***<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jotenkin minulla on taas menossa anti-NN –vaihe. NN tuntuu jotenkin... joltain. Sen perjantaisen uskontotunnin jälkeen minulla on ollut kumma tunne. NN vaikutti silloin niin pinnalliselta ja itsekeskeiseltä ja taantumukselliselta (tyyliin: aina on ollut näin, niin kuuluu olla aina tulevaisuudessakin), että minun on taas niin kauhean vaikea jaksaa uskoa siihen, että se ei vain ole sitä, mitä hän on.

 

***

 

Jotenkin oli tuon alustuksen jälkeen aika "auts" –olo. NN:n vastaukset toivat jotenkin mieleen yläasteen pahikset, joilla oli aina tapana pilkata kaikkea mahdollista. - - Olin ajatellut, että NN pitäisi minusta, mutta sitten saadessaan itse vastata minun tekemiini kysymyksiin, hän pilkkaa niitä kysymyksiäni niillä vastauksillaan.

 

***

 

Että koen, että NN ei ole sellainen ihminen, jonka kanssa voi olla ihan hiljaa, sanomatta mitään, tekemättä mitään. Olla vain hiljaa yhdessä ja lähellä ilman mitään höpinöitä tai taka-ajatuksia.

 

***

 

Hän kuuntelee minua tarkkaan ja kiinnostuneena. Kun olen lopettanut kertomukseni, hän sanoo jotain, mitä en muista, mutta jotain äärettömän rauhoittavaa ja ymmärtäväistä se oli. - - Me molemmat olemme ihan hiljaa. Käännän katseeni takaisin häneen. Hän katsoo minuun, on kai katsonut koko ajan, ja näyttää sellaiselta, että välittää.

 

***

 

[viittaa edelliseen lainaukseen] Kun näkee onnellista unta ja on unessa onnellinen, niin sitten herätessään on kauhean surullinen siitä, kun tajuaa, että todellisuudessa ei ikinä kävisi niin - -

 

***

 

Tämä varmaan selventää ajatusteni luonnetta. Tuon saamani kommentin innoittamana sitten sain tarpeeksi rohkeutta laittaa nuo lainaukset. Ehkä muut pitävät minua sitten vain tyhmänä tuuliviirinä. No, joka tapauksessa ajattelen niin vaikken sanoisikaan sitä ääneen, että ehkä se on sitten ansaittua.

 

Tunnen olevani hukassa NN-ajatusten suhteen. En pelkästään siksi, että en tajuaisi, mitä hän ajattelee tai miksi hän toimii jotenkin, vaan myös omien ajatusteni suhteen. Minua vaivaavat nuo ajatukset, että minä yritän vain nähdä koko ajan hänessä jotain, mitä ei todellisuudessa ole lainkaan. Ja miten hän käyttäytyy... Kuin ei arvostaisi minua lainkaan. Tai että olen okei niin kauan, kun en osoita, että minulla on omia mielipiteitä enkä kyseenalaista hänen ylivertaisuuttaan.

 

Olemmeko me sittenkään niin paljon samanlaisia, mitä minä olen ajatellut? Miten minä voisin muka pitää ihmisestä, joka on tuollainen, miltä hän on viime aikoina kasvavassa määrin vaikuttanut olevan? Ehkä minussakin on kaikesta huolimatta jossain syvällä pieni palanen, joka kaipaa hellyyttä ja lempeyttä – ei pelkästään jatkuvaa tahtojen taistoa ja uuden ja ihmeellisen kokemista.

 

Ja jos onkin niin, että tuo palanen puuttuu kokonaan NN:stä? En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi edes samassa sarjassa hänen kanssaan. Minun tarvitsi vain nähdä hänen silmänsä yhden ainoan kerran, niin minä näin hänessä jo jotain enemmän mitä ulkopuolelta näytti olevan. Minä välitin hänestä siitä hetkestä lähtien. Mutta jos tämä miettimäni asia... Olenko vain tyhmä ja ylihempeilevä hölmö, kun tunnun vaativan häneltä "täydellisyyttä"? Pitäisikö minun vain niellä ylpeyteni ja haaveeni, ja tyytyä häneen sellaisena kuin hän on? Ei täydellistä ihmistä minulle olekaan.

 

Tuollaisia ajatuksia mielessäni pyörii ja niiden ajattelu sattuu paljon enemmän kuin te mitenkään ikinä voisitte arvata.