Minua vaivaa taas suunnaton syyllisyydentunne. Aina, jos olen muutaman päivän peräkkäin onnellinen tai jos jollekin edes jotenkin etäisesti tutulle ihmiselle sattuu jotain ikävää, niin minulle tulee kauhean syyllinen olo. Jos tämä toiselle henkilölle tapahtuva ikävä asia on jotain, mikä on tapahtunut minullekin, se on helpommin siedettävissä, mutta jos se on jotain, mitä minulle ei ole tapahtunut, niin minulle tulee se kurja syyllinen olo. Samanlainen kuin jos olen hetken melkein onnellinen, niin sitten tulee kamala olo, kun ajattelen niitä, jotka eivät ole onnellisia.

En tiedä miksi näin käy. En minä mitenkään koe, että ne ikävät asiat olisivat minun syytäni, mutta minusta tuntuu, että ei ole oikein, että joillekin tapahtuu jotain ikävää, mitä minulle ei ole tapahtunut. Sitten tulee olo, että mitä minulla on valittamista, miksi minulla muka olisi oikeutta olla surullinen, kun kerran minulle ei ole noinkaan käynyt. Tai jos olen onnellinen, niin sitten se on niin, että mitä oikeutta minulla on olla onnellinen, onnellisuuden tulisi olla vähän niin kuin palkinto hyville ihmisille, jotka tekevät oikeita ratkaisuja, enkä minä ole sellainen ihminen. Molemmissa tulee olo, että olen kauhean itsekäs. Ja kun tunnen oloni itsekkääksi, niin se tuntuu kauhean pahalta.

Ja aina kun vain ajattelenkin sanaa itsekäs, niin mieleeni tulee se Kylä-episodi. Monet ihmiset ovat sanoneet minua itsekkääksi ja minusta tuntuu ihan kauhealta ajatella, että todella olisin niin itsekäs, mitä kaikki sanovat. Eivätkä vain he ole sanoneet, vaan Theskin sanoi niin. Aina, kun yritän olla vahvempi ja päättäväisempi ja periksiantamattomampi kuin normaalisti olen, jotta saisin aikaan jotain hyvää, ihmiset sanovat minua itsekkääksi.

Olen pyrkinyt olemaan puhumatta siitä Kylä-episodista, koska en halua käydä sitä läpi enää, ja minun tarvitsee vieläkin vain pelkästään ajatella sitä, niin minua alkaa nolottaa, koska ilmaisin asiani niin väärin.

Thes-jupakasta olen puolestaan puhunut vaikka miten paljon. Se vaivaa minua ihan kauheasti vieläkin, sillä en tiedä, mikä olisi ollut paras tapa toimia. Minä olin epävarma ihan kaikesta, mutta sitten tuli yhtäkkiä tilanne, jossa minun piti olla varma. Ja minä yritin olla varma. Minä yritin tehdä sen, mikä oli oikein ja sitten kaikki räjähti kasvoilleni ja yhtäkkiä olinkin menettänyt kaiken. Mietin vieläkin, että teinkö minä oikein vai väärin. Minä olen itse nyt jotakuinkin samassa tilanteessa, mitä hän oli tuolloin. Hän oli kuolemaisillaan, luhistumaisillaan. Minä en ole kuolemaisillani ja luhistumaisillani samalla tavalla, mutta jotenkin kuitenkin. Haluaisinko minä, että joku minun ystäväni yrittäisi pelastaa minut hankkimalla hoitoon? Ei, minä en haluaisi. Mutta minä yritin tehdä niin Thesille, koska pelkäsin hänen kuolevan.

Hän vain laihtui ja laihtui, ja kirjoitti jatkuvasti, miten hän ehti nukkua vain nelisen tuntia yössä, koska hänellä meni joka ilta ja joka aamu monta tuntia jumppaamiseen. Hän alkoi herätä viideltä ehtiäkseen jumpata kunnolla ennen koulua. Koulussa hän ei syönyt, kotona hän söi yleensä jugurtin tai pari. Kaikki hänen aikansa meni kouluun ja liikuntaan, hän ei katsonut ikinä edes televisiota, koska hän ei enää ehtinyt.

Terveydenhoitaja oli huomannut hänen painonsa alenemisen ja määrännyt painotarkkailuun, mutta niitä oli niin harvoin ja Thes sanoi, että hän ei menisi niihin. Kukaan ei tuntunut epäilevän yhtään mitään. Kaikki uskoivat häntä ja vain ihailivat sitä, miten hän oli kurinalainen ja miten hänen todistuksensa keskiarvo hipoi kymppiä. Hän oli koulun ylpeydenaihe. Yksi parhaista oppilaista ikinä, ja siksi hänelle annettiin erityisoikeuksia. Hänelle annettiin mahdollisuus suorittaa yläaste kahdessa vuodessa, koska hän sanoi, että hän selviytyisi siitä. Hänelle annettiin lisää läksyjä. Kaikki aika, jota minä vietin hänen kanssaan meni siihen, että minä opetin Thesille matikkaa, joka oli hänelle vaikeampaa kuin lukuaineet. Minä uhrasin viikonloppuni siihen, että pyöräilin hänen luokseen auttamaan häntä kouluasioissa.

Minulla ei mennyt hyvin. Minun piti salata se, että olin Thesin kaveri (koska Thes oli vannonut minua olemaan kertomatta kenellekään), tunsin velvollisuudekseni auttaa Thesiä kaikin mahdollisin tavoin koulun kanssa, minä yritin joka välissä puhua hänelle järkeä, että hän söisi, Merryn kanssa meni huonosti, minä olin ihan käsittämättömän angst ja itsetuhoinen, numerot alkoivat laskea koulussa, minä olin ajautunut siihen samaan laihduttamiskierteeseen, jossa Theskin oli. Pahinta oli kuitenkin katsella, miten Thes kärsi. Joskus hänellä oli tosi pahoja vaiheita. Hän soitti minulle kerran keskellä yötä ja itki hysteerisenä, ettei syö enää ikinä mitään, että hän haluaa vain kuolla. Toisen kerran kun hän oli soittanut, minulla oli ollut kännykkä äänettömällä. En ollut kuullut hänen soittoaan. Vasta aamulla huomasin, että hän oli soittanut illalla ja jättänyt vastaajaan viestin, jossa hän itki taas ja puhui syömisen lopettamisesta ja kuolemisesta ja selitti, että halusi vain kertoa sen minulle.

Se vastaajaan jätetty viesti oli kamala kuunnella. Hän oli sanonut minulle aina, että olin ainoa, jolle hän oli kertonut, ainoa, jolle hänen ei tarvinnut teeskennellä. Ja kun hän oli tarvinnut minua, en ollut vastannut. Minä olin ihan suunniltani ja luulin, että hän oli kuollut. Soitin hänelle heti ja hän vakuutti olevansa ihan kunnossa.

Kuitenkin, se ei voinut jatkua enää niin. Minä olin siihen asti ajatellut, että minun pitäisi olla se, johon hän voisi luottaa. Olla luotettava ja pitää salassa kaikki, mitä hän käski, vaikkei olisikaan sanonut syytä. Mutta sitten, kun kaikki alkoi mennä huonosti, kaikki meni vikaan, ihan kaikki, niin minä aloin epäillä sitä. Kun katsoin hänen laihtuvan laihtumistaan ja kun kuuntelin, miten hän itki minulle aina iltaisin puhelimessa, miten ei jaksa enää, niin minä päätin, että minun oli tehtävä jotain. Voisin sanoa, että tein sen pelkästään sen takia, että Thes ei olisi kuollut, mutta minä tein sen osittain myös itseni takia. Minä en kestänyt sitä enää. Merry ja Nan, he olivat minun kanssani kaikki päivät, kun Thes teeskenteli, ettei tuntenut minua... Ja minä jouduin valehtelemaan heille joka päivä. Enkä kestänyt sitäkään enää, että minusta tuntui, että Thes oli minun vastuullani, koska olin ainoa, joka tiesi hänen laihduttamispakkomielteestään.

Kirjoitin sitten hänelle sähköpostin (koska kommunikoimme pääasiassa sähköpostitse), jossa sanoin, että minun olisi pakko kertoa. Kertoa terveydenhoitajalle hänen laihduttamisestaan ja pyytää häntä estämään Thesin yritykset suorittaa yläaste kahdessa vuodessa, koska se oli hänelle liikaa. Ja sitten kertoa Merrylle ja Nanille, että olin valehdellut heille. Sanoin, että Merryllä ja Nanilla oli oikeus tietää siitä, koska me neljä olimme ennen muodostaneet sen ylitiiviin ryhmän, joka oli ollut aina yhdessä. Thes ei ollut selvittänyt mitään, hän sanoi aina, että ei jaksaisi sitä. Minä sanoin, että selvittäisin ne asiat hänen puolestaan, Merry ja Nan lakkaisivat jahtaamasta Thesiä saadakseen vastauksia, ja Thes saisi olla heiltä rauhassa.

"Tunnetko itsesi tyytyväiseksi jos teet sen mitä viimeisimmässä mailissasi uhkailit ja sanoit???<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Haluan sinun tietävän, että kun kirjoitan nyt itken koko ajan koska tuo mitä kirjoitit oli hirveintä mitä ystävä voi toiselle sanoa... jos haluat auttaa, et saa sekaantua minun elämääni... et saa... Etkä kirjoittaa jotain tuollaista mikä riipaisee minua sydänjuuriani myöten... Jos kuitenkin toteutat uhkauksesi... miten minun käy... terkkari ei voi tehdä enempää mitä hän on jo tehnyt... ja mieluummin haluan mennä tai joutua tiputukseen kuin käydä enää tunneilla millään ei ole enää väliä...

- - -

Terveydenhoitaja ei voi estää minua pyrkimyksissäni... ja jos estääkin... minäkin toteutan kaikki ne asiat joilla minä olen uhannut..."

(Tiedä sitten, miten eettistä on lainata suoraan toisen sähköposteja, mutta kukaan ei tiedä kuka Thes on, joten periaatteessa rikon vain hyviä tapoja.) Thesin vastaus sai minut ajattelemaan entistä varmemmin, että minun oli tehtävä jotain. Sanoin hänelle, että en voinut olla tekemättä mitään, koska en kestänyt katsella, miten hän kuolisi laihduttamalla itsensä olemattomiin.

"Tiedän etten saa enää muutettua mieltäsi... sinulle on tulossa pakkomielle auttamiseeni... tiesitkö sitä... entä jos en halua apua... perun kaikki avunpyyntöni... olen taas syönyt ihan normaalisti ja kaikki on ihan melkein hyvin...

- - -

Mutta tärkein juttu minkä halusin sanoa on, että syön taas en tiedä vaikuttaako tämä sinuun mitenkään... mutta ajattelin vain sanoa ettei sinun tarvitse mennä juttelemaan terkkarille hän näkee sitten kuukauden kuluttua parantumiseni...

- - -

T: Thes joka yhä toivoo että voitaisiin olla ystäviä, sillä minä ihan oikeasti välitän... mutta jos et halua ja teet kaiken tuon sorrun kaiketi taas jumppaliikkeisiin ja syömättömyyteen..."

 

Tietenkään minä en uskonut hetkeäkään, että hän olisi yhtäkkiä ihmeellisesti parantunut. Minä olisin halunnut, mutta en voinut. Se oli kamalaa lukea noita sähköposteja, koska en ollut itsekään varma, mitä minun piti tehdä. Olin soittanut aikaisemmin MML:n Lasten&Nuorten auttavaan puhelimeen ja selostanut sinne tilanteeni. Se nainen siellä oli sanonut, että minun pitäisi kertoa terveydenhoitajalle. Vaikka hänkin oli sanonut niin ja vaikka minä itsekin ajattelin osaksi niin, minusta tuntui siitä huolimatta kauhealta ajatella, että tekisin jotain, mikä saisi hänet vihaamaan minua. Thes selitti minulle, miten laihduttaminen oli hänen maailmansa, yksi hänen ainoista syistään elää. Ja että jos veisin sen pois häneltä, niin hän ei voisi ikinä antaa minulle anteeksi. Mutta minä en voinut jatkaa sitä samaa, mitä oli jatkunut jo monta kuukautta.

 

Minä luotin Thesiin enemmän kuin olen ikinä luottanut kehenkään sitä ennen tai sen jälkeen. Minä välitin hänestä enemmän kuin kenestäkään sitä ennen tai sen jälkeen. Viimeisin asia koko maailmassa, mitä halusin, oli hänen satuttamisensa. Ja kun hän kirjoitti noita viestejä, joissa hän teki kaikkensa saadakseen minut luopumaan suunnitelmastani. Ensin kiukkuisella sävyllä, sitten lempeämmin ja ystävyyteen vedoten ja vakuuttaen, että kaikki oli hyvin, minulla ei ollut mitään pelättävää. Minä olisin niin halunnut luopua siitä suunnitelmastani. Thes oli ystävä, jollaista en ollut ikinä osannut edes toivoa.

 

"Ja tämän haluan tehdä sinulle selväksi, minä en koskaan, en ikinä koko maailmassa käyttäisi sinua hyväksi mainitsemiesi syiden tai muidenkaan takia... se on pötyä... olet paras ystäväni ja sanon tämän niin monta kertaa, kunnes tiedän että ymmärrät minun todella tarkoittavan sitä koko sydämestäni."

 

Minä olin niin sekaisin noina aikoina, että kun joku sanoi noin, niin se oli melkein niin kuin olisi autiomaassa nääntymäisillään janoon ja kuulisi veden solinaa. Minä en silloinkaan luottanut helposti ihmisiin, epäilin Thesiäkin, että hän pettäisi minut. Kun joskus mutisin jotain niistä epäilyksistäni, hän aina käski minut katsomaan itseensä ja selitti minua silmiin katsoen, että hän ei ikinä hylkäisi minua, ei ikinä. Kun sitten sanoin samaa hänelle, hän kysyi minulta, että olinko varma. Hän selitti, että ikuisuus on pitkä aika, paljon pitempi kuin sitä sanoessaan välttämättä ajattelee. Hän oli ajatellut sen loppuun asti, mutta olinko minä? Hän sanoi, etten saisi tehdä liian kevyitä ja hätäisiä lupauksia.

 

"Olet, merkitset minulle todella paljon, todella paljon ja haluan auttaa... sinä et saa enää tehdä itsellesi tuollaisia... minulla ei ole väliä... mutta sinä et saa... Sinä olet minulle kuin sielunsisko, paras ystävä sinulla on aina paikka sydämessäni, enkä halua luopua sinusta koskaan... haluan, haluan... että sitten, kun me ollaan vanhoja ja istutaan kiikustuolissa me voidaan juoda teetä ja muistella näitä aikoja nauraen niille.

Entä miten käy meidän suunnitelman... kai sinä yhä olet tulossa minun kanssani Lontooseen?? muutenkin minä myös pidän huolen että tulet... tehdään sinulle täysi muodonmuutos ja tehdään tavallisesta hikarista supermalli... julkkis... sellainenhan sinä haluat olla... sinä näyttelet minun kirjani elokuvassa... olet miljonääri ja elämä hymyilee sinulle, sinä et saa edes ajatella muuta..."

 

Tietysti minä kerroin hänelle yhdessä vaiheessa angstistani ja siitä, että viiltelin. Hän huolestui minusta ja tuki minua aina. Me molemmat tuimme toisiamme. Olimme molemmat toisillemme se ystävä, jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos halusi vain jutella. Ja kun minä olin tavalliseen tapaani pessimisti, enkä uskonut, että minulla on mitään tulevaisuutta, tai että mikään voi mennä hyvin, koska me molemmat olimme enemmän tai vähemmän rikkinäisiä. Sitten hän sanoi minulle tuon.

 

Minun tarvitsee vieläkin vain lukea tuo kuvaus, että vanhoina joisimme kiikkustuolissa teetä ja nauraisimme näille ongelmille, niin alan itkeä. Minä pystyin niin selkeästi näkemään silloin tuon kiikkustuolikohtauksen, että aloin uskoa vakaasti, että sellainen tulisi. Että asiat muuttuisivat paremmiksi ja me olisimme parhaat ystävät ikuisesti. Ei sillä lailla ikuisesti, mitä kaikki sanovat, vaan oikeasti ikuisesti.

 

Minä todella halusin luopua suunnitelmastani ja uskoa häntä, että kaikki menisi hyvin, ettei minun tarvitsisi tehdä mitään, vaan asiat järjestyisivät. Mutta minä en voinut. Hän tarvitsi apua. Hän oli minun paras ystäväni, ja eikö parasta ystävää ole velvollisuus auttaa. Minä en voinut. Kaikki minun energiani meni tuolloin siihen, että pidin pääni. Se oli niin vaikeaa, minä vihasin itseäni sen päätöksen pitämisestä, mutta olisin vihannut luultavasti vielä enemmän jos olisin luopunut siitä. Minä en ollut lainkaan varma, oliko se oikea päätös, mutta minä lukitsin sen, en antanut itselleni mahdollisuutta peruuttaa enää. Minä olen luonteeltani kuin tuuliviiri, yhtenä päivänä olen varma jostain asiasta, toisena toisesta. Ja kun pitäisi valita... Minun täytyy vain valita se vaihtoehto, jota pidän oikeampana ja toivoa, että valitsin oikein.

 

"sittenhän olisi parempi että minä kuolisin, niin sinulla meni taas hyvin taidat olla hieman itserakas... toivot että minä kuolisin kaiken tämän paineen alla mitä kasaat minun harteilleni uhkailet ja myöskin kiristät minua... ja maanantaina menet sanomaan kaiken ulos että sinusta tuntuisi taas hyvältä olla sinä... saisit minut maanalla kuolemaan, kaiken lisäksi uskot minun paranevan siitä..."

 

Ja sitten minä kerroin. Thes määrättiin käymään lähikaupungissa psykologilla, hänet laitettiin tarkkailuun yläasteen nopeammin suorittamisen kanssa (ja lopulta häneltä otettiin se mahdollisuus pois) ja Merry ja Nan saivat tietää, että olin valehdellut heille. Ja minulle selvisi, että Nan oli valehdellut minulle ja Merrylle samalla tavalla kuin minä hänelle ja Merrylle. Thes oli sopinut hänenkin kanssaan salaa. Thes oli valehdellut minulle.

 

Minä ja Thes saatiin asiat kuitenkin jotenkin järjestykseen. Jotenkin ainakin. Ja kun meidän ei tarvinnut enää koulussa leikkiä tuntemattomia toisillemme, salailusta tuohtunut Merry alkoi jäädä vähemmälle merkitykselle elämässäni. Meillä oli riitoja jatkuvasti ja siksi vietin yhä enemmän aikaa Thesin kanssa.

 

"Mutta olisihan se tosi ihana nähdä tai siis katsoa sua silmiin... mulla ei oo ollut kovin monta tilaisuutta ja sitä paitsi Merry ja Nan on aina lähettyvillä... Haluan olla sun paras kaveri aina ja ikuisesti, jos vain sinulle se käy...

Haluan vielä sanoa, että olet minulle todella tärkeä... ja nyt haluaisin halata sinua... mutta no nähään..."

 

Tästä alkoi se, miten minä aloin eriytyä muista ystävistäni sitten ihan kunnolla. Minä uskoin, että me molemmat olimme päässeet pahimman yli. Että tuo oli ollut sellainen koetinkivi, jonka jälkeen kaikki sujuisi. Meidän ystävyytemme oli kestänyt tuon, niin sen täytyisi kestää mitä tahansa, niin minä ajattelin. Mutta hetken sujumisen jälkeen kaikki alkoi mennä taas vain pahempaan ja pahempaan suuntaan. Kaikki kaatui niskaani. Minä en tiedä edse miten se kävi. Minä menin huonompaan suuntaan, eikä Thes jaksanut. Ja yhtäkkiä olin yksin. Kaikki ikuisuudet olivat poissa. Kaikki lupaukset oli mitätöity. Sydämestään tarkoitetut asiat olivat vanhentuneet tarkoituksettomiksi.

 

 

Kun kirjoitin tätä, minulle tuli vähän siellä täällä mieleen jonkinlainen kahden tytön välinen rakkaussuhde. No, en voi ihan rehellisesti sanoa, että en tuohon aikaan koskaan olisi punninnut tuota ajatusta, mutta... Miten sen tietää, onko rakastunut johonkuhun? Miten erottaa romanttisen ja ystävyyteen perustuvan rakkauden? En ole vieläkään varma. Minä todellakin rakastin Thesiä (tällä kertaa ottakaa r-sana kirjaimellisesti). En vain tiedä, rakastinko häntä pelkästään ystävänä vai enemmänkin. Se on vähän kaksipiippuinen juttu.

 

Toisaalta joskus, kun Thes oli meillä kylässä, me katselimme jotain leffaa ja istuimme vierekkäin sohvalla. Thes silitteli aina minun hiuksiani, koska hän sanoi pitävänsä niistä. Hän harjasi minun hiuksiani, letitti niitä ja sanoi sitten aina, että kun minulla oli hiukset kiharoiden jälkeen pörrössä, minä näytin aivan prinsessalta. Hän halusi pitää minua aina kädestä ja kosketella minun kasvojani. Hän halusi halata minua niin usein kuin se oli mahdollista. Thes halusi että katsoimme toisiamme silmiin ja sitten hän silitteli taas hiuksiani ja toisteli, että olin kaunis.

 

Toisaalta, minä en kovin usein koskenut häntä oma-aloitteisesti. Tietysti minäkin letitin joskus hänen hiuksiaan tai jotain vastaavaa, mutta minulla ei ollut sellaista tarvetta koskea häneen, mitä hänellä minuun. Ja pelkät ystävätkin voivat koskea toisiinsa usein ja sivellä toisen hiuksia, joten siitä olisi väärin sanoa, että Thes olisi ollut rakastunut minuun muuten kuin ystävänä.

 

Olen vasta jälkeenpäin ajatellut sitä mahdollisuutta, ihan ikuisuuden jälkeenpäin. Hän ei halunnut, että minä olisin Merryn kaveri. Hän halusi aina koskea minuun ja tuijottaa minua silmiin ja sivellä hiuksiani. Ja kun ystävyytemme loppui oikein lopullisesti, se tapahtui siksi, koska minä juttelin yhtenä aamuna C:n kanssa, kun Thes tuli kouluun. Ja Thes sanoi minulle sitten, että ei voisi olla minun ystäväni, jos minä olisin C:n kanssa missään tekemisissä. En silloin pitänyt tuota minään oikeana vaihtoehtona, mutta kun näin jälkeenpäin luen niitä sähköposteja ja mietin kaikkia tekemisiämme, niin se ei tunnukaan enää niin mahdottomalta.

 

Mutta ei. Nyt kun olen miettinyt tätä tässä, niin voin sanoa varmasti: Minä en koskaan rakastanut Thesiä romanttisesti. En tiedä hänestä, mutta... No, en sano mitään arvausta, parempi vain todeta rehellisesti, että en lainkaan tiedä. Hän palvoi Daniel Radcliffeä, hän oli hänen pakkomielteensä samalla tavalla kuin laihduttaminen. Mutta minä en tiedä, en koskaan pitänyt sitä niin todennäköisenä, eikä sillä kai enää ole mitään väliä.

 

En tiedä, miksi kirjoitin tämän kaiken. Kai halusin kertoa Thesistä taas vaihteeksi jotain muutakin kuin pelkästään sen puolen, että hän petti minut ja valehteli minulle. Hän teki niin myös, mutta hän oli minulle silti myös yhtenä aikana äärettömän tärkeä ja rakas ihminen. Yritin auttaa häntä, mutta en tiedä teinkö siinä oikein, vai pilasinko vain kaiken. Tein miten parhaaksi näin, mutta oliko se väärin? En usko, että saan tuohon kysymykseen ikinä vastausta.

 

 

Tästä päivästä voisi puolestaan sanoa sen, että olen tulossa kipeäksi. Minun kurkkuni on kauhean kipeä ja minulla on hieman kuumetta. Tyypillistä. Huomenna on koulukuvaus, mutta onneksi kipeys ei näy kuvassa. Huomenna on toisaalta myös matikan derivointikurssin uusinta, joka on pakko päästä läpi. En ole lukenut kovin paljon, mutta se vähäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut yhtäkkiä kauhean paljon helpommalta kuin viime vuonna. Tajuan asiat ihan eri tavalla, eikä minun tarvitse enää opetella kaikki laskujen vaiheita ulkoa, koska tajuan, miksi jostain vaiheesta seuraa jokin toinen vaihe. Oletan pääseväni ainakin läpi.

 

Ja huomenna näkee taas NN:n. Siinä mielessä tämä kurkkukipu tulee aivan käsittämättömän pahaan aikaan. Oikeastaan aina, kun minulla on kurkku kipeä, minun ääneni katoaa melkein kokonaan. Saan aikaiseksi vain jotain vikisevää pihinää, kun yritän puhua. Siitä seuraa sitten se, että yritän tehdä kaikkeni, jotta NN ei vain missään nimessä sanoisi mitään minulle juuri silloin. Minä käyttäydyn käsittämättömän torjuvasti, koska olisi ihan kamalaa, jos hän tulisi puhumaan minulle ja minä voisin vain pihistä takaisin jotain äärettömän epätyylikkäästi. Ei sillä, että muutenkaan puhuisin tyylikkäästi, mutta kurkkukipu vikinä-pihinä on maailman epätyylikkäin tapa sanoa yhtään mitään.

 

Haluaisin vain, että hän näkisi ja kuulisi minut mahdollisimman tyylikkäänä, jotta hän voisi edes jollain tapaa ajatella, että hän voisi pitää minusta takaisin, eikä vain kavahtaa kauemmas, kun näytän rumalta ja kuulostan vielä rumemmalta. Joo, taas stressaan ulkonäköäni. Ymh.

 

Mutta varmaan voisi raahata itsensä nukkumaan, että ei olisi huomenna ihan puolikuollut, kun pitäisi näyttää kaikin puolin mahdollisimman hyvältä.