Nukuin onnellisesti – tai ainakin vähemmän onnettomasti kuin olin ollut aikaisemmin hereillä – mutta sitten koira tietysti herätti minut jäätyään yksin kotiin. Se pari sekuntia, kun tajusin nukkuneeni, mutta ennen kuin muistin mitään muuta, oli jotenkin kauhean kiva. Tuntui vain hyvältä, kun oli saanut nukkua vähän. Sitten todellisuus iski ja synkeä olo iski, ja minä toivoin, etten olisi herännyt lainkaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään oli matikankoe, johon en lukenut suunnilleen lainkaan. Heti kun pääsin koulun ulko-ovesta sisään, neiti KK pyörähti luokseni ja kysyi, että oliko se kumma kolmosten nimilista siinä ovessa siitä potkiaisjutusta. Katsoin edessäni olevaa listaa, jossa oli kaikkien kolmosten nimet ja jossa saattoi vastata siihen, saisiko potkiaisissa käyttää minusta otettuja kuvia. Mutisin, että varmaan se oli se ja häivyin. Sitten etsin käsiini neiti HR:n ja maksoin hänelle penkkarikarkit. Sitten hetken jahkailun jälkeen päätin suunnata oppilaskunnan huoneeseen.

 

Siellä oli jonkin verran ihmisiä, lähinnä kertaavia pitkämatikkalaisia, joten paljon paikkoja ei ollut vapaana. En istunut NN:n tuoliin (joka kylläkin olisi ollut vapaa), koska ihmiset olivat pakkautuneet huoneen toiseen päähän. Jotenkin tuntui, että huvitti olla lähellä ihmisiä. Kävin läpi vielä pari merkitsemääni laskua ja kuuntelin T. Toukan neiti AK:lle antamia viimehetken vinkkejä. Sitten NN pelmahti huoneeseen (lyhytmatikkalaisilla oli tänään vielä koulupäivä). Joku sanoi, että matikanluokan ovi oli auki. Suurin osa pitkämatikkalaisista häipyi ja minä menin heidän mukanaan. En katsonut NN:ään. En tiedä edes miksi.

 

Kun pääsin luokkaan ja tongin reppuani, tajusin, että olin unohtanut konseptit kotiin. Opettaja alkoi jo jakaa kokeita, joten pyörähdin nopeasti ympäri ja kysyin takanani istuvalta neiti EAM:ltä olisiko hänellä lainata minulle konseptia. Hän sanoi, että toki ja kysyi montako tarvitsisin. Mietin asiaa pikaisesti ja tokaisin että yhden. Neiti EAM ojensi minulle konseptin, hymyili ja sanoi, että hänelläkin taitaa mennä se koe vähän siihen tyyliin.

 

Sain kokeen ja katsoin sen läpi. Kaikki laskut näyttivät etäisesti tutuilta, mutta mistään en tiennyt tarkkaan, miten se laskettaisiin. Lopulta sain laskettua viisi tehtävää (ja kuusi piti). Tai pikemminkin neljä ja puoli, koska laskin viidennestä tehtävästä vain b-kohdan, kun a-kohtaa en osannut yhtään. Meni törkeän huonosti. Sain vaikka mitä vastauksia ja sain laskettuakin suunnilleen kolme sivullista, mutta jotenkin minusta tuntuu, että saa olla onnellinen jos pääsee läpi. Vaikka viime keväänä sain intregroinnin kurssista kahdeksikon, nyt minä olin unohtanut osan integroimissäännöistä. Minulla oli hämärä kuva niistä: ulkofunkio, sitten sisäfunktion integraali, sitten ehkä ulkofunktion integraali ja sisäfuktio... tai ehkä sittenkin ulkofunktio, sitten sisäfunktio ja sitten sisäfunktion sisäfunktion integraali... hmm... jos ex korotetaan suluissa potenssiin -1, niin onko se -1 sitten sisäfunktion ulkofunktio? Miten se tuon ex:n integrointi menikään... Siihen oli joku erityissääntö...

 

No joo, lähdin heti kun sai, kuten moni muukin. Viimeinen vartti meni vielä siihenkin kun tylsistyneenä hetken mielijohteesta kirjoitin Ghost Love Scoren lyriikoita laskimellani. Sitten kun sai lähteä, lähdin, puin takin ylleni ja tungin mp3-soittimen kuulokkeet korviini: niistä soi Ghost Love Score, joka oli jäänyt pyörimään mieleeni. Sitten kokeilin, miten nopeasti pystyisin ajamaan kotiin. Aika nopeasti. Olin kotona ennen kuin Ghost Love Score loppui.

 

Olen taas miettinyt tuota NN-juttua. Olen taas kyseenalaistanut kaiken. Paitsi että minä en pysty siihen. En tiedä sitten, onko se vain todiste siitä, että olen kokonaan menettämässä objektiivisuuden tämän asian suhteen vai tarkoittaako se jotain muuta. Kaikki katseet ja koskettamiset... Ne voisivat olla sattumaa. Minä katson kaikkia ihmisiä suhteellisen usein silmiin ja joskus olen taatusti jossain ahtaassa tilanteessa koskenutkin johonkuhun vahingossa. Ja tietysti, koska minä kerran pidän NN:stä, jokainen hänen minuun luomansa katse syöpyy mieleeni ja tuntuu jotenkin merkitykselliseltä. Tuo voisi tarkoittaa myös teknisesti sitä, että NN ajattelee, että olen ihan okei.  Ne, joita katson keskimääräistä enemmän silmiin, ovat sellaisia, jotka tuntuvat suhtautuvan minuun jotenkin myönteisemmin kuin muut. Siis sillä lailla tuttavallisemmin ja kaverillisemmin. Ehkä NN:nkin käytös olisi tuota?

 

Mutta sitten on yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, joka saa minut epäilemään tuota, että NN tuntisi minua kohtaan vain jotain kaverillista. Se yhteiskuntaopin ryhmäväittely ennen joulua. Se, miten NN käyttäytyi siinä... Se ei tue tuota kaverillisuutta siis yhtään mitenkään. Jos hän ajattelisi minusta tuttavallisesti ja kaverillisesti, hän olisi taatusti heittänyt minulle jotain ja muutenkin käyttäytynyt enemmän kuin me olisimme olleet ”liittolaisia”. Tai sillä lailla. Olen huomannut sen näiden muiden ihmisten kanssa, joiden kanssa vaihdan katseita keskimääräistä useammin. He katsovat minuun ryhmätilanteessakin enemmän ja tunnelma on kiva ja he ovat rentoja ja pitävät jotenkin itsestäänselvyytenä, että sanon jotain (joko ideoita ryhmätyön suhteen tai sitten sanon, että se on ihan tyhmä tehtävä).

 

Mutta NN ei käyttäytynyt noin. Tyyppi nieleskeli ja vääntelehti ja kääntelehti ja näytti siltä, että yritti näyttää rennolta, mutta oli kaikkea muuta kuin sitä. Hän katsoi minua silmiin yhden ainoan kerran. Sekin oli törkeän pikaisesti suunnilleen sen ainoan kerran aikana, kun vilkaisin häneen itsekään ja sitten sen jälkeen hän katsoi äkkiä muualle. Sitten hän hautasi kasvonsa käsivarsiinsa pulpetille – ja pysyi siinä asennossa ehkä kymmenen sekuntia, minkä jälkeen hän taas suoristi selkänsä ja vaihtoi asentoa. Tuo ei vain täsmäisi lainkaan siihen ajatukseen, että hän olisi minua kohtaan kaverillinen.

 

Sen sijaan se olisi (minun mielestäni ainakin) täsmännyt täydellisesti siihen, että hän tuntisi minua kohtaan jotain enemmän. Okei, on kaikki vilkuilut ja ”ohimennen” koskemiset ja kun toisesta pitää enemmän ja kun vielä vaikuttaa siltä kuin toinenkin pitäisi ja sitten se on sellaista salaista, mutta toista kohtaan avointa huomioimista ja vilkuilua. Sitten kun yhtäkkiä aivan yllättäen joutuukin virallisestivirallisesti kasvotusten tämän ihmisen kanssa tilanteeseen, jossa on muitakin, tulee kauhean vaivaantunut olo, kun ei oikein tiedä, miten pitäisi olla.

 

Toisaalta, tuollainen käytös voisi viestiä myös siitä, että tyyppi on huomannut, että minä olen kiinnostunut, mutta ei itse ole ja siksi hänestä koko tilanne on kauhean nolo ja hän pelkää antavansa väärän kuvan. Tuo toisaalta kumoutuu aika hyvin sillä, että jos asia olisi noin, hän välttelisi minun katsettani parhaansa mukaan, eikä hän sitä tee.

 

On köyhää, tuo ryhmäväittely on ainoa asia, joka puhuu sen puolesta, että en ole vetänyt kaikkea vain päästäni.

 

En tiedä, mitä Nan minusta ajattelee tämän NN-jupakan takia. Olen miettinyt sitäkin. Selkeästi Nanin on täytynyt huomata että NN vaikuttaa voimakkaasti minun tunteisiini, mutta tajuaakohan hän, miten mielettömän paljon NN minulle merkitsee? Ehkä, ehkä ei. Varmaan hän ainakin tajuaa, että tämä on suurempaa kuin Tiedät-kai-kenen kanssa ikinä. Eilenkin, kun olin murheen murtama ja tuijotin vain tyhjin katsein ulos ikkunasta, minä hymyilin vain yhdessä vaiheessa. Se on vähän, IRL minä hymyilen kauhean paljon.

 

Mikä se vaihe sitten oli? No, sanoin, että olen minäkin ollut aika hidas: oli lukion viimeinen päivä, vaikka minä ihastuin NN:ään heti toisena koulupäivänä. Selitin sitten, miten olin nähnyt NN:n ensimmäistä kertaa. Se oli yläasteen puolella A-rakennuksessa, koska siellä on juhlasali, jonne meidän piti kokoontua. Yläastelaiset käsiteltiin ensin ja se aika meidän piti odottaa yläkerrassa. Muistan niin selvästi, miten katselin ympärilleni ja näin NN:n ensimmäistä kertaa. Hän seisoi opettajanhuonetta vastapäätä portaiden kaiteen vieressä katse portaisiin päin. Minä totesin mielessäni, että hänen täytyi olla toinen niistä uusista oppilasta (paikallislehdessä on aina uusien lukiolaisten nimilista). Ajattelin, että hän näytti kauhean epämiellyttävältä ja inhottavalta ja toivoin, että hän ei tulisi minun luokalleni. Ajattelin myös itsekseni, että hän luultavasti vaihtaa kuitenkin kohta amikseen, koska eivät hänenlaisensa ihmiset pärjäisi meidän lukiossamme.

 

Tuosta minä selitin ja jopa naurahdin tuossa loppuvaiheessa. Sitten jatkoin ja kerroin Nanille, miten sitten kuitenkin NN sattui juuri minun luokalleni ja miten ensimmäisellä englannintunnilla ryhmänohjaajamme laittoi minut NN:n pariksi. En tykännyt siitä yhtään, mutta vastahakoisesti nousin, raahasin tuolin NN:n pulpetin viereen ja istuin siihen hyvin nyrpeä ilme kasvoillani tehdäkseni selväksi tälle uudelle ja epämiellyttävälle pojalle, että minä en ikimaailmassa vapaaehtoisesti olisi tehnyt hänen kanssaan yhtään mitään. Kuitenkin kun poika katsoi minuun hiustensa lomasta (ei hitsit, minä olin jo melkein unohtanut, että hänellä oli ne lyhyemmät hiukset, joita hän piti koko ajan silmillään! :D) uteliaasti ja tutkivasti, minä ihastuin häneen heti vähän.

 

Tuon minä kerroin Nanille ja hymyilin varmaan koko kertomisen ajan. Olen kertonut siitä täällä ties kuinka monta kertaa, mutta en ole varma, olenko kertonut tuota Nanille koskaan. Nan oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että minun pitäisi kertoa tuo NN:lle eikä hänelle.

 

Eilen tuli ”Rakkautta vain” –leffa, jonka minä tietysti katsoin. Siinä oli Alan Rickman. Ja se oli törkeän hauska ja minä nauroin itseni tärviölle (”Näyttävät ihan kuolleen vauvan sormilta. Ja maistuvat myös.”). Kirjoitin siitä oikein lainauksiakin ylös. ”Tarinoissa rakastavaiset löytävät toisensa vasta lopussa.” Hah, oli pakko laittaa tuo. Leffan rakastunut pikkupoika sanoi isälleen noin ihan tyynesti, eikä stressannut kauheasti ajan loppumisesta. Ja noinhan se on. Harmi vain, että tarinat ovat tarinoita ja todellisuus todellisuutta. Mutta kuitenkin. Tuo oli jotenkin hauska heitto.

 

Huomenna ei ole koetta. Luojan kiitos. Ei ole kouluakaan, joten minun ei tarvitse mennä kouluun lainkaan. Aika kauhean helpottavaa. En voi törmätä Naniin, joka yrittää epätoivoisesti tökkiä minua NN:n suuntaan, enkä voi myöskään nähdä neiti EH:n ja NN:n hilpeää jutustelua.

 

Olo on aika lailla ihan lyöty. Olen niin pettynyt kaiken suhteen. Eikö NN välitä? Jos hän välittäisi minusta edes lähes yhtä paljon kuin minä hänestä, niin eikö hän olisi eilen tullut sanomaan jotain? Toisaalta, minä pidän hänestä ihan mielettömästi, enkä halua menettää häntä, mutta minä en sanonut hänelle mitään. Minä en edes katsonut häneen yhtä ainutta kertaa. Mutta kuitenkin, eikö hän olisi sanonut jotain? Tehnyt jotain? Miksei hän voi vain tehdä jotain? Miksi minun pitää olla aina se, joka nielee ylpeytensä ja menee solkkaamaan jotain jollekin pojalle?

 

Ja vaikka menisinkin sanomaan jotain, niin mitä minä muka edes sanoisin? Jotain järkevää... Ei mitään sellaista ole. Yhtäkkiä vain yli vuoden tauon jälkeen heitän hänelle jonkun randomin kommentin? Joo, ehkä, mutta kun me molemmat ollaan mitä me ollaan, niin ei siitä luultavasti keskustelua saisi aikaan. Minusta tuntuu siltä, että jos sanoisin jotain, niin täräyttäisin NN:lle aika lailla raa’asti suoraan sen, mitä ajattelen hänestä. Life is too short. En vain kliseemäisesti, vaan jotenkin... jotenkin minämäisesti ja ei-muodollisesti ja ei-jäykästi. Sillä lailla, että siitä ei tulisi mitään kauhean jäykkää tilannetta. Kun vain vielä tietäisi, miten se tapahtuu ja miten saisin sopivan tilanteen. Vai pitääkö minun ihan oikeasti joskus mennä ja väijyttää NN joskus, kun hän on yksin?

 

Toisaalta, nyt ollaan jo aika vanhoja – joo siis tosi vanhoja, minä olen 18 ja hän 19 – joten en usko, että vaikka kertoisinkin hänelle, mitä minä häntä kohtaan tunnen, hän ottaisi sitä mitenkään kauhean negatiivisesti. Tai siis sillä lailla, että ilkkuisi tai juoruaisi kavereilleen, jotka ilkkuisivat. Meillä on lukiossa ollut ihan hyvä henki, eikä tällaisia lapsellisuuksia ole esiintynyt. Ja mitä minäkin nyt olen tämän vajaan kolmen vuoden aikana saanut aikaan, niin veikkaisin, että ihmiset kunnioittaisivat minun yritystäni ja itseni peliin laittamista, eivätkä pilkkaisi tai nauraisi. Täytyy olla jotenkin erikoinen, jos ensinnäkin ihastuu NN:ään ja vielä erikoisempi, jos uskaltaa sanoakin sen tälle. Joo, NN on onnistunut kehittämään itselleen kivan maineen, vaikka muuttikin muualta.

 

Varmaan minä kuitenkin kaikesta huolimatta väijytän NN:n jossain joskus, jos hän ei väijytä minua. Ehkä se on masokismia, mutta sittenpähän on. Se sama oli Tiedät-kai-kenenkin kanssa: tiesin, että minun olisi joka tapauksessa kerrottava hänelle ennen kuin hän mahdollisesti katoaisi elämästäni lopullisesti. Ei mennyt lainkaan hyvin, mutta minkäs teet. Hän ei ollut se oikea. Kun NN saa tietää, niin sitten selviää, onko hän.

 

***

 

We used to swim the same moonlight waters,

 Oceans away from the wakeful day

 

- -

 

Scent of the sea

brings me to thee

into the blue memory

 

- -

 

Still I write my songs about that dream of mine

worth everything I may ever be

 

- -

 

Relive the old sin of Adam and Eve

Of you and me

Forgive the adoring beast

 

- -

 

I’ll be there when you say

Time to never hold our love

 

***