Matikantunnilla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Matikanopettaja: ”Ja Jumpula, ootko sä käyny lomalla Skotlannissa?”
Jumpula: ”Olisinkin.”
Matikanopettaja: ”Tiedätsä mistä mä niin ajattelin?” *viittaa Jumpulan uuteen skottiruutuiseen lippikseen*
Jumpula: ”En.”
Matikanopettaja: ”No sun lippiksestä tietty! Etkö sä oo nähny kaikissa brittiläisissä tv-sarjoissa, ku skottilaisilla on tuollaisia ruutuja aina?”
Jumpula: ”En seuraa sellasia sarjoja.”
Matikanopettaja: ”No nehän on tosi hyviä! Niin ku se Sydämen asiallakin. Mähän oonkin siitä melkein ku se yks tyyppi. Kuka muistaa, mikä sen nimi on? Neiti AK?”
Neiti AK: ”Mä tiedän kyllä sen tyypin, mutta en mä muista sen nimeä.”
Matikanopettaja: ”Amia?”
Amia: ”Se oli Greengrass tai jotain sellasta.”
Matikanopettaja: ”Ja tosta pitää laittaa Amialle plussa!”
***
Päivän keskustelu
Neiti R: ”Ja sitten ku mä olin sen luona kylässä ja me leikittiin yhdessä, niin sitten ku mä sanoin, että mulla on väsy, niin se sanoi, että jos on väsy, niin sitten pitää mennä nukkumaan. Se sanoi: ’Lapsi rakas, mene nukkumaan tuohon sohvalle.’ Sitten ku mä menin, niin sitten se silitteli mua ja sanoi: ’Voi lapsi rakas, yritä nyt nukkua siinä hetki oikein kivasti. Äiti menee nyt hetkeksi töihin, mutta nuku sinä, lapsi rakas, siinä ihan rauhassa, niin äiti tulee pian kotiin.’”
Neiti M: ”Niin kuinka vanha se onkaan?”
Neiti R: ”Kaks ja puoli.”
Neiti M: *reps*
Neiti R: ”No ku me leikittiin kotia ja se oli äiti ja mä olin sen tytär.”
***
Huh, jotenkin tänään iski outo olo, kun luokkalaiset laski, että meillä on enää vain 23 päivää koulua. Kauheaa. Joo, NN-suunnitelmien kannalta, mutta muutenkin. 23 päivää koulua jäljellä.
Loma on tainnut tepsiä. Tai sitten olen jotenkin psyykannut itseni muuten kuntoon, mutta koulussa olo oli aika rento. En juonutkaan eilen illalla kamomillateetä, kuten en myöskään tänään aamulla, mutta fiilis oli silti hyvä. En ahdistunut tai edes melkeinahdistunut yhtään ainutta kertaa. En edes sillä hetkellä, kun näin NN:n ensimmäistä kertaa sitten sen päivän, kun olin niin hermoromahtanut, että lähdin koulusta kesken päivän kotiin.
Minä olin miettinyt tietysti etukäteen, että missä minä häneen todennäköisimmin törmäisin ensimmäistä kertaa, joten siinä tilanteessa tietysti kyttäsin koko ajan sen oven suuntaan, josta hän tulee. Mutta hän ei tullutkaan! Eikä tullut seuraavallekaan tunnille! Tyyppi lintsasi kaksi ensimmäistä tuntia ja romutti taas(!!!) minun etukäteisajatukseni siitä, millainen olisi sopivan dramaattinen ja tyylikäs katsahdus. Pah. No joo, ei sillä, kyllä tuokin, mikä sitten todellisuudessa tapahtui, oli aika tyylikäs ja dramaattinen.
Selitin lomalla, että tarvitsisi nähdä NN, jotta pystyisin selkiyttämään ajatuksiani. Mitäs minä kirjoitinkaan... Haa:
” Nyt tarvitsisi vain nähdä NN. Se on aina tuntunut jotenkin valaisevalta. Se on se tietty tunne, mikä ihmisistä tulee. Jokaisesta ihmisestä tulee jonkinlainen tunne. - - Sitä ei pysty mitenkään järjellä päättelemään etukäteen. Voi yrittää arvata, mutta siihen se sitten jääkin.”
No, nyt minulla on sitten lisää materiaalia taas tähänkin teoriaan. Tuli tietty fiilis, kun näin NN:n ja satuimme molemmat katsomaan toisiimme samaan aikaan. Ei ihan sellainen, mitä olisin etukäteen ajatellut, mutta ei kuitenkaan kauhean kaukana siitä. Sitä on hankala selittää. Negatiivinen fiilis se ei ainakaan ollut. Tai hiukan, mutta se oli eri tavalla negatiivinen kuin negatiivinennegatiivinen, niin ehkä siitä ei voi sanoa, että se olisi ollut negatiivinen.
Mutta hyvin positiivinen fiilis. Ja ainakin hän katsoi minuun heti kun tulin käytävälle, niin voisi kai huonomminkin olla? Jotenkin siitä tuli kuitenkin itselle osittain hiukan kumma tunne. Sellainen kevyen ahdistuksen vilahdus, jos niin voi sanoa. Sitä on hankala selittää. Ei se ole mikään sellainen, että se olisi ollut ”lähtöisin” NN:stä. Että se olisi ollut jotain, mitä minä näin hänessä ja joka ”viestittyi” hänen olemuksestaan. Tai silleen. Hitto, kun minä en osaa selittää sitä. Mutta siis sen yleisfiiliksen... Se tunne, joka hänestä tuli, se oli vain ja ainoastaan positiivinen.
Kuitenkin, se ahdistuksen vilahdus lähti minusta itsestäni. En usko, että NN ajattelisi minusta negatiivisesti, päinvastoin, olen melkein edelleen sitä mieltä, että hän saattaisi mahdollisesti pitää minusta. Ja tietysti minä pidän hänestä ja minusta oli mahtavaa nähdä hänet, koska minulla oli ikävä häntä.
Silti. Se tapa, jolla hän joskus katsoo minua... Se saa minun oloni vain ajoittain hieman epämukavaksi. Ahdistuneeksi. Silloin kun en vielä pitänyt NN:stä niin paljon kuin nyt ja vertailin Tiedät-kai-ketä ja NN:ää, niin kuvailin sitä siten, että kun kukaan ulkopuolinen ei pystynyt näkemään sitä, niin NN oli ”avoimesti kiinnostunut minusta”. Kuulostaa typerältä enkä ikimaailmassa sanoisi sitä nyt, mutta se kuvaa edes jotenkuten sitä tunnetta, mikä hänestä joskus tulee. Siinä tulee itse melkein puolustuskannalle, kun on normaalisti tottunut siihen, että täytyy itse olla se aktiivinen ja tehdä kaikkia hienoa ja sopivan vihjailevaa, ja tuonkin jälkeen saa hyvällä tuurilla – jos tyyppi tuntee itsensä sinä päivänä erityisen rohkeaksi – vain jonkinmoisen ujon vilkaisun.
NN puolestaan... No, hän ei toimi noin. Lähinnä tuntuu siltä, että silloin kun häntä sattuu huvittamaan, niin sitten hän on aktiivinen, mutta jos ei huvita, niin sitten ei. Enkä tähän mennessä ole kyennyt löytämään mitään tekijää, joka määrittelisi sen, koska häntä kiinnostaa olla aktiivinen ja koska ei. Saattaa se johtua minunkin käytöksestäni. Tapaan vetää vähän etäisyyttä häneen, jos tuntuu, että menee liiaksi enkä tykkää. Mutta jos en tee tuota, vaan käyttäydyn häntä kohtaan samoin, niin sitten minusta tuntuu, että se etäisyys kapenee kauhean nopeasti ja tyyppi tekee ties mitä. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin sellainen, että hitto, tarvitsen tilaa, tyyppi on taas innostunut liikaa, minusta ei ole tähän. Ei se aina tunnu tuolta, mutta joskus tulee sellaisia vaiheita, että tapahtuu jotain, joka saa minut epäröimään ja ajattelemaan eri lailla ja sitten tuskastuttaa, kun tyyppi tunkee edelleen lähelle.
Jos kauhean ujot pojat ovat inhottavia, niin joskus NN:kin tuskastuttaa, kun välillä tuntuu, kuin hän odottaisi jotain tiettyä käytöstä minulta, jotta hän itse voisi tehdä jotain. Ei mitään tehdätehdä, mutta jotain sellaista astetta näkyvämmän ”puolihuolimatonta”. Sattua ihan lähelle tavallista useammin tai koskea minuun melkein poikkeuksetta kulkiessaan ohi tai jotain muuta tuollaista. Tämä on tietysti 100%:sta spekulaatiota, mutta minusta tuntuu joskus tuollaiselta.
Jos tuo spekulaatio olisi totta – en väitä, että se olisi, vaan nyt mietitään, että mitä JOS se olisi totta – niin sitten minä itse aiheuttaisin eniten haittaa näille NN-suunnitelmilleni. Minä pystyn tuntemaan ja toivomaan jotain ja järkeilemään keinoja sen toteuttamiseksi, mutta sitten jos se oikeasti olisikin mahdollista, minua pelottaa. Minun on kauhean vaikea päästää yhtään ketään lähelle. Fyysisesti tai henkisesti. Tietysti voin järkeillä sitä ja yrittää totuttautua ajatukseen, että päästäisinkin, mutta kuitenkin se on sitten varsinaisessa tilanteessa vain kauhean hankalaa.
NN on erikoistapaus, kyllä, joten hän on niitä ihmisiä, jotka pääsevät jo alun perin helpommin lähelle kuin keskivertoihmiset. Sekään ei kuitenkaan ole mitenkään ylilähellä. Jotenkin minusta vain tuntuu, että jos joku pääsee lähelle, niin sitten minusta näkyvät ne kaikki viat kauhean hyvin. Fyysisesti ja henkisesti. Jos sen sijaan on kauempana, niin minusta näkee vain sen kokonaiskuvan, eikä niin paljon yksityiskohtia. Ja jos joku pääsee tarpeeksi lähelle, niin sitten tämä voi nähdä jotain sellaistakin, mitä yrittää kaikin tavoin piilottaa. Ja sitten tulee olo: Mitä jos hän huomaakin minussa tämän asian, eikä sen jälkeen pidäkään minusta? Mitä, jos hän oppisi tuntemaan minut, mutta ajattelisikin sitten, että olen tylsä ja ärsyttävä ja inhottava? Mitä jos hän odottaisi jotain, mutta sitten en olisikaan sitä, en olisikaan tarpeeksi?
No joo. Onhan tässä aikaa vielä jonkin verran. Varmaan laitan Nanin asialle sen suunnitelman kanssa joskus ensi viikolla. Kai. Vaikka Nan sanoi tänään, että hermoilee sitä vielä enemmän kuin silloin ennen joulua, vaikka onkin saanut totuttautua ajatukseen. Tänään hän sanoi, että törmätessään NN:ään, tämä katsoi häntä niin hyytävästi kuin ketään voi katsoa. Toisaalta Nan sanoi, että ehkä se on vain NN:n perusilme, jolla hän katsoo toisia ihmisiä, mutta Nan ei kuitenkaan vaikuttanut kauhean innostuneelta sen ajatuksen suhteen, että joutuisi menemään puhumaan NN:lle.
Nan on muutenkin viime aikoina selittänyt kauheasti siitä, että luulee NN:n suunnilleen vihaavan häntä. Tuo on ollut sen Teh NN-suunnitelman jälkeen, kun minä selitin Nanille, miten minä ja NN oltiin melkein joka paikassa molemmat ”yhdessä yksin” – siihen asti siis kun kakkosluokka alkoi ja Nan tuli lukioon. Sen jälkeen se meni niin, että olin suurimman osan ajasta Nanin kanssa ja NN oli yksin yksin. Nan on moneen kertaan puhunut siitä, että jos NN tuntee minua kohtaan ihan vähänkin, niin sitten hän jotakuinkin vihaa häntä. Nan on käyttänyt usein ilmausta, että NN:n suhtautuminen häneen on jotakuinkin verrattavissa siihen, kun sarjakuvissa salamat sinkoilevat silmistä.
Todella lupaavaa siis. Kaksi tärkeintä ihmistä eivät mitä ilmeisimmin suuresti pidä toisistaan. Ei Nan koskaan ole sanonut NN:stä oikeastaan mitään negatiivista, mutta voi sen sijaan ehkä olla, että Nan hiukan arastelee NN:ää. No jaa, toisaalta aika ymmärrettävää. Nan ei ole koskaan ollut missään tekemisissä NN:n kanssa, NN ei ole kauhean valoisa ihminen eikä mitenkään ihmisystävällinen yhtään kenellekään, hän on Nania todennäköisesti jotakuinkin 25 senttiä pitempi ja yli vuoden vanhempi ja pukeutuu aina mustaan ja on kauhea synkkis, jota pitkä musta tukka vain korostaa.
Minä en ole itse huomannut, että NN suhtautuisi Naniin yhtään mitenkään, mutta ehkä tuollaista ei näekään. Tai sitten Nan itse vain ajattelee näkevänsä sellaista. Emt. Toisaalta, jos (muistakaa edelleen lukea tuo sana JOS) NN tuntisi minua kohtaan jotain, niin sinänsä olisi ehkä melkein ymmärrettävissä, että hän ei välttämättä Nanista kauheasti piittaisi. Vaikkakin minä ainakin yritän itse tulla toimeen NN:n jengin kanssa. Ihan vain varoiksi.
Mutta toisaalta, jos tuo tilanne olisi tuollainen, niin jos minä laittaisin Nanin selittämään NN:lle minusta, niin maksaisin puoli omaisuutta nähdäkseni sen: pieni ja kiltti Nan menee pysäyttämään synkännäköisen NN:n (hyyvin synkännäköisen, jos hän ei pitäisi Nanista) käytävällä ja selittämään hänelle jotain minun tunteistani. Heh heh.
Taas paljon höpötystä NN:stä. Jotenkin paljon jännempi spekuloida kaikkea, kun näkee NN:n taas huomenna (oletettavasti). Tänään en sanonut hänestä paljon Nanille, vain sen, että näin hänet ja että hän näytti söpöltä (kaikkein söpöin ulkomuotokin: alla ”Ei se satu”-paita, jonka päällä toinen paita, jossa on kangasmerkki, jossa lukee ”Tuska”, ja mustat farkut (tietysti) ja tuon lisäksi tukka auki). Nan sanoi vain tuon, että NN oli katsonut häntä hyytävästi.
Niin joo, ja sanoin minä tuohon sen, että ennen englannintuntia näin, miten herra Entti näpelöi NN:n hiuksia ja NN katsoi Enttiin niin ärsyyntyneesti kuin kukaan voi toista katsoa. NN on tosi hyvä tuollaisissa negatiivisissa ilmeissä. Hän osaa näyttää todella hyytävän vihaiselta, jos yrittää. En kuitenkaan usko, että hän olisi katsonut Nania ihan niin pahasti ainakaan. Hänellä on taito saada viestinsä perille, vaikka ei sanoisikaan mitään. Hänen tarvitsee luoda ihmisiin vain yksi sellainen pahannäköinen katse, niin ihmiset astuvat heti kauemmas ja ovat tyyliin ”sorisorisorisori”. Jos vain minäkin osaisin ja kehtaisin tehdä sen noin selkeästi. Minä suosin laimeampia eleitä, jotka sitten ajoittain jäävät huomaamatta kokonaan. Mutta jaa, ehkä pojille on ominaisempaa olla suoria tuollaisissa asioissa. Ja ehkä minulla ei ole ihan sellaista samanlaista olemusta, joka jo valmiiksi pelottelee ihmisiä kauemmas. Ei sillä, että hän olisi minua pelottanut koskaan tuolla tavalla. Toisaalta, ei hän ainakaan minun oletusteni mukaan ole sitä edes yrittänyt, mutta mistäs sitä koskaan tietää.
Mutta kuitenkin. Se tunne, mikä tulee aina kun näkee ihmisen jonkun tauon jälkeen, niin se oli positiivinen, eikä tyrmistyttänyt minua tai mitään, joten oletettavasti en aio vetää takapakkia tai heittää pyyhettä kehään tai vastaavaa. Katsotaan miten käy. Huh. Ensimmäinen viikko on vasta aloittelua, mutta sitten pitää laittaa Nan asialle tarpeeksi ajoissa, ettei aika lopu kesken. Voisikohan tästä tulla jotain muutakin kuin suunnitelmissa? En tiedä. Mutta jos minä itse en ole varsinaisesti mukana suunnitelmassa, niin sitten minä en voi möhlätä sitä, niinhän?
Ei sillä, olen tänään vältellyt yhteiskuntaopin luokan edustaa. Siis sitä kohtaa, jossa NN näytti ehkä mahdollisesti siltä, että olisi ehkä mahdollisesti saattanut yrittää tulla puhumaan minulle. Se ajatus, että hän tulisi puhumaan minulle yhtäkkiä, ei ole ennen pälkähtänyt oikeastaan mieleenikään, joten nyt se tuntuu kauhean hermostuttavalta. Tulee vain sellainen fiilis, että väijyyköhän se nyt jossain vai uskaltaako tähän jäädä. Olen epälooginen joo.
Toisaalta huolta siitä, että jos minulla sattuisi jonain päivänä olemaan tukka huonosti tai jotain tuollaista, lievittää se päivä, kun aloin kaikkein eniten epäillä, että NN saattaisi pitää minusta oikeastioikeasti. Minä tulin silloin vähän myöhässä englannintunnille, koska olin joutunut polkemaan kouluun pyörällä vastatuuleen. Tukka oli törkeän sekaisin ja posket punottivat kylmästä tuulesta ja minä niiskutin koko ajan. Silti NN käyttäytyi sinä päivänä erityisen paljon kuin olisi pitänyt minusta. Tai ehkä se fiilis tuli juuri noiden kahden seikan yhteydestä. Minä tiesin näyttäväni hyvin epätäydelliseltä, mutta NN ei käyttäytynyt mitenkään inhoavasti, vaan hän käyttäytyi vain niin, että minusta tuntui, kuin hän olisi pitänyt minusta. Ja kun minulla on tukka huonosti ja posket punoittavat ja minä niiskutan, niin se ajatus ei tule mieleen. Ei ole tullut koskaan ennen. Minun on täytynyt olla vähintäänkin edes omasta mielestäni niin tip top kuin vain minulle on mahdollista, jotta olen saattanut edes harkita sitä. Tuo oli kuitenkin ensimmäinen hetki, kun tuo ajatus iski oikein kunnolla. Mitä jos NN pitääkin minusta oikeastioikeasti, myös silloin kun minun tukkani ei olisi kauhean hyvin tai en olisi muuten kauhean tyylikäs? En tiedä, mistä tuo ajatus tuli, ei tuollaisia vain ennen ole ollut.
...Ja olen taas näköjään onnistunut höpöttämään melkein sivun verran NN:stä, vaikka minun piti lopettaa hänestä puhuminen jo. No joo. Menin illalla ihmeen aikaisin nukkumaankin, jo puoli kymmeneltä ja ilman mitään kommervenkkejä. Sain nukahdettuakin ja nukuin enemmän tai vähemmän katkonaisesti aamuun asti ja herätessäni tunsin oloni aika pirteäksi. Ihmeiden aika ei siis ole ohi! Nytkin alkaa jo väsyttää hieman.
Mutta ei kai muuta erityistä mainitsemisen arvoista. Köh, koko teksti näyttää olevan melkein NN:stä. Minä en suunnilleen ikinä kyllästy hänestä kirjoittamiseen. Ja vaikka ei olisi edes mitään varsinaista kirjoitettavaa, niin voin aina jossitella, ja vääntää siitäkin ties miten paljon jaarittelevaa tekstiä. Mutta ehkä olette jo päätelleetkin tästä NN-jaarittelun määrästä, niin minulla on jotenkin kauhean innostunut olo ja koko päivän aina kun on nähnyt NN:n tai on kuullut hänen sanovan jotain, on hymyilyttänyt hieman.
Joo, varmaan ne vaaleanpunaiset lasit on taas päässä.