin paljon meidän kanssamme. Minä, Merry ja Thes teimme kuitenkin jatkuvasti kaikkea. Kesälomallakin oikeastaan linnoittauduimme Thesin vanhempien omistamaan rivitaloasuntoon ja sekoilimme siellä. Teimme kaikkea hauskaa ja älytöntäkin. Joskus kokonnuimme sinne vain juomaan limsaa, syömään keksejä ja katselemaan TV:tä. Se oli täydellistä.

Mutta. Tuli riparikesäloma. Odotin riparia kauhulla, mutta se olikin yksi elämäni onnellisimmista viikoista. Ystävystyin ikäisteni kanssa, enimmäkseen poikien, ja ensimmäistä kertaa tajusin, miten erilaisia minä ja Merry olimme. Kun pääsimme ripille, oli tietysti rippijuhlat. Thes ei tullut. Minä ja Merry ihmettelimme sitä, sillä Thes ei ollut edes ilmoittanut mitään. Sitten heti rippijuhlien jälkeisenä maanantaina minä, Merry ja Nan poljimme 10km Thesin luo. Hän ei suostunut oikeastaan edes puhumaan meille. Kun hän oli ruoan jälkeen rynnännyt yläkertaan omaan huoneeseensa, hänen äitinsä alkoi itkeä. Hän kertoi meille, miten Thes oli muuttunut oudoksi ja sanonut, että olimme muka kiusanneet häntä. Me emme olleet. Tietysti me vitsailimme ja pilailimme toistemme kustannuksella, mutta se ei ollut kiusaamista. Ja kaikki saivat osansa siitä, eikä Thes edes suurinta osaa (Nan sai suurimman osan).

Hän ei kuitenkaan puhunut meille, eikä kertonut syytä. Siitä alkoi sitten kunnolla minun alamäkeni. Aloin hermostua pienimmästäkin asiasta ja kerran tappelin äitini kanssa lähtien sitten lenkkarit paljaissa jaloissa juoksemaan. Ne jäljet näkyvät oikeastaan vieläkin. Kengät hiersivät ihon rikki, kun minä juoksin yli kilometrin tiettyyn tienristeykseen, josta näkyi iso rakennus, jonka lähellä TKK asui. Minun oloni oli kauhea, sillä tajusin, ettei minulla ollut ketään kaveria, jolle soittaa. Olin riidellyt aika rajusti Merryn kanssa, sillä olin löytänyt netistä (finfanfun) humorficin, jonka hän oli sinne laittanut. Siinä oli minun juttujani. Nättipoika, Keksi-Maa ja vesikauhuinen Aragorn. Oli tyrmistyttävää lukea, miten hänellä oli minun keksimä juttuni allekirjoituksenaankin.

Tuon illan jälkeen sovin Merryn kanssa ja kirjoitin kirjeen, jonka lähetin sekä hänelle, Nanille että Thesille. Sen jälkeen Thes sopi kanssani. Salaa. Minun ei saanut kertoa siitä kenellekään. Koulussa hän näytteli vihaista minullekin, mutta soitti joka perjantai. Joskus minä poljin hänen luokseen koulupäivän päätteeksi. Kun minun ja Thesin oli tarkoitus jutella ensimmäistä kertaa IRL, eikä sähköpostien välityksellä, kuten olimme siihen asti tehneet, minä villtelin ensimmäisen kerran. Thes ei meilannut, hän ei soittanut, ei mitään. Minä olin ahdistunut ja peloissani. Sitten Thes soitti ja me tapasimme.

Myöhemmin Thes sitten kertoi minulle, miten pelkäsi, että hänellä oli anoreksia. Tämän jälkeen minä tunsin oloni salailijaksi ja kerroin, miten minä itse pelkäsin, että minulla olisi depressio. Viiltelystä oli tullut tuolloin minulle jo melkein harrastus. En mitenkään muista, kuinka monesti sen tein, sillä kädessä arpiakin on vain alle kymmenen. Ei symmetrisesti. Minä halusin tehdä siitä taidetta. Ja jos uutta haavaa ei sopinut mihinkään, vanhan haavan saattoi aina repiä auki uudestaan. Se oli tuskallisempaa. Myöhemmin kokeilin saksia ja mattoveistä, mutta ne olivat liian teräviä. Haavat tulivat liian helposti ja melkein tuskattomasti. Minä käytin hiuspinniä, josta olin irrottanut pehmusteet. En voinut vain vetäistä ja tehdä uutta haavaa. Minun piti todella nähdä vaivaa veren eteen ja sen minä myös tein. Siitä tuli melkein pakkomielle. Aina kun oli paha olo, piti tuntea fyysistä kipua.

Lopulta Thesin kielloista huolimatta minä kerroin sovustamme Merrylle ja Nanille. Salailu oli tuskallista minulle ja minun mielestäni Thes ei voinut vain olla selittämättä heille mitään. Ei voisi vain yhtäkkiä käyttäytyä kuin he olisivat lakanneet olemasta. Ja jos hän ei pystynyt iskemään viimeistä iskua, minä tekisin sen hänen puolestaan. Kävi ilmi, että Thes oli valehdellut minulle. Hän oli sopinut Naninkin kanssa. Salaa. Kieltänyt kertomasta kenellekään. Tunsin oloni petetyksi. Thes oli luvannut, että olisi paras ystäväni ikuisesti. Hän vakuutti, että toistaisi sitä kunnes tajuaisin, että hän todella tarkoitti ikuisesti. Minä uskoin häneen vielä.

Isku vasten kasvoja tuli vasta myöhemmin. Riitelin Merryn kanssa koko ajan. Ihan koko ajan. Lakkasimme olemasta kavereita. Tai oikeastaan minä lakkasin olemasta hänen kanssaan. Emme me kavereita olleet olleet enää moneen viikkoon. Aluksi Merry roikkui kannoillani, vaikka emme puhuneet, mutta lopulta sain hänet karistettua. Minä luotin Thesiin. Minulla oli Thes, minulla oli tärkeä ystävä. Yhtenä päivänä aion ruokailussa mennä istumaan Jesin ja hänen ystävänsä N:n viereen. Jes oli aikaisemmin käyttäytynyt hieman etäisesti kuultuaan minun ja Merryn välirikosta. Nyt hän sanoi, että voisin mennä jonnekin muualle istumaan kuin hänen pöytäänsä. Se sattui. Se todella sattui. En menettänyt vain Merryä, vaan myös Jesin ja N:n (joka ei ollut minua vastaan, mutta oli Jesin kaveri eikä siksi voinut olla minun kaverini) ja samalla melkein kaikki muutkin ikätoverini. Mutta minulla oli Thes. Hänen avullaan kestäisin.

Olin sen viikon juuri TETissä, mutta lähetin Thesille sähköpostia joka päivä. Kerroin mitä oli tapahtunut ja sanoin voivani huonosti. Kesti kauan ennen kuin hän vastasi, ja kun hän vastasi, ei oloni parantunut. Thes sanoi, miten oli saanut tarpeekseen. Tarpeekseen minusta ja ongelmistani. Hän sanoi, että oli halunnut auttaa minua, mutta olin niin hankala, ettei hän jaksanut sitä enää. Että hänellä oli omia ongelmia, joita minä en parantanut. Sillä hetkellä, kun luin sen viestin, tajusin, että olin yksin. Se viikko oli elämäni pahin viikko. Olin joka päivä repinyt hiuspinnillä ja ratkennut jopa töissä laatikkoja avatessani raapimaan rannettani taskuveitsellä. Minä olin ihan maassa ja Thes vielä käveli ylitseni.

Thes ei kuitenkaan kadonnut elämästäni. Tuon sähköpostin jälkeen tilanne kuitenkin kiristyi ja näin häntä ja Nania yhä harvemmin. Minä tunsin olevani ihan yksin. Sen vuoden jouluaatto kului siten, miten söin vähän ruokaa ja avasin lahjat, minkä jälkeen menin vessaan itkemään. Sinä iltana aloin kirjoittaa. Kirjoitin käsin kirjeitä Thesille. Kirjoitin niitä jokaisena päivänä koko joululoman loppuun. En tiennyt uskaltaisinko lähettää hänelle niitä, mutta lopulta tein sen. Lähetin kirjeet liitteinä Thesille sähköpostilla. Hän ei pystynyt lukemaan niitä. Hänen koneensa ei suostunut enää avaamaan liitteitä yhden virustapauksen jälkeen. Enkä minä koskaan lähettänyt niitä uudestaan.

Kerran Thes esitteli minut uudelle ystävälleen, C:lle. C:stä tuli nopeasti minunkin ystäväni. Tuntuu ironiselta, että ihminen, jonka Thes itse esitteli minulle, oli lopulta se viimeinen niitti, joka rikkoi välimme. Thes suuttui jostain syystä, jota en vieläkään tiedä, verisesti C:lle. Hän sanoi minulle, ettei voisi olla minun kaverini, jos olisin C:n kaveri. Thes oli minulle paljon tärkeämpi kuin C, mutta minä en pitänyt siitä, mitä hän käski minun ystävyyden nimissä tehdä. Minä jouduin oikeasti miettimään asiaa. Lopulta lähdin kävelylle ja soitin Thesille. Hänelle oli aina helppo soittaa, oli mitä tahansa. Hän on ainoa, jolle olen koskaan ollut 100% aito. Ainoa, jonka kanssa olen sekä itkenyt että nauranut.

Puhuimme pitkään. Vaikka olimme vihaisia toisillemme, puhuimme silti pitkään. Tässä kohtaa päästään viimein tuohon otsikon sitaattiin Kuninkaan Paluu -leffasta. Puhelun yhdessä vaiheessa Thesin sanojen jälkeen sanoin hysteerisesti itkien, että hän lupasi. Hän lupasi aina olla minun kaverini. Ikuisesti. Hän oli sanonut ikuisesti. Siihen Thes virkkoi tyynellä ja kylmällä äänellä, että asiat muuttuvat. Silloin päätökseni oli selvä. Sanoin hänelle, että en mitenkään voinut valita. En voinut tehdä niin kuin hän käski. Puhelun päätteeksi sanoin vielä, että vaikka hänen lupauksensa vanhenisivat ja asiat muuttuisivat, minun lupaukseni pitäisi. Ja minä olin luvannut olla Thesille aina kaveri, kun hän sitä tarvitsi. Olin luvannut aina olla valmiina auttamaan, jos hän apua pyytäisi. Minä sanoin, että se olisi voimassa aina. Minun ikuisesti.

Siihen se sitten loppui. Meidän ystävyytemme. Myöhemmin keväällä hän tuli vielä viikkoa ennen koulun loppumista sopimaan kanssani, mutta vain puoliksi. Hän ei pahoitellut, enkä minä pahoitellut. Olimme vain kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tiedän miksi hän sopi kanssani juuri silloin. Hän pelkäsi, että tekisin oikeasti sen, mitä olin luvannut. Perjantai 4.6.2005. Sen piti olla se päivä, joka olisi kaiverrettu minun hautakiveeni. Minä olin päättänyt, minä olin jo suunnitellut kaiken valmiiksi. Minä olin kertonut jopa Thesille siitä. Minulla oli kaikki valmiina. Kaikki kirjeet, jotka jättäisin jälkeeni. Tapa, paikka, kellonaika... Kaikki, minulla oli kaikki valmiina.

Kuitenkin, kuten olette varmaan jo päätelleet, minä olen elossa. Mikä sitten meni pieleen? Mikä täydellisessä suunnitelmassani petti? TKK. Tällä kertaa en tosin sanoisi, että hän pelasti henkeni, vaikka sen epäsuorasti tekikin. 4.6 oli Viimeinen valssi, jonka 9.luokkalaiset tanssisivat. Minun piti tanssia Tiedät-kai-kenen kanssa. Sen piti olla täydellinen lopetus kaikelle. Mutta hänellä oli jo pari. Joku toinen oli ehtinyt ennen minua. Sen sijaan, että TKK olisi hymyillen vastannut myöntävästi kysymykseeni, hän menetti puhekykynsä, änkytti ja punastui. En tiedä miksi, mutta se asia vaikutti minuun erittäin voimakkaasti. Eri tavalla voimakkaasti tosin kuin olin luullut. Minä nauroin katketakseni koko loppupäivän. Tanssin jälkeenkin minä nauroin vedet silmissä, enkä ole ihan varma edes miksi. Huomasin kuitenkin silloin aukon suunnitelmissani. Jos noudattaisin suunnitelmaani ja tekisin sen, mitä olin suunnitellut, se tapahtuisi ihan väärin! Kaikki luulisivat, että tein sen siksi, että TKK ei tanssinut kanssani. Minusta olisi tullut angst-teinixpissis. Ja minulla oli niin hauskaa, että muistin suunnitelmani vasta myöhään illalla. Minulla olisi silloin ollut vielä mahdollisuus tehdä se, mutta en tehnyt. Minä en tehnyt sitä.

Kesä ei ollut mukava, sillä angstissani eristäydyin kotiini koko lomaksi, enkä soittanut kenellekään. Thes ei kutsunut minua rippijuhliinsa. Kysyin, eikö hän halunnut minun tulevan ja hän sanoi, että voisin päätellä mitä halusin. Hän pisti välit poikki myös Naniin. Tuntuu julmalta, mutta se oli minulle tärkeää. Minulla oli lukion alkaessa kaksi hyvähköä kaveria, joista tuli tärkeimpiä ihmisiä minulle: Nan ja C. Tällöin kuvioihin tuli myös NN, ja vähän yli vuosi sitten, joskus lokakuussa 2005 aloin tuntea oloni hieman onnellisemmaksi. Hieman. Se oli suuri askel. Nyt olen sitten vuoden aikana edistynyt huikeasti. Tuntuu oudolta lukea kirjoituksia, joita olen silloin synkkisaikaan kirjoittanut. Pystyn yhä muistamaan sen kauhean tukahduttavan tyhjyyden tunteen. Se on vieläkin osa minua ja tulee aina olemaan. Mutta yhä enemmän vain muistona.

Minä olen alkanut taas elää. Melkein ainakin. Teen suunnitelmia tulevaisuudelle ja vaikka se toinen vaihtoehto takoo yhä joskus takaraivossani ja terävät esineet yhä tiettyinä mielentiloina tuntuvat vetävän minua puoleensa, pystyn yleensä vastustamaan niitä ajatuksia. Minä olen yhä surullisempi, kuin ajattelen, että ihmisen pitäisi olla, epätasaisempi, mutta minä elän. Minä voin rehellisesti sanoa, että elän.