Shadow of the Past on yksi kappale FotR -soundtrackillä ja myös luku itse TSH:sta. Ei mikään suosikkilukuni tai kappaleeni, mutta se tuli jotenkin mieleen jostain. Samoin tuli mieleen lainauksenpätkä elokuvasta: "Why do you fear the past?" Se on tavallaan juuri niin minun kohdallani. Minä pelkään omaa menneisyyttäni.

Huomasin tämän jo muutama päivä sitten, kun oli keskustelua luettavista kirjoista. Sitten yksi ihminen ehdotti minulle yhtä klassikkokirjaa. Jotkut nimittelivät minua joskus sillä nimellä. Minä en voi sanoa sitä nimeä ääneen, minä en voi edes kirjoittaa sitä. Se on vain jotain niin kauheaa ja minä haluaisin vain unohtaa että niitä sanoja on edes olemassa. Toinen sana, jota välttelen, on hieman samantyylinen, vaikkakin täysin vastakohtainen. Lastenohjelman kilpikonna. Sitä tuli oikeastaan koko kesän jokaisena päivänä ja aina silloin veljeni hihkaisi kovaan ääneen sen kilpikonnan nimen, jolla minuakin nimiteltiin. Jo pelkästään sen nimen kuuleminen tuntui kauhealta. Samalla lailla yhtä kauhealta tuntuu, jos jossain oppikirjassa on joku sen niminen henkilö.

Minä sain äidiltäni joskus alkusyksystä pehmoleluheijastimen. Se oli suloinen hopeinen kilpikonna, joka hehkui valkoisena aina kun siihen tuli valoa tietyssä kulmassa. Minulla ei ollut heijastinta, joten kiinnitin sen reppuuni. Se oli minun mielestäni niin suloinen. Sitten kuitenkin sen koulupäivän päätteeksi sain ruotsintunnilla melkein ahdistuskohtauksen. Se heijastin oli kilpikonna. Kilpikonna! Ja minua oltiin ennen nimitelty nimellä, joka tuli kilpikonnan nimestä. Minä en voisi pitää sitä heijastinta. Heti kun tulin kotiin, otin sen pois ja heitin roskiin. Myöhemmin sinä iltana hain sen kyllä roskista, mutta hautasin sen syvälle laatikkooni. Kun äitini seuraavana aamuna kysyi, mihin olin laittanut sen heijastinkilpikonnan, sanoin tylysti, etten halunnutkaan käyttää sitä.

Se oli kova pala, sillä se kilpikonna oli niin suloinen. Olen aina pitänyt kilpikonnista. En kuitenkaan koskaan voisi hankkia kilpikonnaa edes lemmikiksi, sillä se muistuttaisi siitä nimittelystä. En koskaan voi luultavasti edes lukea sitä kirjaa (josta kyllä uskoisin pitäväni), sillä se muistuttaisi myös. Se saattaa tuntua ulkopuolisista jotenkin kummalliselta, mutta kun vain ajattelenkin, että sanoisin jommankumman niistä nimistä, ääni jää kurkkuun. Ja jos näen nimen kirjoitettuna jonnekin, olostani tulee välittömästi ahdistunut. Minua ei ole nimitelty niillä nimillä enää yli vuoteen, mutta silti ne ovat ihan tuoreessa muistissa. Ei niitä voi vain unohtaa.

Tänään ajattelin myös riparia taas. Eilen, kun kirjoitin riparista ja salaisesta ystävästäni, unohdin olla surullinen ja angst. Kun kirjoitan, uppoudun täysin siihen, mitä kirjoitan. Melkein voisi sanoa, että minä elän uudestaan kaiken. Siksi riparia on niin mukava ajatella: Se saa minut hetkeksi elämään uudestaan niitä elämäni onnellisempia päiviä. Ja niitä ne todella ovat, onnellisimpia päiviä koko elämäni aikana. En ole koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen tuntenut oloani yhtä hyväksi ja vapautuneeksi, mutta silti arvokkaaksi ja hyväksytyksi.

Sinä päivänä, kun lähdimme busseilla kohti riparipaikkaa, toivoin, että se olisi mahdollisimman pian ohi. Merryn kanssa juttelimme, että paras asia, mitä riparilla voisi tapahtua, olisi se, että se keskeytettäisiin ja että sieltä pääsisi nopeasti pois. Ensimmäisenä päivänä sielläkin vielä ajattelin samansuuntaisesti, mutta nopeasti totuin. Minä kiinnyn suuresti ihmisiin, joiden kanssa olen vähänkin normaalia enemmän tekemisissä. Niin kävi myös riparilla. Ja kun siellä oltiin 24/7, eikä yksinoloa ollut koskaan nukkumisen lisäksi, tunsin oloni osaksi sitä joukkoa.

SK oli minun isosryhmässäni ja ensimmäisenä päivänä isosryhmien omissa tehtävissä meidät laitettiin tekemään yksi juttu yhdessä. No, se ei sujunut mitenkään kovin mallikkaasti. Minä olin silloin vielä tavalliseen tapaani hiljainen ja hän oli vähintäänkin yhtä hiljainen kuin minä. Sitten kuitenkin, kun isosryhmässä tehtiin kaikki: Syöminen, opiskelu, tehtävät, niin niistä ihmisistä alkoi pitämään ihan oikeasti.

SK ei koskaan puhunut paljoa, mutta hän istui joka päivä minun vieressäni pöydässä. Ja siivousvuorossa teimme yleensä yhdessä aina jonkun osa-alueen. Kerrankin kun meidän isosryhmämme piti olla järjestämässä sitä iltahartausta, minun tehtäväkseni tuli kerätä kukkia sinne. Yksin. Se ei mitenkään innostanut minua, kun jotkut olivat sanoneet, että siellä heinikossa saattoi olla kyykäärmeitä, mutta menin silti. SK:n tehtävä oli kerätä kolehtia, mutta hän tuli silti auttamaan minua kukkien keräämisessä. Ja hän pelasti minut urheasti kaikilta hirvittäviltä hämähäkeiltä, joita joissain kerätyissä kukissa oli. Emme me silloinkaan puhuneet paljon. Mitä nyt minä välillä aloin höpöttää: "Voi ei! Hämähäkki! Mitäminäteen, mitäminäteen?!?" ja sitten SK tuli ottamaan sen pois.

SK:lla oli aina pakkomielle hiuksista, sen minä muistan äärettömän hyvin, sillä minä itse en silloin vielä kovin paljon välittänyt, miten hiukseni sattuivat olemaan. Se oli minun mielestäni jotenkin koomista, kun hän koko ajan näpelöi hiuksiaan ja yritti laittaa ne vielä täydellisemmin kuin ne jo olivat. Siitä minä huomasinkin hänet ensimmäistä kertaa. Oli ensimmäisiä riparitunteja joskus keväällä ennen sitä riparin alkua. Sitten SK tuli sitten sinne luonnonvaalea tukka taakse sliipattuna. Reaktioni oli jotakuinkin: O_O "Voi hyvä luoja! Draco Malfoy!".

Ja kerran, kun meillä oli taas isosryhmissä päivän tehtävä, meidän tuli yhdessä lohduttaa ja neuvoa isosia, jotka näyttelivät ongelmaisia ihmisiä. Meidän oma isosemme näytteli sokeaa ja kun me ensin katselimme häntä kauempaa ja yritimme selittää jotain, miten hyvä olisi olla sokea, minä vedin syvään henkeä ja menin istumaan esimerkkinä muille siihen isosemme viereen. Hän tunnusteli minua, jotta tietäisi, kuka olen. Sitten SK tuli heti minun jälkeeni istumaan myös siihen. Sitten isosemme läjäytti kätensä hänen päälleen ja tunnusteli hänen hiuksiaan tunnistaakseen hänet. Hiukset menivät ihan pörröön ja minä aloin melkein nauraa ääneen. SK oli juuri kymmentä sekunttia sitä aikaisemmin suinut taas hiuksiaan ja nyt isosemme sotki ne. :D

Myös muita hyviä muistoja on, etenkin Alfa- ja Beeta -kulttuurileikistä. Ripariryhmä jaettiin kahtia kahteen eri kulttuuriin. Sitten toiset vietiin leirikirkkoon ja toiset jäivät sinne päärakennukseen. Seuraavan vartin aikana meille opetettiin uusi kulttuuri. Tehtävänämme olisi pyrkiä selvittämään toisten kulttuuri ja yrittää pitää oma kulttuurimme salassa heiltä. Saimme oman kielenkin ja paljon käsimerkkejä, joilla viestimme. Sitten kun sieltä toisesta kulttuurista tuli ensimmäinen tutkija, me aloimme toteuttaa omaa kulttuuriamme. Se oli huippuhauskaa.

Muita mieleenjääneitä seikkoja on erityisesti elefanttiviesti. Minä olin meidän joukkueemme (= isosryhmämme) viimeinen ja sain siis nähtyä, miltä se näytti. Heti kun meidän isosemme lähti juosten käsi reisien välissä kiertämään merkkiä, minä repesin nauramaan. Nauroin katketakseni vedet silmissä, kun se näytti niin käsittämättömän hauskalta. Minun tarvitsi siis vain kiertää se merkki kerran, kun lopuksi koko joukkue oli sellaisena jonona ja painoi menemään ihan tosissaan.

Muina voisi mainita amerikkalaisen jalkapallomatsin, jota salainen ystäväni väritti innokkailla syöksyillään pallon kimppuun. Aina kun hän näki pallon lentävän vastapuolen pelaajalta pitkässä kaaressa toisen vastapuolen pelaajaa kohti, hän teki (liian lyhyenä muuten ylettämään) voltin ilmassa ja yritti edes hieman sotkea sitä pallon kulkua. Ja sitten voisi mainita myös sen, miten yhtenä iltana meidät laitettiin neljään riviin (neliön muotoon) ja sitten niiden sivujen ihmisten, jotka olivat vastakkain, piti huutaa joku viesti sille toisella puolella olevalle. Ja ne siitä välissä yrittivät huutamalla estää sitä viestin kulkua. Äärimmäisen repeilyttävää, kun kaikki huutavat jotain älyttömyyksiä.

Kaikkein hauskimpana viihdemuotona minä pidin munarallia. Se oli myös isosryhmien riparilaisten (isoset eivät osallistuneet) välinen kilpailu. Keskellä kaikkea oli raaka kananmuna sellaisessa narupussissa. Jokainen isosryhmäläinen sidottiin sitten n. 150 cm pitkällä narulla kiinni siihen. Sitten meille annettiin lista tavaroista, jotka meidän pitäisi etsiä käsiimme ja tuoda maalipaikalle, ja sitten saimme lähteä juoksemaan.

Se oli huippua. Kaikki oli riparilla huippua. Kun vain joskus vielä saisi tuntea olonsa niin hyväksi ja onnelliseksi kuin siellä, niin sitä enempää ei kai tohtisi edes toivoa. Voisi kai siis sanoa, että ripari on myös menneisyyden varjo. Se oli jotain niin täydellistä, että sitä tarvitsee vain ajatella, niin tulee hymy huulille. Mutta kun riparin tapahtumien kertaamisen lopettaa, palaa angst entistä pahempana.

"Ei ole hyvä velloa haaveissa ja unohtaa elää." Sitä minä kuitenkin usein teen. Se saa minut hetkeksi hyvin onnelliseksi, mutta loppujen lopuksi vain pahentaa tilannetta, kun ikävästä tulee entistä tuskallisempi. Huomenna on taas autokoulu ja SK on luultavasti siellä. Häntäkin on ollut koko lukioajan kauhea ikävä. Ei mikään pikkuinen ikävä, vaan sellainen äärettömän tuskallinen ja riipaiseva ikävä.

Se tulevaisuudessa pelottaakin eniten. SK on oikeastaan ainoa sellainen ihminen, johon olen äärettömän kiintynyt, mutta joka on sitten koulutustason vaihtumisen yhteydessä lähtenyt pois. Suurinosa niistä minulle tärkeistä ihmisistä on yhä samassa lukiossa kanssani. Mutta mitä sitten, kun lukio loppuu? SK-tuska kerrottuna sadalla, vai? Minne muutan asumaan? No, jonnekin yliopiston läheisyyteen varmasti, mutta mitä sitten, kun opiskelut on opiskeltu ja lopullisen työelämän pitäisi alkaa? Enkö minä palaa enää koskaan tähän taloon? Enkö minä saa tulla enää ikinä kotiin? Enkö minä näe niitä rakkaita ihmisiä enää koskaan?

Tuo on se minun pahin varjoni. Ei menneisyyden, vaan tulevaisuuden. Minä en tiedä, mitä tulevaisuudella olisi minulle tarjottavaa. Kun lähden ensi vuonna lukiosta, 100% varmuudella minulla ei ole yhtään ystävää riippumatta siitä minne menen. Nan jää lukioon vielä vuodeksi ja sen jälkeen voi olla hyvin mahdollista, että hän menee muualle opiskelemaan kuin minä. Sittenkö minä olen loppuelämäni yksin? Kun vanhempani kuolevat, myynkö tämän ainoan oikean kotini, jonka he ovat omin käsin rakentaneet? Ja tulenko joskus vuosia myöhemmin katsomaan, miten vieraat ihmiset asuvat minun kodissani ja ovat siinä pihalla, jonka jokaisen kohdan minä osaan ulkoa?

Tästä se kaikki on alunperin lähtenyt. Tässä on syy angstiini. Sitä ei voi parantaa, ei se voi koskaan mennä pois. Siksi tuntuukin, että vain kuolema olisi pelastus tältä maanpäälliseltä tuskalta ja kidutukselta. Minä en yleensä salli itseni ajatella tätä, sillä vaikka miten paljon ajattelen sitä, se ei koskaan muutu. Minä en ikinä löydä mitään lohdutusta tähän. Kestämiseksi se taas menee. Sitten vain pelottaa, että mitä tapahtuu, kun en enää jaksa kestää.

Olo on angst. Aina kun kirjoitan pitkästi, olen angst. Nytkin jäi puolet vaivaavista asioista vielä sanomatta. Kyllä, nyt olen hyvin angst.