Minä en ole ihminen, joka menettää malttinsa. Minusta tuntuu, että olen hokenut sitä täällä aika törkeän usein, mutta nyt tuntui aiheelliselta sanoa se taas. Minä en huuda. Minä en käy ihmisten kimppuun. Paitsi silloin jos minulla naksahtaa oikein pahasti ja silloin millään muulla ei ole enää väliä.

Tänään aamulla tunsin oloni melkein iloiseksi. Olen huomannut sen ennen Nanin kanssa, että kun hänen kanssaan keskustelee, niin se on sellaista kiivastahtista, ja siihen pitää laittaa se kaikki keskittyminen, että siitä saa kaiken irti. Silloin ei ehdi ajatella sitä onko angst vai ei, vaan sen pelkästään unohtaa. Eilen sitten oli pitkästä aikaa mielenkiintoinen keskustelu Kylässä (johon minäkin yllätyksekseni osallistuin) ja siinä piti miettiä koko ajan ja nopeasti, että saisi siitä keskustelusta kaiken irti.

Aamulla sitten olin tavallista positiivisempi, mutta koska joku hyvä on kestänyt? No. Nyt en yleistä enkä stereotypisoi, vaan sanon täsmällisesti, että jotkut miespuoliset henkilöt koulustani saivat minut melkein menettämään malttini ja uskomaan heidän kestämättömään idioottimaisuuteensa.

Ensiksi voisi mainita jotain matikantunnin tapahtumista. Jumpula ja herra E kiistelivät, koska herra E oli varastanut Jumpulalta Tripin. Siis ihan selkeästi huomaa, että toinen on jo yli 18 ja toinen täyttää parin viikon päästä. Sitten Jumpula alkoi hokea, että tappaa herra E:n. Minä en erityisemmin arvosta tuollaista huumoria. Mutta sekin on ihan ymmärrettävää muun tänään tapahtuneen rinnalla. Luokkalaiseni pojat keskustelivat englannintuntien välisellä välitunnilla autoista ja siitä, kuinka lujaa niillä pitää ajaa ja millaiset autot pitää ohittaa vaikka kolarin uhalla. Se tuntuu olevan heidän suosikkipuheenaiheensa, mikä ei kylläkään suuremmin yllätä minua. Käsittämättömän typerää, mutta se ei silti saanut minua raivon partaalle.

Varmaan joku ajattelee, että ei ole paljon, jos MELKEIN menettää malttinsa, mutta kyllä se ainakin minun tapauksessani on. Voisi kai sanoa, että olen jollain asteella hieman apaattinen, enkä näytä tunteiden eri ääripäitä suunnilleen koskaan (yli-iloinen, surullinen, vihainen, pelästynyt, jne.) Minun on helppo tehdä niin, koska olen oppinut, että raivoamalla tai itkemällä ei saavuta mitään. Minun ei yleensä tarvitse edes yrittää hillitä itseäni, koska se käy useimmiten ihan itsestään. Mutta rajansa kaikella.

No, näiden luokkalaisteni poikien keskustelu sai odottamattoman käänteen, kun herra MaP mainitsi, miten oli nähnyt kehitysvammaisen tienreunassa. Hän sanoi katsoneensa inhoten sitä tienreunassa odottanutta poikaa. Sitten hän sanoi, että siihen tuli tyylikäs taksi, jossa oli tummennetut lasit, ja johon poika nousi. Kun hän aukaisi oven, MaP sanoi nähneensä, että "koko auto oli täynnä NIITÄ!" Siinä vaiheessa olisin jo ollut valmis pimahtamaan. Se taksi oli sama taksi, jolla veljeni menee hoitokotiin joka päivä. Minun veljeni oli siinä taksissa. MaP puhui minun veljestäni halveksien käyttämällä sanaa "niitä".

Mutta eihän sekään vielä riittänyt. Miksi ne pojat nyt hyvää keskustelunaihetta tappaisivat? No, sitten NN, jolla on tietysti omaa kokemusta asiasta, päätti lausua oman kommenttinsa. Hän on edelleen muuttanut tänne muualta, täsmällisesti viereiseltä paikkakunnalta, jossa on myös tämän alueen ainoa erikoiskoulu. Minun veljeni kävi sitä koulua myös. NN selitti, että koska hänen ala-asteensa oli ollut sen veljeni koulun vieressä, hän joutui katselemaan "niitä" joka päivä. Kaiken huippu oli, miten hän mainitsi, että kerran ne veljeni koululaiset tulivat syömään samaan ruokalaan heidän kanssaan. NN sanoi, että se oli hänen mielestään hirveää: "Hullut, kuolaavat vammaiset."

Siinä vaiheessa minä ihan oikeasti luulin, että minä hyökkään hänen kimppuunsa. Jos he olisivat olleet yhtään lähempänä, niin olisin taatusti tehnytkin niin. Minä en ole varma, olenko koskaan ollut niin vihainen. Minun poskiani kuumotti ja oikeasti tärisin raivosta. Tuijotin heihin päin murhaavalla katseella ja toivoin, että he olisivat katsoneet minuun päin ja ihmetelleet ääneen, mitä minä heitä tuijotin. Se olisi ollut tarpeeksi. Se olisi antanut minulle syyn mennä kirkumaan heille ja käymään kimppuun. Mutta kukaan heistä ei tehnyt niin.

Minä olen vieläkin melkein raivosta suunniltani. MaP sanoo aina typeryyksiä, en käsitä onko hänen aivoissaan jotain vikaa, vai onko hän oikeasti vain niin typerä, mutta NN... Miten minä voin ikinä ajatella mitään positiivisesta ihmisestä, joka sanoo noin? Hän ei nojaillut pulpettiini tänään. Minä olin vetänyt pulpettini niin kauas hänen pulpetistaan kuin mahdollista, ja oli ihan hänen onnensa, että hän ei yrittänyt nojata minun pulpettiini juuri sillä hetkellä. Koko tunnin minä vain haukuin häntä mielessäni. Huusin hänelle äänettömästi pääni sisällä, että hän on idiootti, että hän ei ikinä pääse mihinkään, miten minun veljestäni tulee kuuluisa taiteilija, mutta koska hän on niin tyhmä, hän saa viettää loppuelämänsä jossain minimarketissa - siis jos häntä huolittaisiin edes sinne.

Minusta olisi mahtavaa sanoa, että minä vihaan häntä. Minä vihaankin juuri nyt. Mutta minulla on se vika, että en vain voi vihata ihmisiä kovin helposti. Minä annan aina kaiken anteeksi. En unohda ikinä mitään, välillä tuntuu että se on mahdotontakin, mutta anteeksi minä annan kaiken (isäni tekoja lukuunottamatta). Nyt sitten oikeastaan toivon, että olisin menettänyt malttini. Toivon, että olisin käynyt hänen kimppuunsa, jotta hän olisi tajunnut, miten paljon joku, mitä hän sanoo, saa minut vihaamaan häntä. Ehkä hän olisi ymmärtänyt. Ehkä hän olisi pyytänyt anteeksi, ja sitten antanut minulle syyn antaa hänelle anteeksi.

Koska minä en voi olla vihainen ihmisille kauaa. Minä unohdan sen helposti. Sitten pidän niistä vihattavista ihmisistä aina kuten ennenkin. Mutta tätä minä en halua antaa anteeksi. En vain painaa villaisella ja ajatella, että jos hän olisi tiennyt, hän ei olisi sanonut sitä. Minä en halua hyväksyä tätä hänen idioottimaisuuttaan kuten kaikkia pienempiä tyhmyyksiä. Minä haluan vihata häntä, ja minusta tuntuu lannistavalta, koska en tunnu vain pystyvän siihen. Minä en halua pitää hänestä, minä haluan vain vihata häntä. Tiedän, että jos yrittäisin todella, niin pystyisin siihen. Mutta minä en loppujen lopuksi halua kokeilla sitä. Vaikka haluankin. Se on monimutkaista, enkä minäkään tajua sitä ihan.

Kai se on niin, että haluan vihata ihmistä, joka tekee niin kuin hän ja sanoo asioita, joita hän sanoo, mutta minä en halua vihata häntä. Sitten hän voisi loukata minua jatkossakin sanomalla joitain kamalia asioita, ja hän ei edes tietäisi, että en pidä siitä, koska nielisin kiukkuni, koska hän merkitsee minulle niin paljon. Sitten minä pitäisin hänestä vain siksi, että hän olisi jotain, miksi kuvittelisin voivani hänet muuttaa. Luopuisin omista periaatteistani, koska haluaisin uskoa, että hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen.

Olen aika hukassa tämän asian kanssa. Voi olisipa Nan täällä, hänellä olisi ratkaisu taatusti tähänkin. Käytänkö järkeäni ja logiikkaa, ja pakotan itseni lopettamaan hänestä pitämisen, koska se ei tunnu tapahtuvan muuten, vai olenko kuin mitään ei olisi tapahtunut? Nyt itkettää. En halua vihata häntä, mutta minusta tuntuu, että en voi olla vihaamattakaan.