Sain sitten kaikki tulokset noudettua. Paitsi sen biologian, jonka kuulemma voi käydä hakemassa viikon päästä maanantaina. Näin Naninkin. Ja muitakin ihmisiä. Neiti KK tuli vastaan matkalla ja moikkasi. Nyt kun ei olla enää hierarkisessa kouluyhteisössä, niin näköjään ihmiset voi moikata minuakin. Ja herrat IT ja Hartsa olivat hakemassa myös tuloksia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

LEB. BEL. ELB. Miten vain. Äidinkieli lähti L:nä. 95 pistettä, että ei mitenkään varma tapaus, kun ne voi ihan hyvin napsaista siitä esseestäkin vaikka viisi pistettä pois. Viime keväänä L:n sai 90 pisteellä, joten nyt vain pitää jännittää sitä, että pysyykö se YTL:ssä samana. Esseestä tuli siis 50 pistettä. Odotinkin jotain sellaista, kun ei se mennyt niin hyvin. Mutta olisi niin mahtavaa saada edes yksi L. Yksi kiva pikku L. Pliis, YTL...

 

Englannin L kaatui sitten siihen kirjalliseen osuuteen, kuten arvelinkin. Sain 261,5 pistettä, joka on jotakuinkin L:n ja E:n keskivälissä. Että aika vahva E. Vähän harmittaa, mutta on se kuitenkin ihan hyvä. Englanninopettaja oli ainakin ihan törkeän iloinen siitä ja selitti, että se meni tosi hyvin. Minä vain ajattelin, että jos se olisi mennyt tosi hyvin, olisin saanut L:n, mutta kun ei niin ei.

 

Kemiasta en odottanut paljoa, mutta sain siitä jotenkin ihmeesti raavittua kasaan 15 pistettä. Sillä on saanut tähän asti B:n. Toisaalta voisi olla minimaaliset mahdollisuudet myös C:hen, kun kerran se koe oli niin törkeän vaikea ja pisterajat tippuu ainakin jonkin verran.

 

Tosi hienolta siis vaikuttaa: olen jankuttanut olevani matemaatikko, sellainen tieteellinen ihminen, mutta sitten parhaiten menevät äidinkieli ja englanti. Ne ovat suosikkiaineitani, mutta aion silti mennä opiskelemaan farmasiaa? Biologia on kivaa, mutta se, mistä en pidä, on ihmisen biologia ja solun hienorakenne. Ja kappas vain: minulla odottaa pääsykoekirjajötkäle ”Ihmisen fysiologia”. Matikka B, kemia B, biologiassa en edes vastannut mihinkään ihmis-kysymyksiin. Mitä minä oikein meinaan?

 

Sanoin myös vähän aikaa sitten, että NN on humanisti ja minä matemaatikko. Mutta olenko minä matemaatikko? Minä tykkään siitä ja arvostan sitä, mutta matikassakin minusta kiinnostavimpia osa-alueita olivat todennäköisyyslaskenta ja logiikka. Ne, jotka liittyvät käytännön elämään. Rakastan äidinkieltä. Ja englantia. Ja sanon silti olevani matemaatikko? Olen roikkunut mukana matikassa ja fysiikassa loppuun asti ja kemiassa ollut tylsistymisen partaalla ja tuurilla nyhtänyt siedettäviä numeroita.

 

Mutta mitä minä haluan tulevaisuudeltani? Mitä minä haluan tehdä? En tiedä. Olen vain ihan pihalla. Ei ole mitään, mitä haluaisin tehdä, ei ole oikeastaan koskaan ollut.

 

Nanin kanssa ehdittiin vaihtaa vain muutama sana. Liian vähän. Olisi niin paljon selitettävää ja kysyttävää. Näin Mitchinkin. Mietin sitä, mitä Nan oli sanonut siitä, että hänestä tuntui, että NN olisi kertonut Mitchille, koska tämä käyttäytyi välillä jotenkin oudosti häntä kohtaan. Minä en ainakaan huomannut yhtään mitään eroa entiseen. En siis yhtään mitään. Tyyppi ignooraa minut aika lahjakkaasti. Ei sillä, enhän voi tietenkään tietää, ignooraako hän vai eikö hän vain kiinnitä huomiota, mutta jaa.

 

Tylsistyttää. Minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Kirjoitukset on ohi, ei ole enää mitään luettavaa, paitsi se pääsykoekirja, eikä sekään ole vielä kauhean ajankohtaista. Ei ole niin mitään tehtävää! Nyt toivoisin, että olisi töitä. Olisi edes jotain, minne mennä, kun Nankin on koulussa kaiken aikaa. Mutta ei, ei ole. Tylsistyttää ja ärsyttää. En muistanut edes kysyä Nanilta, mitä hänellä oli eilen iltapäivän viimeisellä tunnilla.

 

Minulla on taas myös jonkinlainen anti-syömis –vaihe. En syönyt eilen mitään muuta kuin sen yhden evässämpylän, mikä minulla oli mukana kirjoituksissa. Ei ole nälkä. Olo on vain vähän kipeä. Mittasin illalla kuumeenkin, kun olo tuntui jotenkin kuumeiselta. Lämpöä oli hiukan, mutta ei varsinaista kuumetta. Pahus. Jos olisi kipeä, niin sitten olisi sentään hyvä syy sille, että olo tuntuu jaksamattomalta ja siltä, ettei huvita tehdä mitään eikä mikään kiinnosta, eikä tiedä, miksi herää aamulla ja toivoo vain, että voisi vaipua uneen niin pitkäksi aikaa, että olisi taas jotain, josta pitää kiinni. Jotain, mitä tehdä tai jokin paikka, minne mennä. Näkisipä edes joitain ikätovereita.

 

Ja eilen sain tietää syyn T. Toukan neropattiudelle. Kuulin, kun hän sanoi itse, että ei hänen ollut koskaan tarkoitus tulla huippuoppilaaksi, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä, että kun joku kysyy jonkun kysymyksen, niin T. Toukalla on aivan pakottava tarve vastata siihen. Eilen se tuntui vielä kauhean huvittavalta, nyt ei enää huvita nauraa sille.

 

On jotenkin tyhjä olo. Surullinen. Sellainen läpikotaisin surullinen. En tiedä miksi. On yksinäinen olo. Varmaan koska ei ole koulua. Olen ehtinyt jo unohtaa, että eihän minulle sielläkään olisi mitään puhuttu. Eihän minua sielläkään olisi ollut olemassa kenellekään. Mutta siellä olisin sentään nähnyt normaalien ihmisten elämää. Kuunnella heidän puheitaan. Oppia heistä asioita. Toivoa, että joku heistä muistaisi minutkin joskus tulevaisuudessa.

 

Tekisi mieli katsoa leffoja, mutta ei ole niin mitään katsottavaa. Ja mistä katsoa, kun minulla ei ole pääsyä olohuoneeseen, koska isäni on siellä. Mutta ehkä hän häipyy siitä jossain vaiheessa jonnekin, niin sitten voin vallata telkkarin. Hän voisi mennä toiseen huoneeseen katsomaan.

 

Ei huvita tehdä mitään. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani olen aina välillä jäänyt miettimään, että mitenköhän asioita ilmaisi. Nojaan vain käteeni ja tuijotan tyhjyyteen, enkä saa mistään ajatuksesta kiinni, eikä mikään tunnu kiinnostavalta.

 

En tiedä mitään.