Pitäisi olla jo nukkumassa, ja vähintäänkin pitää mölyt mahassani, kun kerran kirjoitin jo tänään tänne, mutta nyt jälleen kerran ylikulutan omaa blogiani.

 

Edellisen kirjoituksen jälkeen sain vähän taas itkettyä ja nukuttua, mutta olo ei ole sanottavasti parantunut. Kun sitten tulin sitä ajatelleeksi, tämä päivä olisi ollut jotakuinkin täydellinen päivä kuolla: Ei viimeinen koulupäivä, mutta ei myöskään liian kaukana lomasta. Sain Nanin lahjan pakattua. Näytin koulussa pitkästä aikaa niin hyvältä kun nyt ylipäänsä voin näyttää. Tämän päivän numero oli kolmella jaollinen. Ennen jouluaattoa. Sopivan epämääräinen päivä. Pääsin niin aikaisin koulustakin, että minulla olisi hyvin ollut aikaa syödä pari levyllistä niitä äidin hypersärkylääkkeitä, joita hän juuri toissapäivänä haki uuden paketin. Ja jos olisin epäonnistunut, en olisi silti lopullisesti missannut kaikkea, koska loma oli niin lähellä. Lyhyesti sanottuna siis täydellinen päivä.

 

Minä loukkaan ihmisiä. Sitä minä teen, ihan jatkuvasti. Minä loukkaan ihmisiä sillä, että voin huonosti. Olen epäkunnioittava kaikkia kohtaan, koska tunnen oloni sietämättömän tuskaiseksi, vaikka he yrittävät vain auttaa. Totuus kuitenkin on, että kun olen äärettömän tuskaisen ahdistuneen epätoivoisen angst, haluaisin, että joku sanoo jotain, mikä saa minun oloni paremmaksi. En minä tiedä, mitä sen pitäisi olla, mutta joskus ihmiset saavat minut ihan yrittämättäkin iloisemmaksi. Sitten epätoivoisessa angstissani voisin melkein huutaa: "Auttakaa joku minua! Sanokaa joku jotain, mikä auttaa! Miksei kukaan auta minua!"

 

Minun pitäisi kaiketi voida sille jotain, mutta en voi. Joskus olen äärettömän epätoivoinen ja se on sanoinkuvaamattoman lannistava tunne. Se pelottaa. Sitten jos kukaan ei sano siihen mitään, olen angstimpi, mutta jos joku sanoo siihen jotain, olen myös angstimpi. Mikään ei auta siihen.

 

Joskus minusta tuntuu, että olisi vain parempi katkaista lopullisesti kaikki siteet muihin ihmisiin, sillä en halua satuttaa heitä käytökselläni. Jotkut, jotka tietävät angstistani, ovat maininneet joskus, että minun huono oloni saa heidänkin olonsa huonoksi. He eivät kai ole tarkoittaneet sitä pahalla, mutta se saa minut usein tuntemaan oloni entistä pahemmaksi. En siis voi vain itse huonosti, vaan saan sen lisäksi vielä muutkin surullisiksi. He yrittävät antaa neuvoja ja sanovat, mitä minun tulisi tehdä ja mitä ei. Suurimman osan siitä ajasta olen vakuuttunut, että he eivät ymmärrä.

 

Uskon, että monet ihmiset sanoisivat, että minä en saa yrittää kuolla. Se on välittämistä, mutta minä tunnen sen ahdistavana. Jos siis voisin miten huonosti tahansa, en voisi päästä tuskistani, koska pettäisin heidät. Tuntuu kauhealta ajatella, että vaikka he tarkoittavat hyvää, he samalla tuomitsevat minut kärsimään suunnattomia tuskia päivästä toiseen, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen... Ainoksi lohdutukseksi sanotaan usein: "Kyllä se siitä" tai "Kyllä asiat alkavat pian luistaa" tai jotain muuta vastaavaa sanahelinää. Sen voimin sitten pitäisi vain kärsiä.

 

En aikaisemmin oikein kunnolla ymmärtänyt, mitä jollekin kärsivälle ihmiselle voisi sanoa. Muistan, miten riparilla yritimme "lohduttaa" sokeutunutta näyttelevää isosta. Sanoin hänelle vain, että yritä ajatella positiivisesti ja että voihan hän tehdä vaikka mitä kivaa, vaikkei voisikaan enää nähdä. Nyt tuntuu, että sanoin sen kaiken typerästi. Ei siitä olisi oikealle sokealle mitään lohtua ollut.

 

Nyt minä sitten olen vähitellen alkanut ymmärtää. Ehkä osittain jo silloin riparilla, mutta nyt sitten myös tämän oman ankaran taisteluni takia. Siitä syystä Nan on kaiketi ollut minulle niin suuri tuki. Jos olen angst ja suhtaudun häneen etäisesti ja olen hiljaa, Nan ei itse muutu etäiseksi tai angstiksi. Hän on minun kanssani ihan hiljaa, jos en halua puhua, mutta kokeilee aina silloin tällöin, josko minua silloin huvittaisi sanoa jotakin. Minun ei siten tarvitse huolehtia hänestä, vaan pelkästään itsestäni, jolloin minulla on huomattavasti paljon vähemmän huolehdittavaa ja saan energian riittämään siihen paremmin.

 

Nyt itse asiassa tätä kirjoittaessani oloni alkaa hieman parantua. Ajattelin juuri niitä asioita, mitä minä toivoisin muiden ihmisten minulle sanovan. Haluaisin niin kertoa, mitä ne ovat, mutta en halua, että kukaan yrittää käyttää sitten omien luulojensa vastaisesti minun omia sanojani yrittäessään piristää minua. Se olisi jotain vielä kauheampaa kuin syyllistävät sanat.

 

Mutta. Jos joku, jonka täytyy olla ystävä henkilölle, jolla on hyvin vaikeaa ja rankkaa, lukee tätä, niin voin antaa neuvon, minkä uskon olevan ainakin hieman hyödyksi: Vaikka se kaveri on miten surkeassa jamassa tahansa, häntä ei saa parempaan kuntoon murehtimalla itsensä uuvuksiin. Ei se kaverinkaan oloa yhtään helpota, jos oman itsensä lisäksi pitäisi vielä kytätä, että ei saa kaveria liian stressaantuneeksi ja surulliseksi. Pitää olla lähellä tarvittaessa ja tukea, mutta ei tunkea koko ajan lähelle, kun kaveri ei sitä halua. Harva ihminen voi tehdä kaverilleen mitään, mikä parantaisi esim. masennuksen. Pitää vain itsekin tajuta se ja vaikka sanoakin itselle, että jos tuo tyyppi haluaa jotain lääketieteellistä apua, hän hakee sitä jostain, minun ei tarvitse toimia hänen psykologinaan tai ratkaista hänen ongelmiaan.

 

Loppuun vielä lainaus yhdestä lohduttavimmista vuoropuheluista (mitä en tosin silloin tainnut mainita), jonka olen käynyt:

 

Takaze: ...Erg. Pahoittelen siinä tapauksessa. ._.;;; Luultavimminkaan pysty parantamaan päivääsi, mut sinulla on sympatiani.

Amiale: Ymmärsitkö sinä muka tuon? Jos ymmärsit, niin ei ollut tarkoitus.

Takaze: En kokonaisuudessaan, mut sen osan ymmärsin, että päiväsi on jotakuinkin f**k up, ja voin samaistua. Ja niin ikään sympatisoida.

 

Ei tullut silloin kiitettyä (mutta tuli kiitettyä Fishiä myöhäisemmästä toisesta hieman vähemmän lohduttavammasta lohdutuksesta, koska häntä oli jotenkin vain luontevampi kiittää), joten pitänee tehdä niin nyt. Kiitos. En tuntenut silloin vielä ihmisiä Kylästä kovin hyvin ja olin luontaiseen tapaani hyvin ennakkoluuloinen muita ihmisiä kohtaan, ja etenkin niitä ihmisiä kohtaan, jotka sattuivat olemaan eri sukupuolta kuin minä.

 

Saman kuitenkin voisin sanoa monille muillekin, kuten Fishille. Hän yritti auttaa, enkä minä suhtautunut siihen kovin hyvin. Kiitos ja anteeksi. Hänen ei kuitenkaan tarvitse stressata minun puolestani. Jos stressaa, niin toki sen voi sanoakin, mutta toivoisin kuitenkin, että hän yrittäisi olla stressaamatta, se ei auta yhtikäs ketään millään tapaa. Sillä saa vain omankin olon kurjaksi.

 

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tavataan sanoa ja sitä minäkin nyt toivon.