Minulle tuli mieleen ihan outo ajatus tänään. Otin tänään ensimmäistä kertaa tänä kesänä kunnolla aurinkoa ja onnistuin tietysti hankkimaan kivan punotuksen iholleni. Se ei kuitenkaan ollut se ajatus, mutta kun menin ottamaan aurinkoa, puin ylleni lyhyen farkkuhameen, jonka hankin joskus 8. luokalla. No, en sitten ajatellut sitä sen kummemmin, mutta äitini näköjään ajatteli. Hän tuli oikein pihalle asti ihmettelemään, että miten ihmeessä se hame oikein mahtuu päälleni vielä, kun olen lihonut niin kauheasti.

Se oli jo toinen kerta viikon sisällä, kun äitini sanoo minua lihavaksi. Joo, vaikka minulla onkin niitä laihduttamisvaiheita ja minusta tuntuu, että joka paikassa on liikaa, niin olen ihan takuuvarma siitä, että minä en ole lihava. En edes tilastollisesti. Olen normaalipainoinen suunnilleen kaikkien painoindeksilaskureiden mukaan (ja ne, joiden mukaan en ole normaalipainoinen, olen alipainoinen), ja kaikissa lähellä normaalipainon alarajaa. Ja sitten äitini, joka on käsittääkseni lääketieteellisin termein sarakkeessa "merkittävä lihavuus", tulee sanomaan minulle, että olen läski.

Minulle tuli mieleeni, että ehkä hän juuri siksi haluaa, että olen ylilaiha: koska hän on ylipainoinen. Hän haluaa elää laihan ihmisen elämää minun kauttani. Voisi muutenkin oikeastaan sanoa, että hän on turhamaisempi minun ulkonäköni suhteen kuin minä itse. Hän huomauttaa, että minulla on kasvoissa näppylöitä, tai että kylläpäs hiukseni ovatkin rumat ja ne pitäisi leikata ja pestä, jne.

Äitini unelma kai olisi, että olisin sellainen, mitä olin silloin pahimman BED/anoreksia-vaiheen aikana. Silloinkaan hän ei käskenyt minun syödä enempää, kuin mitä normaalisti. Hän ei välittänyt paljon siitä, että kävin juoksemassa viikon sisällä monta kertaa 5 kilometrin lenkin, vaan yritti saada minut vain juoksemaan enemmän ja liikkumaan muutenkin. Nyt sitten kun olen siirtynyt vähitellen sarakkeen "merkittävä alipaino" rajoilta "alipaino"-sarakkeen yli "normaalipaino" rajoille, hän huomauttelee jatkuvasti, miten syön paljon ja miten en liiku, ja miten takapuoleni on iso, kädet läskit ja vatsani pullottaa, ja miten on ihme, että mitkään vaatteet ylipäänsä enää mahtuvat päälleni.

Joten periaatteessa tilanne on ongelmallinen. Kyllä minä ymmärrän, että koska olen nyt yli kymmenen kiloa painavampi kuin silloin laihuuskautena, ihmisten mielestä olen lihavampi. Itsekin haluaisin olla laiheampi, mutta silti tiedän, että se ei varsinaisesti ole lainkaan järkevää, vaan siitä voi syntyä taas paha kierre, joka saa elämän pyörimään koko ajan vain syömisen ja syömättömyyden ympärillä. Mutta on paha vakuuttaa itselleen, että kelpaa näin ja että on tarpeeksi laiha näinkin, kun kuulee koko ajan huomautuksia siitä, miten on läski.

No, nyt minulla on kuitenkin taas ilmeisesti jonkinlainen pakkomielle laihtumisesta, niin ehkä kelpaan äidillekin sitten sen seitsemän kilon päästä, jos sinne pääsen.