Niin, otsikko kertoo sen kaiken. Tänään minä aloitin työt vanhan ala-asteeni siivoojien kanssa. Ei mitään kauhean kivaa. Aluksi ajattelin, että eihän tämä ole raskasta ollenkaan, mutta nyt olen jo hieman eri mieltä. Kyllä se on raskasta ainakin osittain. Ja minun tapauksessani se osa on jalat. Olen koko päivän - lukuunottamatta ruokatuntia ja kahvitaukoa - seisonut tauotta. Enkä pelkästään vain paikallani, vaan kävellyt hieman ympäriinsä, kumarrellut, raahannut tavaroita. Tai siis korjaus, en koko päivää. Vaihtoehtoisesti olen voinut olla polvillani kivilattialla raaputtamassa irti sinitarraa, jota ilkeät naperot ovat tunkeneet alimpien laatikostojen väliin. Gaah!

No, nyt jalkani ovat sitten jotakuinkin kuolleet. Kolmen viikon kuluttua anelen ihmisiä luultavasti amputoimaan ne, koska jos ne ovat jo nyt näin kipeät, niin on vaikea kuvitella, mitä ne ovat kolmen viikon jälkeen. Ja minun jalkani ovat siitä inhottavat, että kun niitä särkee, niin se on sellaista tajuttoman tuskallista. Pienenä minun jalkani tutkittiin, että onko niissä joku luustollinen vika, kun niitä särki niin usein, mutta ei ollut. Lääkärit totesivat vain, että "kasvukipuja". No, niitä on vähemmän kuin pienenä, mutta tarvitsee kävellä vain hieman tavallista enemmän, niin sitten ne ovat niin kipeät, että sitä on vaikea sietää. Mutta mitäs pienestä kivusta, kun rahaa tulee.

Niin joo, ja se ajatus, että laihtuisin kesätyöni takia, on ihan turha. Päinvastoin, voin joutua syömään jopa enemmän. En siksi, että minulla olisi nälkä, vaan siksi, koska ne kaksi siivoojaa kauhistelevat jatkuvasti. Tänäänkin kun oli ensimmäinen kahvitauko, ja minä join teetä ja he kahvia, niin toinen kysyi, että eikö minulla ole mitään aamiaista mukana. Totesin sitten, että olin syönyt aamiaista kotona ennen lähtöäni (itse asiassa olinkin syönyt palan lembasia). No, sitten he rupesivat selittämään, että tein ruumiillista työtä ja että en jaksaisi ikimaailmassa tehdä töitä, jos en söisi. Sitten he tarjosivat minulle keksejä. Yritin kieltäytyä kohteliaasti, mutta sitten kun he vain tyrkyttivät niitä keksejä tyrkyttämisen jälkeenkin, niin minun oli sitten pakko syödä. Varmaan raahaan huomenna itselleni mukaan sitten pari kiiwiä tai jotain. Ja Prince of Wales -teepussin. Se koulun tee (Pirkka-teetä, yh) oli ihan kuvottavaa, joten mieluummin tuon oman teepussin mukaan kuin juon ilmaiseksi jotain koulun halpateelitkua.

Töiden jälkeen häivyin kirjastoon lainaamaan vähän lisää kirjoja. Näin neiti M:n, hän leikkasi nurmikkoa kunnantalon pihassa ja vilkutti minulle. Vau, vähänkö siistiä, joku ihminen osoitti julkisesti tuntevansa minut. No, minä tietysti vilkutin takaisin ja tunsin itseni sen jälkeen jotenkin paljon itsevarmemmaksi. Kirjastossakin tuli tuttu vastaan. Herra Rouli. Hän käveli kirjaston käytävällä vastaan, kun minä olin tulossa ja hän raahaamassa kirjoja tiskille. Hän ei tervehtinyt. Hän sitä vastoin melkein pysähtyi, kun näki minut ja minä luulin, että hän suunnilleen juoksee pakoon, mutta hän kuitenkin käveli mahdollisimman nopeasti minun ohitseni katsomatta minuun enää lainkaan. Näköjään hän sitten vieläkin kantaa minulle kaunaa jostain. Yritin kysyä sitä häneltä silloin pari vuotta sitten, mutta en saanut hänestä mitään irti. Luulisi, että hänkin kasvaisi vähän henkisesti. Hmph. Houkka.

On taas tuhottoman kuuma, mutta minä en jaksa raahautua edes pihalle ottamaan aurinkoa. Varmaan pitäisi tehdä jaloille jotain ennen huomista. Kuten esimerkiksi leikata irti, se luultavasti olisi vähemmän kivuliasta kuin tämä. Tyydyn siis vain puoliksi istumaan ja puoliksi makaamaan tässä tietokonetuolissa jalat tyynyillä ja juomaan Coca-Colaan pienestä snapsilasista jäiden kera.

Äiti on työmatkalla tämän ja huomisen päivän, joten joudun selviämään nämä päivät yksin isän, veljeni ja Qaron kanssa. Kunhan vain herään oikeaan aikaan, niin mitään ongelmaa ei pitäisi olla. Vaikka televisionkatseluni taitaa jäädä aika nollaksi, kun isäni löhöää tauotta telkkarin ääressä.

Jotenkin tuntuu taas paremmalta kuin eilen. Heräsin aikaisin, eikä päätäkään särje, ja näin tänään paljon ihmisiä koulusta. Ja neiti M vilkutti minulle. Luokkalaiseni ja ikäiseni ihminen vilkutti minulle. Se jos mikä on jotain, mitä voisi sanoa ihmeeksi. Siellä ala-asteellakin on kolme muuta kesätyöläistä, jotka auttavat talonmiestä. Poikia he ovat - tietysti - mutta on sekin tyhjää parempi. Tunnen jopa heistä kaksi: toinen on herra M(M):n pikkuveli, jolla on sama etunimi kuin Tiedät-kai-kenellä, toinen on puolestaan SK:n pikkuveljen kaverin kaveri. Jep, se on tätä pikkukylämäisyyttä. Kolmas on luultavasti myös joku yläasteelta, sillä en muista nähneeni häntä ainakaan lukiossa. Hän on kuitenkin ihan söötti: tummat kiharat hieman ylikasvaneen lyhyet hiukset. Ja hän on pitkä. Pituus on söpöyttä. Eikä minua kyllä kiinnostakaan tietää kuka hän on, mutta jaksaa jotenkin paremmin, kun on edes joitain silmänilo-piristeitä samassa rakennuksessa. Hmph, kai minussakin sentään joitain tyttömäisiä piirteitä on.

Niin joo, ja sain taas "luonnottoman pitkä" -tuomion. Tai ei sitä kyllä niin sanottu, mutta kyllä he kuitenkin niin ajattelivat. Ensin ne siivoojanaiset kysyivät minun nimeäni ja heti sen perään he tokaisivat: "Kylläpäs sinä oletkin pitkä. Miten pitkä tarkalleen?" Plääh. Menin minne tahansa, niin tuo on aina ensimmäisten kommenttien joukossa. Ei kai 179,5 senttiä niin paljon ole? Se on vain kaksi ja puoli senttiä enemmän kuin Liv Tylerin pituus. Ja se on sitäpaitsi vain puolitoista senttiä enemmän kuin suomalaisten miesten keskipituus. On se nyt parempi olla pitkä (kai), kuin ylilyhyt, mutta jotenkin tuntee olonsa kauhean isoksi jättiläiseksi, kun tekee töitä 30 vuotta vanhempien naisten kanssa, mutta on heitä molempia yli pään pitempi.

Varmaan pitää mennä nukkumaan hetkeksi. Ehkä ne jalat siitä tointuvat hieman sinä aikana.