5 PÄIVÄÄ KIRJOITUKSIIN!!!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vaivaiset viisi päivää aikaa. Jotenkin alkaa nyt tuntua, että miksi ihmeessä minä en tehnyt yhtään aikaisemmin mitään. Ja toisaalta kuitenkin tämä tuntuu ihan hyvältä, koska pystyn kuitenkin opettelemaan laajojakin alueita kauhean nopeasti ja suhteellisen tehokkaasti. Hermostuttaa vain ihan törkeästi.

 

Ja kun minua hermostuttaa entistä enemmän joka päivä, niin NN tuntuu melkeinpä samalla tavalla joka päivä joltain mitättömämmältä ja epätärkeämmältä. Tänään sitten kun aamulla hänen jenginsä asettui odottamaan tunnin alkua ihan minun lähelleni, se tuskastutti minua suunnattomasti, sillä he sattuivat asettautumaan juuri niin, että minä en päässyt liikkumaan suunnilleen mihinkään suuntaan, kun oikealla puolellani oli sitten tyttöporukka. Kiva sitten, kun Nan tuli, niin minä saatoin vain hymyillä hänelle ja levitellä käsiäni, koska en päässyt sieltä mitenkään pois. Joten periaatteessa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun NN sattuu johonkin minun lähelleni, minä käytän sen tilaisuuden niin, että peruutan niin paljon kuin vain voin (koska he tulivat liian lähelle, argh!). Aika tyypillistä minua.

 

Kuitenkin myöhemmin tänään istuin kuitenkin taas vaihteeksi samalle sohvalle herra Korvaavan Toiminnan (aka Mitchin, aka NN:n pikkuveljen) viereen. Joo, ei varmaan pitäisi sanoa häntä "korvaavaksi toiminnaksi", koska oikeasti ei ole kyse siitä. Mitch on nimittäin ihan oikea ihminen minulle, ei pelkästään NN:n pikkuveli. Ja minusta tuntuu joskus pahalta hänen puolestaan. En sääli häntä, koska tiedän, että jos hänen kaltaisensa ihminen saisi tietää, että joku säälisi heitä, hän tinttaisi tätä luultavasti suoraan kuonoon ja olisi törkeän vihainen ja loukkaantunut. Minä itsekin loukkaannun säälistä, joten siksi minä en sääli kovin usein ketään.

 

Mutta kuitenkin, hän on kaikkialla 99% ajasta yksin. Ei käy ruokalassa, vaan istuu yksin sohvalla ja kuuntelee musiikkia. Hän on sellainen kuin NN:kin oli ykkösellä ja hänellä on samanlainen vaikutus muihin ihmisiin, mitä NN:llä oli (ja jollain tasolla on vieläkin): hän pelottaa ihmiset pysymään kaukana. Siksi ei periaatteessa olekaan ihme, että olen päässyt istumaan hänen viereensä niin monta kertaa. Kovin moni muu ei niin tohdi hänen viereensä istua, koska hän ei näytä todellakaan miltään ihmisystävälliseltä tapaukselta (ajatelkaa: paikasta sohvalla luovutaan jonkun yksittäisen ihmisen takia).

 

Tämä Mitchin toiminta on tuonut minulle kamalasti mieleen oman vuoteni ykkösellä, kun minä ja NN oltiin molemmat sellaisia, mitä hän on nykyisin. Minä olen ajatellut sitä aika paljon, koska NN:llä oli minuun kauhean positiivinen vaikutus ja hän sai minun oloni tuntumaan silloin vähemmän angstilta ja yksinäiseltä. En kuitenkaan ole oikeastaan lainkaan miettinyt sitä, miten minä vaikutin häneen.

 

Nyt sitten, kun näen Mitchin istumassa yksin jossain, niin olen miettinyt sitä enemmän. Ykköseltä Mitch on ainoa sellainen yksinäinen tyyppi, kaikilla muilla on joku kaveri tai porukka, jonka mukana pyöriä. Mutta Mitchillä ei ole. Ainoa, jota hän moikkaa käytävillä, on hänen isoveljensä.

 

Oliko se tuollaista ulkopuolisen silmin, kun NN oli ykkösellä? Jotakuinkin varmaan. Ainoa ero oli vain se, että silloisessa ikäluokassa oli toinenkin yksinäinen (köhminäköh). Ja nämä kaksi yksinäistä istuivat yhdessä sohvilla, istuivat paripulpetissa tunneilla, odottivat tunnin alkua yksin, mutta silti yhdessä. Onko se ihan eri asia kuin oikeastioikeasti yksin? Minä olen vain ajatellut, että minulla ei ollut NN:ään mitään vaikutusta. Että sillä, että olin hänen tapaansa yksin, ei ollut mitään merkitystä hänelle. Hänellä oli merkitystä minulle, mutta minulla ei hänelle.

 

Nyt sitten vasta mietin, että mitä jos minulla olikin jotain väliä.

 

Minä luultavasti istun tulevaisuudessakin Mitchin kanssa samalle sohvalle. Voihan aina olla edes pieni mahdollisuus, että minä pystyn sittenkin vaikuttamaan muihin ihmisiin edes hieman positiivisesti. Enkä minä halua, että Mitch tuntee olonsa yksinäiseksi. Tiedän täsmälleen, miltä tuntuu istua yksin sohvalla, kun kukaan ei istu viereen, vaan menee mieluummin jonnekin muualle. Se tuntuu paljon pahemmalta, mitä luulisi. Ei yksin sohvalla istuminen minua enää nykyisin haittaa, koska tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka tulevat viereeni istumaan. Ennen en vain tiennyt; ehkä sellaisia ihmisiä ei ollutkaan. Se tuntui todella pahalta.

 

Pointti kuitenkin on se, että silloin minä joskus toivoin, että edes joku toinen yksin oleva tulisi viereeni istumaan. Kuka tahansa. Se tuntui vain entistä yksinäisemmältä, jos sohvalle istui kaksi kaverusta. Mutta jos siihen istui vain yksi toinen ihminen, niin se tuntui jotenkin vähemmän yksinäiseltä. Saattoi ajatella: "Tuokin on yksin, en minä olekaan (ainoa) kummajainen."

 

Varmaan joku voisi sanoa minua tyhmäksi sen takia, että kun näen jonkun yksin (ja tiedän, että hän ei ole mikään ylisuosittu, joka vain sattuu olemaan ihmeen kaupalla erosta kavereistaan), minun tekee mieli mennä viereen istumaan tai sanomaan pari sanaa. Ei minulla ole mitään erityistä tarvetta kaveerata kaikkien ihmisten kanssa, mutta sanoa vain jotain tai käyttäytyä jotenkin, jotta jos he ajattelisivat kuten minä silloin tällöin, niin he tuntisivat olonsa ehkä vähemmän yksinäisiksi. Enkä minä kaikkia kohtaan suhtaudu näin, ne ovat vain harvat ja valitut ihmiset. Mitch tuo minulle niin kamalasti mieleen NN:n, niin minä en halua, että hän on surullinen. Käykö se yhtään järkeen?

 

Minusta tuntuu, että minä olen parantumassa. Minulla ei ole ollut sellainen kunnon angst-olo pitkään aikaan, viimeksi silloin, kun kone meni mäsäksi ja tunnelma kotona kiristyi. Ja sitä edellisen kerran... En edes muista. Olo ei tunnu mitenkään yli-iloiselta tai mitään, mutta se ei tunnu pahalta ja tuskaisalta enää läheskään niin suuressa määrin eikä niin usein, mitä ennen.

 

Tämä on sitä, mitä minä sanoin, että on sellainen melkein onnellinen vaihe, jonka jälkeen tulee oikein paha suunnilleen viikon kestävä angst-kausi. Mutta sitä ei olekaan tullut. Käännekohta on kai ollut se 3.9. (joka on muuten äärettömän sievä kolmella jaollinen päivämäärä), kun minun ajatukseni jotenkin selkenivät. Mikään ei varsinaisesti muuttunut, pelkästään minun suhtautumiseni. Joo, naurakaa vain, kai minäkin voin tuntea jotain jotakuta toista ihmistä kohtaan ja kai pelkästään sen tajuaminenkin voi saada minut tuntemaan oloni vähemmän angstiksi.

 

Huomenna on sitten viimeinen päivä tätä jaksoa. Onkohan minulla seuraavassa jaksossa paljon NN:llisiä tunteja? Hmm... Äidinkieli. Ei pakollinen, joten voi olla, että NN ei ole samassa ryhmässä. Biologia/Kemia. Biologia itsenäisenä, kemia tunneilla: Ei NN:ää. Matikka: Ei NN:ää, mutta hän on viereisessä luokassa. Uskonto: Haa! Pakollinen oman luokan kurssi, joten NN on siellä. Fysikka: Ei NN:ää. Ja opo: Ehkä, ehkä ei. Pahus, jotenkin kauhean vähän NN:llisiä tunteja. Ei sillä, ei siitä paljon iloa ole, jos hän istuu ihan takana ja minä ihan edessä, mutta kuitenkin. Se on se tilanne ennen tuntia, kun pitää odottaa opettajan tulemista. Elämäni rakentuu niiden hetkien varaan. Jotenkin säälittävää.

 

Soittotunneilla menee hyvin. Minua itseänikin jotenkin hämää se, miten paljon olen kehittynyt vuoden aikana. Viime keväänä, kun sain läksyksi Haydnin sonaatin ensimmäisen osa, kuuntelin sen viimeisen osan (http://www.amazon.com/gp/music/wma-pop-up/B000058UTT001014/103-4201535-9452636) ajattelin, että vau, minä en taatusti ikinä soita tuota, koska se on varmaan joillekin ylihyville. Mutta nyt minä osaan soittaa sen. Se ei kyllä tunnu enää yhtä ihmeelliseltä kuin silloin aluksi, mutta silti ihan hienolta. Ja nyt minulla on uusi biisi, Slavickýn etydi, joka on käsittämättömän outo ja epälooginen, mutta kun opettajani soitti sen (primavista, joten se ei voi olla oikeasti vaikea) oikealla nopeudella, se kuulosti aivan käsittämättömän mahtavalta.

 

Tänään meillä oli koulussa esiintymässä yksi orkesteri, niin koska se sattui hyppytunnille, minulta meni yksi tunti ihan hukkaan muistiinpanojen tekemisessä. Oli ihan hienoa musiikkia, vaikkakin vain ehkä neljä tai viisi kappaletta, mutta ihan siistiä. (Ja huvittavaa oli myös, miten musiikinopettaja kuulutti taas lukiolle, miten pitää käyttäytyä ja missä kohdassa pitää taputtaa ("yleensä yhessä piisissä on sellaset kolme tsipaletta, ja vasta niitten kaikkien jälkeen taputetaan").)

 

Tänään pitäisi taas tehdä muistiinpanoja lisää. Huh huh, jotenkin kauhean stressaavaa, nämä YO-kirjoitukset. Olenkohan keväällä sitten ihan ding dong (siis keskimääräistäkin enemmän), kun silloin on kuitenkin vielä viisi ainetta.

 

(Ei toimi (näyttö).)