Näköjään minulla on sitten taas jokin ihmeellinen uni-kausi, kun muistan törkeän pitkiä pätkiä unista jatkuvasti. Ja mitä oudoimpia unia, täytyy sanoa. Päättömämpiä ja epäloogisempia kuin eilen, mutta ei kuitenkaan mitenkään kauhean miellyttäviä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ensimmäinen uni sijoittui loman jälkeiseen ensimmäiseen koulupäivään. Menin kouluun ja meillä oli jostain syystä joku tunti saksanluokassa (missä meillä ei normaalisti enää tunteja ole). Thes oli mukana unessa. Hän sanoi nähneensä NN:n menneen juuri sisään luokkaan ja oli innostunut, että eikö mahtavaa. Minä sanoin, että ei: NN ei katsoisi minuun. Minä tiesin sen jo etukäteen. NN istui jostain kummasta syystä edessä ja minä takana. Eikä hän vilkaissutkaan minuun. Ei yhtään ainutta kertaa. Kuin en olisi ollut olemassakaan.

 

Tuon jälkeen uni vaihtui. Äiti herätti minut aamulla aikaisin ja kysyi, että haluaisinko lähteä Amerikkaan. Minä olin ihan äimistynyt ja äiti selitti, että se on hänen lomayllätyksensä minulle. Lento oli varattu ja minun pitäisi pakata nopeasti, jotta me ehtisimme siihen. Minulla ei tietenkään ollut mitään matkaa vastaan, joten aloin pakata nopeasti. Ihan viime vaiheessa muistin sitten, että minähän olin Kylän pelissä ja että minun pitäisi ilmoittaa poissaolostani. Klikkasin Kylän sivuille ja aloin kirjoittaa nopeasti sitä poissaoloilmoitusta. Mutta en tiennyt, miten kauan matka kestäisi ja kun aloin miettiä sitä, näyttöruutu alkoi haalistua. Se haalistui ja haalistui ja minun olisi pitänyt nopeasti klikata vain ”lähetä” –painiketta, mutta päätin sitten, että hankkiudun jossain määränpäässä paikkaan, josta pystyn laittamaan sen.

 

Uni vaihtui taas. Minä olin kuitenkin Yhdysvalloissa New Yorkissa. Minä olin se Jokelan koulun ampuja. En ollutkaan kuollut, vaan se oli lavastettu juttu, enkä ollut ikinä edes ampunut ketään. Minulla oli joku kaveri, joka auttoi minua. En muista kuka, mutta se saattoi olla Nan. Meidän tehtävämme oli pelastaa kaksi pientä lasta. Ongelma oli vain siinä, että kaikki luulivat, että me sieppaisimme heidät. Se oli sitten ryntäilyä ympäriinsä ja juoksemista pakoon ja ihmisten käymistä käsiksi.

 

Joukkomme hajaantui. Lopulta kuitenkin (pitkien ja monimutkaisten vaiheiden jälkeen, joita tässä ei ole mitään mieltä selittää), saimme toisen lapsen – vasta pienen vauvan – käsiimme ja lähdimme etsimään toista. Olimme jossain suuressa rakennuksessa yhdennessätoista kerroksessa. Kaverini halusi mennä hissillä, mutta minä sanoin, että se olisi varma keino jäädä kiinni, joten menimme portaita. Kun pääsimme ulos, pihalla oli neljä laulavaa joulupukkia. Me pyysimme, että he laulaisivat sille vauvalle ja niin he tekivät. Yritin ottaa vauvaa nyytistä enemmän esiin, mutta sitten tajusin, että vauva olikin kadonnut!

 

Sitten meidät saarrettiin. Meidät oli saatu kiinni ja meitä oltiin laittamassa vankilaan. Sitten minä olinkin yhtäkkiä Harry Potter. Ja vangitsijamme oli Draco Malfoy. Olin epätoivoinen ja vakuuttunut siitä, että Draco ymmärtäisi tilanteen, jos vain pääsisin selittämään sen hänelle. Syöksyin halaamaan Dracoa ja itkin hänen korvaansa, että jos hän vain rakasti Cho Changia yhtä paljon kuin minä rakastin Ginny Weasleytä, niin hän ymmärtäisi. Hän ei sanonut mitään, mutta kun päästin hänestä irti, hän viittasi turvatyypeilleen, että antaisivat meidän olla. Lapset lähtivät taapertamaan Dracon ja Chon perään.

 

Sitten yhtäkkiä olinkin taas minä ja kävi ilmi, että tuo olikin ollut vain elokuva. Loppukohtauksessa Lucius ja Narcissa Malfoy keskustelivat Deathly Hallows –kirjassa paljastuneista henkilöiden kohtaloista. Yhden kuolleen sanottiin sittenkin jääneen henkiin Pyhässä Mungossa suoritettujen parannustoimenpiteiden ansiosta. Minä sitten pimahdin ja kiljuin unessani, että ei, ei se noin toimi! Hänen piti kuolla! Ja siihen uni loppui.

 

Eli ihan mielenkiintoisia, mutta voisi olla kyllä vähän positiivisempiakin. Miksen minä voi nähdä oikeasti kivoja unia ikinä? Tai toisaalta, näinhän minä tässä kuukausi sitten törkeän hyvin unen, mutta se oli liian onnellinen, niin siitä tuli vain kauhean surulliseksi.

 

Mutta oli miten oli, niin NN-asia vaivaa minua taas hieman entistä enemmän. En tiedä, johtuuko se tuosta unesta vai jostain muusta, mutta nyt vaikka yhtään mitään ei ole tapahtunut, niin minulla on taas vakaasti sellainen olo, että NN ei välitä minusta. Oikeasti! Minä en tarvitse edes itse tyyppiä sekoittamaan ajatuksiani ja aiheuttamaan mielenmuutoksia, vaan minä pystyn siihen ihan yksinkin. Jotenkin outoa. Toisaalta, kuten Nan eilen sanoi, että vaikka tilanne ei olisikaan koko ajan mitenkään aktiivinenaktiivinen, sitä elää itse ihan koko ajan ja se vie energiaa, ja jos niitä kaikkia ajatuksia alkaa vatvoa, niin siinä tulee ihan hulluksi. Aika törkeän totta. Mutta miten muka olet ajattelematta?

 

Eipä tässä kai paljon muuta. Pitäisi tehdä taas kauheasti kaikkia koulujuttuja, kun viikon päästä ollaan jo koulussa. Voi luoja... Mitähän siitäkin tulee. Pitäisi varmaan yrittää totutella siihen hammastahnan makuiseen kamomillateehen. Se rauhoittaa ainakin edes hieman. Pahus. Vajaa viikko aikaa psyykata itsensä koulukuntoon. Niin ja tehdä kaikkea mitä pitäisi. Pahus. Hermostuttaa jo nyt.