Unohtakaa se. Unohtakaa edellisen blogikirjoituksen optimismi. Se oli pelkkää harhaa. Olen palannut totuuteen ja ottanut järjen taas käyttöön.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Äitikin kommentoi minua penkkariasussa paremmin kuin kukaan muu: ”Sun naama näyttää kyllä siis ihan järkyttävän lihavalta!” Ja sitä paitsi, mitä NN olisi ajatellut minusta siinä asussa? Olen naurettava ja lapsellinen, kun teen itseni ihan toisennäköiseksi, kun hän taas näytti melkein samalta kuin aina? ja sitä paitsi, kun sanoin, että ”tiedän”, että hän välittää. Mistä sellaista muka voisi tietää? Minä vain luulin? Luulin tietäväni. Minulla oli ollut vain ikävä häntä, niin tunsin tietysti vähän vaikka mitä ja se sai minut kuvittelemaan jotain, mitä ei ollut ja tulkitsemaan asiat niin kuin minä itse toivoin niiden olevan. Miksi hän muka välittäisi?

 

Itkettää taas. Sattuu. Taas. Minä jo aamulla ajattelin, että nyt olen päässyt tästä hemmetin angst-vaiheesta taas eroon, mutta en olekaan. Angst ei ollut harhaa, vaan se minun iloisuuteni ja toiveikkuuteni ja itsevarmuuteni oli harhaa.

 

Enkä näe NN:ää kuukauteen. Ja kuukauden päästä kirjoituksissa? Lasketaanko sekin muka? Miksi minä haluan vain pitää turhaan kiinni toivosta, jota ei ole koskaan edes ollut olemassa muualla kuin omassa päässäni?

 

Miksi minun pitää olla vain niin tyhmä?