Tänään oli sitten se minun ammatinvalinnanohjaukseni. Ja minä menen uudestaan kahden viikon päästä. Ja sitten seuraavan kahden viikon päästä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja se opo sanoi jo melkein varmasti, että sitten kun se ammatinvalintapsykologi tulee, niin minä voisin mennä hänelle, jotta saisin mahdollisesti vielä lisää tietoa siitä, mikä ammatti sopisi minulle. Eh, pitääköhän tästä päätellä, että olen toivoton tapaus?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

No, se ohjaus alkoi sillä, että opo kyseli, mitä aion kirjoittaa ja mitä olen jo kirjoittanut. Sitten hän kyseli, että tiedänkö yhtään tai onko minulla koskaan ollut mitään suunnitelmaa lukion jälkeiseen opiskeluun. Sitten hän puhui eri aloista ja ammateista ja luki niiden kuvauksia, ja silloin minusta tuntui siltä kuin olisin ollut jossain vaatekaupassa sovittamassa farkkuja myyjän avustuksella.

 

Minä en löydä suunnilleen ikinä farkkuja ja se on suunnilleen kaikkein inhottavinta, että joku myyjä tulee siihen auttamaan. Vaikka sanon selkeästi: musta/tumma harmaa, ei pillilahkeita, ei liian matalaa vyötäröä, niin silti aina välistä minulle raahataan jotkut väärää väriä tai mallia olevat farkut, joita pitää sitten kokeilla sen myyjän mieliksi, koska hän ajatteli "nämä ovat kyllä väärää väriä/mallia, mutta minun mielestäni ne sopisivat ainakin juuri täydellisesti sinulle". Sitten koska minulla on hyvin tarkka kuva siitä, millaisista farkuista minä pidän – ja etenkin kun sellaisia farkkuja on niin käsittämättömän hankala löytää – niin siitä seuraa se, että kun olen saanut farkut kiskottua jalkaani ja minulta kysytään, mitä minä tykkään niistä, minun vastaukseni on 99% ajasta suunnilleen: "Eeeh... En mä oikein... Tai siis nää on vähän... ei oikein sellaiset, mitä mä etin."

 

Sama oli tuossa keskustelussa oponkin kanssa. Hän aloitti suunnilleen jokaisen lauseensa "oletko sinä ajatellut", mikä ärsytti minua, koska minä en ole oikeastaan paljon muuta tehnytkään viime aikoina kuin ajatellut tulevaisuuttani. Mutta jotain hyötyäkin siitä oli. Sain rajattua vaihtoehtoja pois ja tajusin, että on sittenkin aloja, jotka ovat hyvin suuri "ei todellakaan". Niitä ovat muun muassa tietotekniikka, yhteiskuntatieteet, oikeustiede, taloustiede ja kasvatustieteet.

 

Kun opo sitten ehdotti lääketiedettä, minä sanoin miettineeni sitä, koska se on minun opiskelemieni aineiden ja muutenkin minun ominaisuuksieni perusteella ala, jolle minun kaiken järjen mukaan tulisi haluta. Sanoin kuitenkin, että en kuitenkaan tunne, että haluaisin. Sitten minulta lipsahti jopa ääneen se minun kuvani lääkärin ammatista: "Pitäisi käpälöidä päivät pitkät joitain tekosairaita." Vähän se opo katsoi kummasti, mutta ei sanonut mitään.

 

Sain rajattua myös yliopistot: Tampere, Kuopio tai Jyväskylä. Hmm... Jos tekisi oikein kunnollisen hyvää&huonoa listan näistä... Ihan vain vertailuksi...

 

Tampere

+ Tampereen kaupunki on enemmän kuin okei

+ Sijainti hyvällä paikalla (kulkuyhteyksien näkökulmasta)

+ Ei liian iso ja tiivis

+ Ei (käsittääkseni) kaikkein vaikein päästä sisään

(+ Lääkis)

- Ei matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa

- Ei farmasiaa

- Jos vaihtaisi ainetta kesken opintojen, pitäisi melkein vaihtaa yliopistoa samalla

 

Jyväskylä

+ Kaupunki on okei

+ Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta

+ Hakemisen kannalta minulla kohtalaisen suuri todennäköisyys päästä sisään (painotettavien aineiden takia)

- Ei huippu sijainti

- Ei huippu paikka

(- Ei lääkistä)

- Ei farmasiaa

 

Kuopio

+ Kaupunki okei?

+ Farmasia

+ Luonnontieteellinen tiedekunta

(+ Lääkis)

+ Ei mahdoton sisälle pääsy

+ Koulussa oli yksi opiskelija esittelemässä

- Sijainti (ja murre?)

 

 

Joo. Eri paikat saavat plussaa eri asioista ja minun on kauhean vaikea päättää, mitkä asiat ovat niitä tärkeimpiä: opiston tekniset ominaisuudet (opiskeltavat aineet) vai se, mitä minä siitä kaupungista ajattelen.

 

Sanoin kuitenkin opolle, että Tampere olisi kaikesta huolimatta se ykkösvaihtoehto ja hän kirjoitti sen muistiin. Varmaan siitäkin sitten keskustellaan vähän myöhemmin. Tänään tuli vain selville, että minua edes hieman kiinnostavat alat ovat farmasia, biokemia ja äidinkieli.

 

Ongelmaksi muodostui kuitenkin loppuvaiheessa ohjaustuntia se, että vaikka erilaiset alat kiinnostavat minua edes hieman teoriassa, niin kun se opo luki sitten niitä niiden alojen kuvauksia, minusta tuntui, että kaikista tuli "ei ainakaan tämä". Farmasia voisi olla kivaa opiskella, mutta minua ei oikein kiinnosta työskentely loppuelämää jossain apteekissa. Biokemiassa puolestaan pitäisi suuntautua elintarviketeollisuuteen, mikä ei innosta. Siis yhtään. Ja äidinkieli... No, mitä minusta voisi muka tulla, kun en kerran halua ainakaan opettajaksi? Ja miksi hitossa minä olisin tuhlannut niin törkeästi aikaa pitkän matikan, kemian ja fysiikan opiskeluun, jos niistä ei olisi minulle niin mitään hyötyä enää koskaan?

 

Mutta minusta tuntuu, että olen tänään oppinut taas jotain itsestäni. Ihan yleisestikin, en vain noiden ammatinvalintajuttujen suhteen. Ensinnäkin, minä taidan olla jotenkin hieman rehellisempi ja suorempi mitä minä ajattelin. Ja selkeästi omaa mieltäni. Tuli vain mieleeni, kun tänään aamulla fysiikan tunnilla opettaja kokeili vaihtoehtoista opetustapaa. Sen sijaan, että hän olisi heijastanut kirjan vastaukset taululle, hän laski laskun hitaasti itse. Sitten hän kyseli mielipiteitä. Herra MO oli hyvin innostunut ja sanoi, että se oli parempi. Kukaan muu ei sanonut mitään, joten opettaja turvautui sitten Jumpulan puuttuessa minuun. Minun vastaukseni oli suunnilleen tällainen:

 

"Mmmm..." *on hiljaa pitkään ja miettii* "En mä ainakaan tajunnu tuosta yhtään sen paremmin ku pikakopioinnistakaan."

 

Hyvin rehellinen mielipide, ei mitään kaunistelua. Tuli sitten mieleeni, miten soitonopettajani viime viikolla selitti, että jos hän kerran oli ostanut kahvia sinne soittotuntihuoneeseen, niin eikö se sitten tarkoittanut sitä, että hänen täytyisi myös keittää sitä. Minä olin vähän pihalla ja vastasin, että niin kai. Siihen soitonopettajani totesi puoliksi itsekseen: "Ihmeellistä! Kerrankin me ollaan samaa mieltä jostain asiasta." Minulle tuli sitten heti, että olenko minä muka yleensä eri mieltä. Ja kyllä me taidetaan olla hieman. Ja ainakin jos se opettaja kysyy minulta jotain, niin sanon siihen sitten suunnilleen suoraan, mitä minä ajattelen.

 

Toinen asia, mitä minä olen tajunnut, on se, että minä olen vaativa ihminen. Jos ihmiset jaettaisiin kolmeen eri ryhmään sen mukaan, missä väleissä heidän kanssaan on: Tuttaviin, kavereihin ja ystäviin. Minulla on paljon tuttavia, joiden kanssa ei tule oikein sanottua mitään, mutta ehkä vaihdettua pari sanaa silloin tällöin niin, että he ovat jotenkin massan ulkopuolella. Kavereita minulla ei ole oikeastaan yhtään. Ystäviä on muutama. Mutta ei kavereita, miksei kavereita?

 

Minä uskon, että se johtuu siitä, että olen sinänsä aika vaativa ihminen. Minusta ei ole sellaiseksi puolikaveriksi. Joko ollaan hyviä ystäviä tai sitten vain tuttavia, minun on vaikea olla mitään siltä väliltä. Huomasin tämän tänään, kun NN oli kytkenyt sen dille-vaihteensa taas vaihteeksi pois ja oli tunneilla ja käyttäytyi vaihteeksi taas niin kuin kunnon ihmisten kuuluu. Hän ei huomio minua dille-vaihteen ollessa päällä suunnilleen lainkaan. Hän keskittyy vain siihen, mitä sattuu olemaan täsmälleen hänen silmiensä edessä, mitään muuta ei tunnu edes olevan.

 

Minä en pidä siitä. Se ei päde pelkästään häneen, vaan kaikkiin. Minä vaadin huomiota ihmisiltä, vaikka en ole sitä aina ajatellutkaan niin. Enkä vain sellaista vähän huomiota joskus silloin tällöin, vaan sellaista jatkuvaa tasaista huomioimista aina kun ollaan toisen kanssa tekemisissä. Tai sitten ei mitään. Joko tai. Jos joku jämähtää puoleen väliin, niin se vain ärsyttää minua suunnattomasti. En tarkoita tuolla huomion vaatimisella, että koko ajan pitäisi olla toisessa kiinni tai jotenkin tekemisissä, vaan sitä, että jos satutaan samaan paikkaan, niin toiseen suhtaudutaan aina samalla lailla, ei toisena päivänä jäädä juttelemaan ikuisuudeksi ja toisena sen sijaan olla kuin ei huomaisikaan.

 

Tai kuten NN:n tapauksessa: Kun dille-vaihde on päällä, minua ei tunnu olevan lainkaan. Minulla ei ole mitään väliä. Sitten kun hän rajoittaa sitä ADHD-meininkiään, niin sitten tulen taas jossain vaiheessa sitä rauhoittumista taas olemassa olevaksi olennoksi, jota katsotaan ja jolle suodaan huomiota. Aivan kuin että sitten kun ei ole ketään tärkeämpiä ja merkityksellisempiä ihmisiä dilleilemässä ympärillä, niin sitten sitä voi kiinnittää huomiota taas muihinkin. Minä en halua olla sellainen "no jos ei ole ketään muuta, niin sitten" –tyyppi.

 

Tai siis, jos joku ajattelee, että kun on parempaa tekemistä, voi olla huomioimatta joitain ihmisiä, niin heidän ei kannattaisi odottaa, että kun heillä ei ole enää parempaa tekemistä, he voivat vain palata siihen entiseen. Sillä kun toisella on jotain "parempaa tekemistä", niin ne loput ihmiset jatkavat tavallista ei-erityistä elämää. Jos siitä on liian kauan pois, ei kannata olettaa, että enää kauhean pitkän ajan päästä kuuluu siihen ihmisten ei-erityiseen elämään.

 

Okei, myönnetään, minua ärsyttää. Ja minä kärjistän. Ja ehkäilen. JOS NN ajattelisi minusta noin niin siinä tapauksessa tuo voisi päteä, mutta muuten ei. Ja on hyvin todennäköistä, että hän ei ajattele niin eikä se siten päde.

 

[Varoitus! Järkevyysaste laskee hyvin alas tästä eteenpäin!]

 

Mutta minulla on myös toinen ajatus NN:stä. Hänestä yhdistettynä siihen mainitsemattomaan r-sanaan. Mistä tietää, koska on oikein käyttää sitä sanaa? Minä olen miettinyt sitä nyt viime päivinä ja minä en todellakaan tiedä. Kuinka hyvin toinen täytyy tuntea, että sitä voisi käyttää? Vai täytyykö tuntea ollenkaan? Ja jos toista ei tunne tarpeeksi hyvin, niin miten tämä henkilö itse voisi olla se tunteiden kohde? Eikö se olisi pikemminkin pelkästään mielen luoma kuva tästä henkilöstä?

 

Kun Amia on angst, hän kyseenalaistaa kaiken. Ihan kaiken. Hän kyseenalaistaa itsensä ja kykynsä, muiden ihmisten ajatukset ja käytöksen. Ja kun Amia kyseenalaistaa itsensä, Amia ei tiedä enää mitään. 3.9. Amia tajusi, että puhuakseen totta, hänen täytyisi ryhtyä käyttämään r-sanaa. Nyt Amia miettii, tajusiko hän aikaisemmin väärin. Oliko hän väärässä r-tunteen suhteen? Onko kaikessa kyse vain siitä, että Amia rakentaa mielessään jostain henkilöstä oikeanlaisen; sellaisen, joka on kaikessa suhteessa vähän niin kuin Amia itse – jotta Amia salaisi itseltään sen tosiasian, että hän oikeasti on ihan yksin?

 

[Järkevyysaste palautuu taas normaalille tasolle.]

 

Maanantaina on autokoulun pimeänajo. Saa nähdä millaista sekin on, ei ole tullut ajettua kauheasti pimeässä. Joskus keväällä tultiin äidin kanssa Vaasasta joskus keskiyöllä leffasta, mutta silloinkin oli katuvalot ja aika valoisaa muutenkin. Nyt ilmeisesti se menee sitten niin, että viedään ihan pimeälle tielle, jossa pitää selvitä pelkillä auton valoilla. Ainakin minusta tuntuu, että osaan jo ajaa hieman varmemmin, niin ehkä se ei mene ihan pipariksi.

 

Viikonlopun aikana pitäisi laskea ne fysiikantehtävät. En palauttanut niitä tänään, koska en saanut niitä lasketuksi, eikä opettaja kysellyt niiden perään, joten pidän tätä merkkinä siitä, että on tarpeeksi, jos ne palauttaa maanantaina ennen sitä koetta. Minulla on nyt *tarkistaa* 24 tehtävää laskettuna. Ja pitäisi olla maanantaina 63. Kova homma vieläkin, mutta minusta tuntuu, että olen oikeasti oppinutkin jotain tuossa laskemisessa. Laskut sujuvat paremmin ja niistä vaikeammistakin saa edes jotain selkoa.

 

Ai niin! Olen päättänyt olla ottamatta abi-paitaa lainkaan. Ei se tunnu oikealta, jos sen paidan ottaa vain jotain pari tyyppiä, kun suurin osa ottaa sen Homer-paidan. Löysin muuten sen Jumpulan käyttämän kuvan netistä ja muokkasin puhekuplaan sen hänen sloganinsa (ja se on kirjoitettu juuri noin, pienellä ja ilman heittomerkkiä):

 

abipaita.png

 

Sen taustaväri ei tietenkään ole punainen, vaan musta, mutta en viitsinyt nähdä kauheasti vaivaa sen muuttamiseen, kun en keksinyt yhtään helppoa keinoa tehdä sitä. Mutta voitte kuvitella sen mustalle taustalle (nähkää sielunne silmin, miten sen kuvan värit riitelevät keskenään!). No, kai se on jokaisen määriteltävissä se kauneus ja tyylikkyys, mutta minun määritelmäni mukaan tuo ei yllä lähellekään kumpaakaan. Mieluummin olen kokonaan ilman abi-paitaa kun laitan päälleni tuollaisen rumiluksen, joka valittiin Jumpulan suosion takia.

 

En ole mitenkään katkera. En ainakaan hamaan loppuun asti. Hmph.