Seurustelusuhteen autuutta:

( Neiti) EH: "MO, sä oot ällöttävä!"<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

MO: *ei sano mitään*

EH: "Siis sä oot vaan niin ällöttävä! Hyi! Mä en haluu olla sun kanssa!"

EH ja MO ovat meidän luokkamme ainoa luokansisäinen pari. He alkoivat seurustella ihan ykkösen alussa ja se oli kaikkien mielestä ihmeellistä, koska he olivat ihan eri piireistä. Sillä seurustelulla ei ollut oikeastaan vaikutusta EH:hon, mutta MO laihdutti 15 kiloa, värjäsi hiuksensa ja alkoi tyttömäistyä. Heillä tuntuu olevan välillä vähän jotain erimielisyyksiä, mutta yhdessä he ovat vain pysyneet. Nämä "erimielisyydet" ovat sitten suunnilleen sitä, että EH tokaisee MO:lle, että tämä on tyhmä/ärsyttävä/rasittava/lapsellinen/ällöttävä. Sitten siihen tulee aina se pakollinen "mä en haluu olla sun kanssa!" -lausahdus, joka ei kuitenkaan näytä tarkoittavan yhtään mitään. Ihme hiippareita.

Tänään alkaa sitten pääsiäisloma, kunhan vain ensin raahaan itseni soittotunnille ja sitten takaisin kotiin sen jälkeen. Tänään tuli taas lisää kokeita takaisin. Tähän mennessä oli maantiedosta jo ysi ja uskonnosta se 7+. Tänään sain sitten myös äidinkielen esseen takaisin. 9-. Prkl. Joo, onhan se ihan kiva numero tuokin, mutta teen mitä tahansa, minä en vain saa nostettua! Sain yhdestä viime kurssin kirjoituksesta 9+, mutta siinä se sitten olikin. Siinäkin turhauttaa se, kun se opettaja kirjoittaa aina sen saman palautteen: "Kirjoitat, Amia, hyvin sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja olet selvästi miettinyt asiaa." Ja sitten siinä on 9- eikä mitään mainintaa siitä, mikä siinä meni vikaan!

Ja sitten sain vielä takaisin ruotsin ja matikan. Ruotsista tuli tasan 8, mikä ei oikein yllättänyt. Ajattelin, että ei minulla taida olla mahdollisuuksia ysiin, kun hermoilin niin sitä inssiä silloin kun olisi pitänyt lukea. Mutta kasi on okei. Matikan kokeen saadessani en meinannut aluksi uskaltaa edes katsoa sitä numeroa, koska viime aikoina olen saanut tottua näkemään siellä punakynällä merkityn nelosen. Ensin tuli derivoinnista 4+, sitten tuli derivoinnin ensimmäisestä uusinnasta 4 ja sitten tuli Juuri- ja logaritmifuktiot -kurssista 4½, jolla sentään sai sen vitosen todistukseen. Nyt kuitenkin tuli 6+, joka on pisteen päässä 6½:sta, jolla saa seiskan. Ja koska olin käynyt oikein kaksi kertaa taululla, opettaja sanoi nostavansa sen seiskaan. Kauhean huojentavaa. Ajattelin jo, että nyt minä putosin koko matikasta, ja että on vielä liian myöhäistä vaihtaa lyhyeenkään. Nyt pitää vain tämä kurssi yrittää pysyä pinnalla, niin eiköhän matikan kesäkursseilla tule vähän opittua myös jotain. Hmm.

Koulu ärsyttää taas. Tai ei koulu ole koskaan ollut erityisemmin ärsyttämättä, mutta ne ihmiset siellä ärsyttävät taas. No, periaatteessa yksi ihminen, mutta kuitenkin. Hän istuu taas minun edessäni ruotsin tuntisin (ne pidetään ryhmänohjaajamme luokassa, koska varsinainen ruotsinopettaja jäi äitiyslomalle), kuten kolmannessakin jaksossa, mutta siitä huolimatta minä en ole puhunut hänelle mitään moneen kuukauteen! Varmaan juttelusta tulisikin jotain, mutta ilmeisesti luokkamme on päättänyt vihdoinkin hyväksyä meidät osaksi yhteisöä. Se tarkoittaa sitten käytännössä sitä, että ei ole hetkenkään rauhaa, vaan ihmiset pyörivät sekä minun että hänen ympärillään.

On se ihan kivaa, että ihmiset eivät käyttäydy ihan kokonaan enää niin kuin minua ei olisi olemassa, mutta nyt taas se sukupuolten välinen kuilu erottaa minut ja NN:n. Minä työskentelen ja juttelen vain tyttöjen kanssa, NN työskentelee ja juttelee vain poikien kanssa. Selkeä jako, mutta minä en pidä siitä. Täällä minä pystyn myöntämään itselleni, että en suhtaudu eri sukupuolta oleviin ihmisiin ihan samoin, ja yritän päästä siitä eroon. Samalla sitten katselen, miten ne vähätkin kaveruuden rippeet, mitä oli jäljellä kakkosen alussa, katoavat samalla kun ihmiset päättävät, että me kuulumme eri maailmoihin ja vetävät meitä eri suuntiin.

Taas nuo vertaukset tuntuvat ylidramaattisilta. Silti tuskastuttaa. Sitä on kauhean vaikea käsittää nyt, että me istuimme ykkösellä opon tunnilla vierekkäin ja keskustelimme melkein poikkeuksetta keskenämme. Ja teimme kielten paritehtäviä yhdessä. Ja jos hänellä ei ollut kirjaa, niin hän katsoi minun kirjastamme ja meillä oli samalla hauskaa. Istuimme sohvalla ja hän oli meidän luokaltamme ainoa, jonka kanssa minun oli luonteva keskustella. Ja nyt me molemmat leikimme kuin mitään sellaista ei olisi tapahtunutkaan. Me emme puhu. Ikinä. Se on tavallaan outoa, sillä jotkut toiset pojat luokaltani ovat sanoneet minulle sanan silloin tällöin. Mutta NN ei enää yhtään. Enkä minäkään ole sanonut hänelle mitään. Hän ei katso minuun, enkä minä katso häneen. Se on myös outoa. Minä olen huomannut, että katson häneen harvemmin kuin kehenkään muuhun luokkalaiseeni. Ja me molemmat käyttäydymme kuin olisimme toisillemme ihan tuiki tuntemattomia ihmisiä. Sekin on tavallista oudompaa, sillä useimmat luokaltani osoittavat jo tuntevansa minut. He saattavat vaikka heittää sivumennen kysymyksen, että mitä meillä on seuraavalla tunnilla tai jotain vastaavaa. Ja me, jotka olimme melkein niin kuin kavereita, käyttäydymme kuin emme olisi tavanneet toisiamme koskaan ennemmin.

Siinä taas näkee sen, miten hyvin minä osaan olla pojan kaveri. Se sujui hyvin siihen asti, kun en ajatellut mitään. Sitten kun aloin ajatella, että hei, mehän olemme nyt melkein niin kuin kavereita, aloin hermoilla. Mietin tuskallisen paljon, mitä minun pitäisi sanoa ja mitä minun pitäisi tehdä. Minulla oli joskus täydellinen tilanne ja täydellinen lausahdus mielessäni, mutta minä en vain sanonut sitä, koska pelkäsin, että hän pitäisi sitä liian tuttavallisena. Ja joskus kun hän käveli käytävällä vastaan ja hymyili hieman, minä katsoin nopeasti muualle, koska hänen tuttavallisuutensa tuntui ajoittain hieman ahdistavalta. Ja sitten Nan sattui sopivasti aloittamaan lukion ja minä saatoin vetää etäisyyttä käyttämällä häntä verukkeena. Ja nyt sitten tilanne on ylikummallinen. Se ei ole neutraalin lievän tuttavallinen, kuten muihin luokkalaisiini, vaan sellainen ylietäinen.

Ja se sattuu. Eikä vähiten siksi, että minusta tuntuu, että olen pääsyyllinen siihen. Joo, se, että Nan oli yhtäkkiä samassa rakennuksessa vaikutti siihen, mutta ei se kokonaan siitäkään johdu. Minua vain pelotti ja kun minua pelottaa, en halua käsitellä asiaa vaan pidän siihen etäisyyttä. No, nyt minulla sitten on etäisyyttä siihen pelkoni kohteeseen: NN:ään. Minun pitäisi olla siis tolkuttoman tyytyväinen.