Minusta tuntuu yhä laajemmissa määrin, että minä sekoitan itse oman pääni jatkuvasti. Nyt minä olen ainakin aika lailla sekaisin kaikesta. Ja siis kaikella viittaan NN:ään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuo eilinen näytelmän dialogi kuvaa tuota minun ristiriitaisuuttani ja epätietoisuuttani kauhean hyvin. En käy väittelyjä mielessäni, mutta periaatteessa se menee niin, että perusolemus on ”Amia” ja sitten se ”kuiskaus” on jokin yksittäinen ajatus, joka nousee pintaan, mutta jonka minä itse tietoisesti yritän estää, koska en halua antaa mitään muuta mahdollisuutta, kuin sen tyttöystävä-vaihtoehdon.

 

Mutta nyt kun on kulunut muutama päivä, niin jotenkin minä olen kuitenkin suhteellisen nopeasti päässyt melkein normaaliin olotilaan. Tai ei normaaliin, mutta tilanteeseen nähden parempaan, mitä uskoisi. Ruokahalu on vieläkin nollassa, eilenkään en syönyt kuin vähän keittoa koulussa. Eilen kuitenkin tuon blogikirjoitukseni jälkeen nukuin melkein kolme tuntia sohvalla. Enkä itkenyt yöllä melkein lainkaan. Tänään olin koulussa taas jotenkin aktiivisempi ja jaksoin vaihteeksi nostaa katseeni lattiasta ja katsella ja kuunnella muita ihmisiä.

 

Ei se johdu siitä, että olisin päässyt jo yli NN:stä ja hänen tyttöystävästään, vaan siitä, että vaikka minä miten yritän kieltää kaikki muut vaihtoehdot, mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä enemmän minä vastoin tahtoanikin asioita punnitsen, sitä enemmän minä epäilen sitä maanantaina tekemääni päätelmää.

 

Mutta eivät asiat ole kuitenkaan palaamassa uomiinsa, olen liian pelästynyt ja varautunut ja epävarma vieläkin, että se ei vain ole mahdollista. Minä en tiedä vieläkään mitä uskoa, vaikka näistä uusimmista kirjoituksistani saattaisikin saada kuvan, että olen päättänyt olleeni maanantaina väärässä. Ei se ole niin. Minä en vieläkään halua katsoa häneen ja tunnit, joilla hän on, menevät minun osaltani siihen, että kyyhötän hiljaa ja mahdollisimman liikkumattomana ja käpertyneenä paikallani enkä katso lainkaan edes hänen suuntaansa. Ei se ole vieläkään mitenkään tuskatonta, sattuu vieläkin, vaikka olen sentään jo melkein hyväksymässä sen, että olen saattanut vain ylireagoida.

 

Minä en ole kauheasti missään tekemisissä poikien kanssa, mutta kun eilen ajattelin, niin minulla on yleisestikin tapana ylireagoida poikien käytökseen. Ei minulla tule tosin mieleen kuin NN:n tapaukset ja yksi toisen henkilön tapaus. Se toisen henkilön tapaus tosin saattaa olla huono vertailukohta, koska se ei ole lainkaan samanlainen. Tilanne oli erilainen ja minun suhtautumiseni ei ollut ihan näin voimakas, enkä tuntenut mitään erityistä häntä kohtaan. Mutta kuitenkin, hän käyttäytyi oikeastaan kuin minua ei olisikaan ja se sai minut jotenkin... no, ylireagoimaan. Ei tuo tyyppi ollut edes ainoa, joka käyttäytyi niin, ainakin yksi tyttö käyttäytyi samoin, mutta se ei vaivannut kauaa: ajattelin vain, että ei hän mitään pahaa tarkoittanut, ei tietenkään. Mutta sen pojan suhtautuminen häiritsi pitempään ja minä pyörittelin sitä mielessäni puoli ikuisuutta. Ennen kuin yliärtyneenä päätin, että piru vieköön, sanon tyypille suoraan, saanpahan ainakin valittaa. Ja ainakin hänen omien sanojensa mukaan, minun loukkaamiseni ei ollut lainkaan hänen tarkoituksensa.

 

Vaikka nämä kaksi henkilöä käyttäytyivät minua kohtaan jotakuinkin samalla tavalla ja olivat minulle jotakuinkin yhtä ”merkittäviä”, niin suhtautumiseni heidän käytöksiään kohtaan oli ihan toisenlainen sukupuolesta riippuen. Tytön käytös oli okei, eikä mitenkään vaivannut minua. Pojan käytös sen sijaan oli jotakuinkin suora loukkaus minua kohtaan ja negatiivinen mielenilmaus ja kaikkea vastaavaa.

 

Jos sitten katsoo tapauksia, joissa olen ylireagoinut NN:n suhteen... Ainakin silloin, kun hän alkusyksystä piti tukkaa jatkuvasti poninhännällä. Se oli jotain aivan järkyttävää, joka kerta kun näin hänen poninhäntänsä, melkein pillahdin itkuun. Ja niin kuin viime vuonna sen takin kanssa: kun hän vaihtoi nahkatakkinsa toiseen takkiin, se oli minulle kauhean kova pala. Ja huippuna melkein tasan vuosi sitten kun jaettiin wanhojen parit, ja kun minä olin varsinaisesta jaosta pois, olin taas valmis tekemään ”varmoja” päätelmiä NN:stä:

 

Minä näin NN:n tänään. Hän oli ilmeisestikin ollut siellä tanssiharjoituksissa. Hän oli siis ilmeisesti saanut tanssiparin. Hän näytti tänään hyvin epätavallisen iloiselta ja onnelliselta ja avoimelta. Hän sai tanssiparin, josta hän piti. Se en ollut minä.”

 

Loppujen lopuksi kävi kuitenkin ilmi, että NN ei osallistunut tanssiin ollenkaan (kuten ei muutama muukaan), vaan suoritti sen ilmeisesti sitten joillain tehtävillä, kun kerran wanhojen tanssiminen kuului pakolliseen kurssiin. Mutta tuona päivänä minä olin kuitenkin ihan varma, että joo, NN sai parikseen jonkun, johon hän oli ihastunut ja jonka kanssa hänellä synkkasi ja vaikka mitä. Vaikkakin kun sitä näin nyt ajattelee, niin voisihan olla, että hän ei osallistunut meidän tanssiin siksi että hän osallistui tyttöystävänsä kanssa siihen toiseen tanssiin. Vaikkakin muut, jotka tanssivat seurustelutovereidensa kanssa jossain muualla, pakotettiin tulemaan harjoituksiin myös koululle. Emt.

 

Ja se hitsin kesäinen tyyppikin... Vaikka järki miten sanoi, että se ei voinut olla NN, minä romahdin ihan totaalisesti enkä voinut uskoa mitään järkipuhetta siitä, että se ei ollut NN. Ja nyt maanantainakin... Yliaktiivisenakaan hän ei edes vihjaillut mitään mistään tytöstä. Selitti vain innoissaan – noh, voisihan laittaa suoran lainauksen:

 

NN: ”Hei! JuT! Tietsä sen ’Juuso Viidakkovekaran’? Tietsä?”

Herra JuT: ”Mm... Joo.”

NN: ”Osaatsä sen laulun? Osaatsäosaatsä?”

Herra JuT: ”En.”

NN: ”Sun on ihan pakko mennä kertaamaan siitä leffasta se! Ja siinä oli kaks apinaakin. Keitähän ne sitten on? Naksu! Hahahahaa! Yksi, risti, kaksi...”

Herra JuT: ”Mitä sä oot oikeen polttanu aamulla?”

NN: ”...kaksi, kaksi, yksi. Och samma på svenska.”

 

Aivan umpihullua käytöstä. Toisaalta... sitä se rakkaus teettää, hmm? Hmph, yritän minä perustella sitten kumpaa vaihtoehtoa tahansa, niin minä en kuitenkaan usko kumpaakaan täysin.

 

Mutta kuitenkin. Ajattelin, että syy minun reaktiooni olisi siinä, että minä vastoin yleisiä tapojani luotin häneen, mutta sitten hän teki jotain tuollaista (=oli tyttöystävällinen). Mutta kun minä olen miettinyt asiaa tarkemmin ja verrannut sitä muihin tapauksiin, niin minusta tuntuu ihan päinvastaiselta. Ei kyse taidakaan olla siitä, että minä luotan, vaan siitä, että minä en luota.

 

Tyttöjen kanssa se ei vaivaa niin paljon, mutta poikien kanssa kylläkin, ei ihan random-tyyppien, mutta vähänkin sitä tutumpien kanssa. Nan voi periaatteessa vitsailla minulle miten raa’asti tahansa tai tehdä suunnilleen mitä tahansa, mutta minä en silti ota siitä itseeni, koska minä en usko, että hän tekisi mitään satuttaakseen minua. Tämä pätee useimpien ihmisten kanssa, mutta jotakuinkin kaikki pojat tuntuvat tekevän siinä poikkeuksen. Heidän ei tarvitse tehdä edes mitään erityistä, vain jotain, joka on ihan vähänkin vain mahdollista tulkita negatiiviseksi, niin sitten minä saan siitä sätkyn.

 

NN:kin... Niin kuin Nan sanoi jo ajat sitten, hän luultavasti tietää, että minä tunnen häntä kohtaan jotain ystävyyttä enemmän. Hän käyttäytyy minua kohtaan myös erilailla kuin random-ihmiset, eikä lainkaan torjuvasti. Mutta minä en silti ota sitä merkkinä kiintymyksestä minua kohtaan. Olen kehittänyt siihen ties miten monta syytä: se on hänen mielestään vain ajankulua, hänestä käytökseni on imartelevaa, joten hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että se jatkuisikin, vaikka hän joutuisikin tekemään jotain pientä sen eteen (vaikka hän ei olekaan varsinaisesti kiinnostunut) ja sitten yksi negatiivisimmista vaihtoehdoista: hän haluaa vain vedättää minua. Pitää minua huvittavana ja päättää uskotella minulle pitämistä ja sitten yhtäkkiä tempaista maton jalkojeni alta.

 

Minä olen yrittänyt jauhaa sitä TSH-juttua, että hän pitää TSH:sta, joten hän ei voisi tehdä tuollaista. Mutta mitä jos hän tekisikin? Mitä jos hän vain leikkisi tunteillani? Ei ole mitään, mikä todistaisi, että niin ei ole. Kaikki on tulkinnanvaraista, kaiken pystyy tulkitsemaan suunnilleen miljoonalla eri tavalla. Enkä minä voi rajata pois edes tuota negatiivista ääripäätä, koska minä en luota häneen. Minä en luota siihen, etteikö hän voisi tahallaan ja tarkoituksella yrittää vain satuttaa minua.

 

Minä hysterisoin etenkin silloin, kun NN on ylipirteä ja iloinen. En nyt sanoisi, että se olisi kauhean harvoin, mutta joskus hän on niin älyttömän ylienerginen, että joskus sitä itsekin ihmettelee, että mikähän sitäkin taas vaivaa. En tarkoita, etteikö minusta olisi kivaa, että hän on iloinen, mutta silloin minua vaivaa paljon enemmän se, että hän ei tarvitse minua. Tai että ehkä hänellä onkin joku muu; joku, joka saa hänet niin sekopäisen onnelliseksi ja energiseksi.

 

Mutta nyt se tunne on vahvempi kuin koskaan. Olo on niin ristiriitainen, että en tiedä yhtään tipan vertaa, mitä minun pitäisi ajatella, mitä minun pitäisi tehdä. Pitää varmaan ottaa aihe esille taas Nanin kanssa. Se ensimmäinen reaktio paljastaa paljon. Siis sen jälkeen, kun minä otan NN:n puheenaiheeksi ja viittaan siihen maanantaiseen tyttöystävä-teoriaani. En minä tee tai ajattele täsmälleen niin kuin Nankaan sanoo, mutta minun tarvitsee tietää, mitä hän ajattelee. Minä olen itse niin puolueellinen, että tarvitsen edes vähän puolueettomamman mielipiteen.

 

Minulle tuollainen on aina auttanut kauheasti. Äitini tosin ei kauheasti tykkää minun jatkuvista kyselyistäni, kun hän valittaa, että teen kuitenkin aina täysin päinvastoin, mitä hän sanoo. Mutta se selkeennyttää minun ajatuksiani, kun kuulen, mitä toinen sanoo ja miten hän perustelee mielipiteensä ja miten vankka se hänen mielipiteensä on. Kyllähän minä tiedän, että Nanin on paha sanoa paljon mitään, kun hän ei NN:ää tunne edes sen vertaa mitä minä, mutta se silti toimii. Vähän niin kuin matikassakin: jos minä selitän äidille (joka ei mitään matikasta tajua) jotain hankalaa laskua, saatan tajuta sen siinä samalla.

 

Minua myös stressaa kauheasti se, että juuri äsken tajusin, että vain ensi viikko on enää koulua ennen lomaa. Jonka jälkeen on jo tammikuu ja kuukausi enää koulua. Aika on ihan lopussa. Minä menetän ihan kaiken!

 

Olen yrittänyt olla looginen, ja kun minä yritän kaikkeni ollakseni mahdollisimman objektiivinen, ainoa asia, joka tuntuu pelkältä kysymysmerkiltä, on ne hiton kiharat. Tai siis: jos tyypillä on ollut hauskaa tyttöystävänsä kanssa ja hän on niin rakastunut ja onnellinen siitä, niin silloin ollaan myös sen mukaisia. Sanotaan, että rakkaus on sokea ja minun mielestäni se onkin. Se myös saa sokeaksi. NN:n täytyy vain olla minun lähelläni tai katsoa minuun tai jos minä ajattelen häntä, niin ympäröivä maailma muuttuu jotenkin epätärkeämmäksi. Minä en huomio sitä niin paljon. Minä olen monta kertaa tällaisessa ylionnellisessa tilassa kävellyt Naninkin ohi huomaamatta häntä lainkaan ja melkein törmäillyt ihmisiin. Silloin on kestohymy päällä, sellainen onnellinen ja sitä vain kävelee mitään näkemättä hymy kasvoilla.

 

Mutta kun NN tuli kouluun, hän näytti ihan normaalilta. Ei mitenkään erityisen iloiselta, ei mitenkään ylionnelliselta. Ei hän hymyillyt, ei myöskään ollut myrtsi, ihan neutraali vain. Ja kun hän tuli ovesta, niin ei luulisi, että onnesta melkein suunniltaan oleva tyyppi (vaikka hymyn olisikin saanut hillittyä) olisi ensimmäiseksi katsonut jotain käytävän reunalla oleskelevaa tyttöä suoraan silmiin.

 

Ja kun tyyppi on lähdössä kotiin ja pääsemässä mahdollisesti taas ottamaan yhteyttä rakkaaseen tyttöystäväänsä, niin silloin suunnilleen säntäisi ulos ovesta niin nopeasti kuin vain voisi eikä piittaisi mistään muusta. Olisi sillä lailla: Jes! Sellainen: ”Jes! Vihdoinkin!” Ei silloin pukisi takkia rauhallisesti päälleen ja vielä ennen lähtöä vilkaisisi käytävälle johonkuhun toiseen. Ei niin vain tehdä.

 

Mutta kiharat. Niille minä en keksi mitään syytä. Paitsi tyttöystävän. Jos nyt kirjoittaisin sanan ”kiharat” paperille ja tekisin siitä erilaista yhteyskarttaa, niin siihen tulisi oikeastaan vain ja ainoastaan kysymysmerkkejä. En ole ikinä koko elämäni aikana nähnyt sitten ainoankaan tyypin liikkuvan lettikiharan tyyppisiä kiharoita tukassaan, eikä minulla ollut aavistustakaan, että ikinä näkisinkään. Minä en vain osaa yhdistää niitä paljon mihinkään.

 

Paitsi siihen, että jos ne tekee itse, niin se on ärsyttävää ja työlästä. Ja jos niitä ei tee itse, niin sitten joku toinen on tehnyt ne. Ja minulla ei ainakaan ole oikein sellaista kuvaa, että pojat haluaisivat kauheasti hipelöidä toistensa hiuksia tai ainakaan letittää niitä. Jäljelle jää joku naispuolinen. Naispuoliset mahdollisuudet: Äiti, sisko, tyttöystävä, joku muu neutraali tuttu (esim. veljen tyttöystävä, kampaajaserkku, tms.). Äiti se tuskin on ainakaan, pikkusisko ei kauhean todennäköisesti, joten jäljelle jäisi joku neutraali tuttu tai tyttöystävä. Vaikkakin jos minä olisin hänen tyttöystävänsä ja pääsisin näpelöimään hänen hiuksiaan, ei minulle tulisi mieleenikään letittää niitä. Siis ei todellakaan.

 

Yliaktiivisuus voi puolestaan liittyä melkein mihin tahansa, se on kaikkein tulkinnanvaraisin. Sen saa liitettyä ihan mihin tahansa vaihtoehtoon mitä haluaa. Jos minä olen yliaktiivinen ja pirteä, niin olen nukkunut joko ylipaljon tai ylivähän. Minulla on myös yleisesti hyvä päivä (hyvä sää, tukka on hyvin, naamassakaan ei ole epämääräisiä läiskiä, tiedossa kivoja aineita, muutenkaan mikään ei ole erityisen pielessä, mahdollisesti tuntuu menevän hyvin NN:n kanssa). Jos kyseessä on maanantai, niin silloin se voi myös liittyä johonkin viikonlopun tapahtumiin, mutta ei mitenkään välttämättä.

 

Mutta mistä minä tiedän NN:stä? Hän on poika ja pojat ovat jotenkin kauhean epäloogisia ja NN tuntuu olevan vielä siitä epäloogisimmastakin päästä. Minä en pysty sanomaan yhtään mitään varmasti. Hän on melkein kuin Nightwishin kansi: siitä pystyy erittelemään sitä, että mitä siinä on, mutta kokonaiskuva riippuu täysin siitä, miten ne yksittäiset asiat tulkitsee.

 

***

 

”Take me! Cure me! Kill me! Bring me home! Every way! Every day! Just another loop in the hangman’s noose...”

 

***