Tänään oli soittotunti. Piti leikata kynnet ennen sitä. Tulin sieltä juuri äsken. Asteikot meni okei, mutta sain silti uudestaan. ”Colombine tanssii” –biisi, jonka soitan joulukonsertissa, meni okei. Ainakin kun se opettaja oli selittänyt vinkin, että miten yksi kohta soitetaan. Sain kuitenkin harjoiteltavaksi väliosan. Opettaja sanoo, että minä teen siinä kohtaa sitä, mitä hän tekee sulkapallossa: On niin ihmeissään siitä, että haa, osuinpas palloon ja löin vielä hyvin, että unohtaa keskittyä siihen seuraavaan lyöntiin, jolloin myöhästyy siitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Kurkkuni on kipeä. Olen tulossa kai kipeäksi. Olo on kaamea. Muutenkin kuin fyysisesti. Itkettää. Pelottaa, että minä en kelpaa näin. Että pitäisi äkkiä tulla taas iloiseksi ja energiseksi, koska näin minä jään vain kokonaan yksin.
Sanoin Nanille koulussa siitä, että NN:llä oli eilen punaista tekstiä paidassa. Nan ei näyttänyt kauhean vakuuttuneelta. Sanoi vain, että NN ei todellakaan vaikuta siltä, että hänellä olisi joku. Ja että minun pitäisi vain pysyä suunnitelmassa. Sittenhän se viimeistään ainakin selviäisi. Sanoi, että pitää ajatella positiivisesti eikä vain aina ajatella sitä pahinta vaihtoehtoa, koska sillä tavalla mistään ei ainakaan tule mitään. Selitti mahtipontisesti ja sanoi sitten epäröivänä pienellä äänellä: ”Tai jotain” loppuun. Nauroin.
Fysiikassa opettaja kertoi satuja: ”Olipa kerran pieni neutroni. Tämä pieni neutroni halusi olla protoni, mutta sen äiti sanoi, että hän ei anna tälle lupaa muuttua: ”Onhan neutroninakin ihan hyvä olla, onhan sinulla muitakin kavereita kuin ne protonit.” Mutta pikkuinen neutroni oli itsepäinen, eikä kuunnellut äitiään, vaan yhtenä yönä luovutti e- varauksen ja muuttuikin protoniksi.”
Meille kerrottiin myös ”Kuinka kävi kiiltomadolle”. Ensiksi opettaja selitti meille, miten kiiltomadot toimivat: ”Naaraat houkuttelevat koiraita sellaisella valolla, joka on ’siinä yhdessä paikassa’. Koiraat sitten näkevät valon ja lentävät maahan ja – niin edelleen ja niin edelleen.” Tässä välissä opettaja piirsi taululle tupakan, väritti sen pään oranssilla. Sitten opettaja selitti, miten joku oli kerran heittänyt kytevän tupakantumpin ruohikkoon. Sitten lentävä kiiltomatokoiras oli nähnyt sen ja – loppua opettaja ei sanojensa mukaan voinut kertoa, koska läsnä oli naisihmisiä, eikä sellainen ollut sopivaa. Pojat nauroivat katketakseen. Minua nauratti vähän, mutta yritin olla nauramatta. Ei kauhean sopiva kohta nauraa.
Kemiassa keskusteltiin siitä, miten meidän lukiolle lahjoitetut 300 000 euroa tulisi käyttää. Tai ainakin miten niiden tuotto, eli 7500 euroa pitäisi jakaa stipendeihin, koska testamentin mukaan sen verran pitää jakaa stipendeinä vuodessa. 15 kertaa 500 euron stipendejä vai 7 kertaa 1000 euron stipendejä? Me sanottiin, että 15 kertaa 500 euron; parempi mahdollisuus että osuu kohdalle. Ja kuten herra Friikki ytimekkäästi totesi: ”Sehän sitä paitsi vaan sitten v*tuttais kaikkia ku yks saa kaiken.” Opettaja lupasi siteerata sen suoraan opettajien kokouksessa.
Osuttiin herra Salaisen Ystävän kanssa kemianluokan ovelle samaan aikaan. Oletin tietysti, että hän kulkee siitä ensin, mutta hän viittasi minut yliteatraaliseen tyyliin (teki melkein hovikumarruksen siinä ohessa) kulkemaan ensin. Hymyilytti vähän.
Tunnen taas kauheaa tarvetta hakeutua NN:n pikkuveli Mitchin lähistölle. Se on yksi veljesten käsittämättömistä eroista. Kun tunnen oloni surulliseksi ja voimattomaksi ja masentuneeksi, Mitch toimii kuin magneetti. Katsoin häntä tänään silmiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olen yrittänyt välttää sitä. En halua antaa väärää kuvaa. Nyt en jaksanut enää tehdä töitä tuon kuvan eteen. Mitch katsoo minuun aina, joten voin luottaa siihen, että jos vilkaisen häneen, hän katsoo takaisin. Hän on koskenut minuun kerran, selkeästi tarkoituksella, mitä NN ei ole koskaan tehnyt.
He ovat mieliala-veljekset. Hyvin samanlaiset sekä ulkoisesti että käytökseltään, mutta minun suhtautumiseni heihin on tyystin erilainen. Tai ainakin se, mitä heistä ajattelen. Kun olen onnellinen ja pirteä, minulla on tarve hakeutua NN:n lähelle. Hän on sellainen, jolle minua kiinnostaisi puhua. Sellainen, jonka kanssa höpöttää ikuisuus ja kävellä ympäriinsä ja pelata korttia ja katsoa elokuvia ja tehdä läksyjä ja oppia tietämään hänestä kaikki. Ja sitten tietysti kaikenlaista muutakin, mitä en tosin tässä aio eritellä tarkemmin.
Mutta Mitch on erilainen. Minä en ole kiinnostunut hänestä, siitä kuka hän on ja mitä hän ajattelee. Minä haluaisin vain olla hänen lähellään, oikein lähellä, painautua häneen kiinni ja itkeä hänen olkapäätänsä vasten. Ei muuta. Ei jutella hänen kanssaan, ei edes nähdä hänen kasvojaan ja silmiään. Vain olla lähellä häntä (eikä mitenkään muuten kuin edellä mainitulla tavalla).
Minä en tiedä miksi näin on. Olen yrittänyt tänään miettiä sitä, mutta en vain keksi. Se on jotain hyyyyvin epäloogista, enkä minä edes tunnu tekevän niin tietoisesti (kun minun piti miettiä tuota tänään koulussa suunnilleen ikuisuus ennen kuin sain sen määriteltyä edes noin!), vaan se on vain jotain, joka tuntuu tapahtuvan. Häiritsee minua. (Jos jonkun mielestä on ilmeistä, miksi tunnen näin, niin kuulisin erittäin mieluusti tällaisen näkökannan.)
NN oli tänään vähän joka paikassa. En katsonut häntä kertaakaan silmiin, taaskaan. Paitsi kerran puoliksi. Sekin oli vahinko ja sain melkein väistettyä. Ja NN laittoi takkinsa minun takkini viereen. Hän ehti takkinsa luo ennen minua, joten jouduin kävelemään ihan hänen viereensä. Hän katsoi minua taas suoraan kasvoihin. Minä katsoin muualle. Tämän jälkeen me käveltiin taas kerran melkein vierekkäin ja samaa tahtia A-rakennuksesta uskonnonluokkaan. Kumpikaan ei sanonut mitään, kumpikaan ei katsonut toiseen.
Uskonnontunnilla keskusteltiin abortista. Meidät jaettiin ryhmiin. Opettaja jakoi. Tyylillä yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Yksi, kaksi, kolme, jne. jne. Ja kaikki ykköset samaan paikkaan ja sillä lailla. Minä olin viitonen. NN oli viitonen. Hän ei tullut siihen ryhmään. Herra MR tuli. Ajattelin, että olin kuullut väärin, joten laskin uudestaan. NN oli viitonen. Herra MR ykkönen. Tästä syntyy yhtälö, jonka syytä minun aivoni eivät kykene ratkaisemaan.
Kaikki meni minun mielestäni minun ja NN:n välillä hyvin, kunnes myöhään tiistaina illalla romahdin. Sen jälkeen olen kai möhlinyt kaiken positiivisen, mitä edes kuvittelin olleen. En vain jaksa yrittää koko ajan.
Mietin hieman tuota veljesten eroa. Tai minun suhtautumiseni eroa heitä kohtaan. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen, että NN on aktiivinen ja Mitch passiivinen. Että koen, että NN ei ole sellainen ihminen, jonka kanssa voi olla ihan hiljaa, sanomatta mitään, tekemättä mitään. Olla vain hiljaa yhdessä ja lähellä ilman mitään höpinöitä tai taka-ajatuksia.
Että en koe, että NN haluaisi olla minun seurassani, kun tunnen oloni tällaiseksi. Että jos hän joutuisi olemaan minun kanssani niin, hän toivoisi olevansa jossain muualla tekemässä jotain kivaa. Ehkä siksi vedän häneen aina etäisyyttä kun tunnen oloni surulliseksi.
NN on myös monimutkaisempi kuin Mitch. Mitch tuntuu yksinkertaiselta. Mitch on kuin sellainen... sellainen tuttu ja turvallinen polku, joka on viitoitettu hyvin ja valaistu hyvin. Sellainen, jonka on kulkenut tuhat kertaa ja jonka osaa ulkoa. Koko ajan samanlainen.
NN on puolestaan kuin ihmeellinen seikkailu. Odottamaton ja kesytön. Sellainen seikkailu, jossa ei ole polkua lainkaan, paitsi joku puoliksi piilossa oleva kinttupolku, joka kulkee täysin vaihtelevissa luonnonolosuhteissa. Sellainen polku, joka välillä loppuu kesken ja jatkuu muualta. Jännittävä ja mielenkiintoinen. Koko ajan löytyy jotain uutta.
Mutta seikkailijankin tarvitsee joskus levätä. Seikkailijakin tarvitsee joskus paikan, jossa nukkua turvallisesti lämpimässä ja kuivassa, jossa ei tarvitse pelätä. Sellaisen, missä saa olla hetken rauhassa, hetken ponnistelematta niin kauheasti, kun yrittää ymmärtää sitä polun kulkua pysyäkseen perillä siitä, missä on ja minne on matkalla.
Tämä tuskastuttaa minua taas. Kun en voi millään tapaa uskoa, että hän pitäisi minusta yhtä paljon samalla tavalla kuin minä hänestä. Vaikka minä pidänkin hänestä ja välitän kamalasti, minua silti pelottaa. Enkä minä luota häneen täydellisesti. Kun hänet näkee kavereidensa kanssa oppilaskunnan huoneessa... Hän puhuu paljon – oikeastaan suunnilleen non-stoppina, kunhan vain pääsee ensin vauhtiin - ja on hauska. Hän ja hänen kaverinsa kiroilevat koko ajan, pelaavat korttia (tänään seurasin, miten viisi ihmistä, NN ja herrat Entti, VL, Aksu ja IT, pelasi niin, että VL ja IT pelasivat fuskuarabiaa, kun NN ja Aksu pelasivat heidän kanssaan tavallista arabiaa ja kun herra Entti pelasi heidän kanssaan samalla ristiseiskaa. Ja siis kaikki yhdessä ja samalla pakalla!), haukkuvat toisiaan ja silloin kerran he katsoivat pornoa netistä. Kun hänet näkee sellaisena kauhean usein, usko siihen, että hänessäkin olisi sellainen pehmeämpi puoli, sellainen herkkä ja joskus surullinenkin, hiipuu.
Minulla on nyt sellainen olo, että minulla joko jo on tai sitten ainakin on nousemassa kuumetta. Väsyttää. Huomenna pitäisi mennä taas opolle miettimään, ”mikä minusta tulee isona”, mutta en mene. Sanon ennen iltapäivää hänelle, että minulla on kauheasti hommaa ja että en ole ehtinyt miettiä mitään ja että ehkä voitaisiinkin nähdä vasta seuraavalla viikolla.
Tiedän, että parin viikon päästä minua kuitenkin ärsyttää. Ärsyttää, että kun kaikki meni hyvin, minun piti vain silkkaa väsymystä ja laiskuutta munata hyvä mahdollisuus. Vähän niin kuin keräisi hiekanjyviä yksitellen isoon pulloon. Nyt kun sinne on saanut edes jonkin verran, niin minä itse tönäisen pullon kumoon ja annan sen valua tyhjilleen.
Mikä hitto minua oikein taas vaivaa?