"Ihminen on kirja, joka haluaa tulla luetuksi. Sivumme ovat täyttyneet elämänkokemuksista, pienistä ajatuksista, syvistä tunteista. Lepäämme hyllyssä odottaen, että joku ottaisi meidät käteensä, puhaltaisi pölyt pois ja uppoutuisi meihin koko sydämestään. Toivomme, että lukija liikuttuisi, huvittuisi, ehkä suuttuisikin. Ennen kaikkea rukoilemme lukijaa kuitenkin sanomaan: "Minä ymmärrän."

- - -

Ihmisyhteisön voima on sen kyvyssä selviytyä vaikeissakin olosuhteissa yhteistyön avulla. Jokaisella ihmisellä onkin synnynnäinen tarve olla jonkin yhteisön hyväksytty jäsen. Vuorovaikutus lajitovereiden kanssa on meille välttämätöntä, koska muodostamme kuvan itsestämme toisia peilinämme käyttäen.

- - -

Sanat voivat kuvailla maailmaa tarkasti, totuutta tavoitellen, mutta ne ovat viime kädessä vain ohi kiitäviä symboleita välittämässä ikiaikaista viestiä: kukaan ei halua olla yksin. Tärkeintä ei siis ole se, mitä puhumme, vaan se, että joku kuuntelee."

Nuo lainaukset ovat tänään äidinkielen tunnillamme lukemasta kirjoituksesta. Kun luin sen, se lumosi minut välittömästi. Ajattelin, että juuri noin se on. Sitten ajattelin, että siksi minä kirjoitan tätä blogianikin. Tämä on vähän niin kuin tiivistelmä siitä kirjasta, joka minä olen. Ei kaikkien tarvitse olla samaa mieltä kaikesta mitä sanon, mutta kaikkein kauheimmalta tuntuu, että tämä kirjoitukseni ei herättäisi mitään tunteita eikä ajatuksia, vaan olisi pakkopullaa, jota lukee vain jostain mitättömästä syystä. Kaikkein eniten toivon kuitenkin, että lukijat sanoisivat "minä ymmärrän", vaikka lisäisivätkin sitten olevansa täysin eri mieltä. Ja kun selitän näitä asioita, niin joskus kirjoitan vain jotain höpinää, enkä mitään tärkeää, mutta ei se ole oikeasti tärkeää. Tärkeää on, että joku kuuntelee.

Tuosta yhteisöjutusta ja siitä, miten sitä tunnilla pohdittiin yleisesti, tuli jotenkin mieleen se, miten minä ja NN haimme sitä "yhteisön" turvaa toisistamme silloin kun lukio alkoi. Minä tunsin olevani jotenkin ulkopuolinen luokassani ja NN oli muuttanut juuri muualta. Vähän niin kuin siinä äidinkielentunnin novellissa olevat ihmiset. Siinä oli espanjalainen runoilija, joka oli paennut sotaa Skotlantiin. Hän ei kuitenkaan puhunut kuin espanjaa, eikä kukaan Skotlannissa puhunut sitä. Kuitenkin hän ystävystyi baarimikon kanssa. Baarimikko on ironisesti se yksinäinen ihminen siitäkin huolimatta, että työskentelee jatkuvasti ihmisten keskellä. Ja ummikko espanjalainen vieraassa maassa... Ja sitten nuo kaksi ihmistä puhuivat toisilleen ja kertoivat kaiken, vaikka kumpikaan ei ymmärtänyt sanaakaan toisen puheesta.

Joo, voi olla, että tuo tuli mieleen siksi, koska tunsin oloni koko äidinkielen tuplatunnin ajan hieman epämukavaksi, koska NN istui vieressäni. En epämukavaksiepämukavaksi, mutta epätietoisen epämukavaksi. Kaikki muut ovat niissä kahdessa jonossa vetäneet pulpettinsa yhteen paripulpetiksi, joten me molemmat olemme samassa paripulpettijonossa. Se on vain ero, että me olemme sen jonon ainoita, joiden pulpetit eivät ole yhdessä. Se tuntuu jotenkin ylierottuvalta, se 30 sentin rako siinä meidän pulpettiemme välissä, kuin tekisi selväksi, että minä en halua istua tuon vieressä. Ja vaikka pulpetit vedettäisiin yhteen, se olisi niin outoa, koska se on sama luokka ja melkein sama paikka, jossa istuimme ykkösellä opon tunneilla vierekkäin ja höpötimme jatkuvasti. Se olisi vain niin outoa.

Minä ajattelen taas NN:ää ihan liikaa. Tai oikeastaan pikemminkin minä myönnän, että ajattelen häntä liikaa. Tuntuu jotenkin etäisellä tavalla äärettömän epämiellyttävältä kirjoittaa hänestä blogissa. Minä voisin selittää hänestä vaikka koko ajan, mutta se ei olisi sopivaa. Siis minähän olen hillitty ja suht tunteeton ihminen ja vielä seksistikin, niin eihän se ole loogista, että minä selitän koko ajan jostakin pojasta (joka on vielä hevarikin!).

Niin, mutta nyt voisinkin kertoa loistavasta neronleimauksestani musiikintunnilla. Tunti alkoi 7:40 ja minä olin ihan puoliunessa. Sitten se hämärä opettajamme (joka käyttää hämäriä sanoja: eihän "skulaa" ole mikään opettajien sana!) soitti pianolla tuttua biisiä ja kysyi mikä se oli. Kukaan ei viitannut. Sitten hän kysyi, että kuka uskoo tietävänsä, mutta ei nyt vain viitsi viitata. Minä siinä puolinukuksissa ja ajatuksissani nostan käteni ja opettaja kysyy minulta. Se oli jotain aivan käsittämätöntä ja mahdotonta. Tuollaista virhettä ei voi tehdä, ala-asteella ehkä nipinnapin, vaikka ei tuskin sielläkään, mutta lukiossa se virhe ei vain ole mahdollinen.

Täräytin sitten ihan pokkana (hämmentyneenä siitä, että opettaja kysyi minulta) että Maamme -laulu. Eikä se ollut Maamme -laulu. Siis oikeasti! Maamme -laulua ei voi sekoittaa mihinkään toiseen biisiin, ei mitenkään. Ja lisäksi minä olen soittanut viimeisen kuukauden soittotunnilla Maamme -laulua eri sävellajeissa. Sitä ei voi sekoittaa! No, se biisi oli Porilaisten marssi. Siinä tuli taas annettua itsestä hyvä vaikutelma uudelle opettajalle ja samalla kaikille muillekin. Vieläkin nolottaa ihan törkeästi. Minä en käsitä edes, mitä minä oikein ajattelin. En mitään ilmeisesti. Paitsi että "höö, tuttu biisi. Sitä soitetaan aina joskus kun presidentti näkyy ruudussa, niin se on se Maamme -laulu". Ei voi olla totta. Miten minä ikinä kehtaan mennä enää musiikintunnille?

Ja sitten tämän jälkeen se opettaja päätti, että hei, kirjoitetaanpa laulun sanoiksi kalevalamitalla se, mitä me teimme pääsiäslomalla. Plääh. Siinä pitäisi alkaa runoilla kahdeksalta aamulla. Ja mitä minä tein lomalla? Nukuin 60% koko lomasta ja lopun aikaa roikuin netissä samalla kun katsoin uudestaan ja uudestaan dokumenttia syömishäiriöistä? Ja vielä senkin lisäksi, minä olen käsittämättömän surkea runoissa. Siinä sitten piti väsätä jotain, jonka jälkeen meidän piti laulaa ne (ja säestää kitaralla). Siis oikeasti, selkeästi se mies on kauhea sadisti.

"Höö, Maamme -laulu."