Kyllä, olen laskenut koko päivän matikkaa, voitte olla ylpeitä. Mitä nyt äsken laskin, niin olen laskenut 24 sivullista laskuja. Jos muistatte, miten syksyn kirjoitusten aikaan minulle tuli jännetupen tulehdus siitä, kun kirjoitin niitä muistiinpanoja hullun lailla, niin voin luvata, että saan sellaisen nyt keväälläkin. Käsi ei tunnu mitenkään kauhean kivalta, uskokaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta ei, en ole vieläkään päässyt analyyttistä geometriaa loppuun. Se on minulle vain niin vaikeaa, että sen sulatteleminen vie kauan. Ja sitten kun laskee jonkun lasken ensiksi viiteen kertaan ja sitten tuskastuu, kun ei saa oikeaa vastausta ja sitten katsoo vihkosta, miten se on laskettu ja tajuaakin, että ensimmäinen keino olisi ollut oikein, mutta että siinä olikin vahingossa katsonut yhden miinuksen plussaksi, niin... Mutta olen ihan lopussa jo. Tänään pitää puristaa se kurssi loppuun ja aloittaa vektoreita niin paljon kuin vain ehtii.

 

Olen toisaalta myös soittanut pianoa. Muuta en ole tehnyt. Pianokin on sellainen, että koska siitä on se tutkinto tulossa, niin pitää harjoitella. Se on sallittua. Se on mennyt sitten siihen, että kun matikka alkaa tuskastuttaa oikein kunnolla, pidän tauon ja soitan uudestaan ja uudestaan sitä Mozartin sonatiinia, joka minulla on läksynä. Sitten minä vain soitan sitä koko ajan alusta, ettei tarvitsisi laskea matikkaa. Se alkaa kuulostaa jo itse asiassa kauhean hyvältä.

 

Ja tunnen oloni käsittämättömän tyhmäksi. Miten ihmeessä minä kehtaan mennä kouluun sen NN-jutun jälkeen? Olen pyöritellyt sitäkin hieman mielessäni ja aina kun ajattelen niitä minun viestejäni, niin tulee sellainen tuskaisen nolostunut fiilis. Hävettää ihan niin kauheasti, kun ajattelee, että huomenna hänet sitten näkee. Eikä se haittaisi, että minä näen hänet, vaan se, että hän näkee minut. En halua, että hän ajattelee: ”Tuo pyysi mua ulos” ja että hän katsoisi minua sen tähden kauhean arvioivasti.

 

Tai siis, ainakin jos joku olisi pyytänyt minua ulos ja minä olisin kieltäytynyt, niin takuuvarmasti katsoisin tätä henkilöä tarkasti päästä varpaisiin sen jälkeen. Ei tietenkään niin, että hän näkisi, mutta muuten. Enkä minä halua, että kukaan katsoo minua tarkasti. Ihmiset pitävät minua edes siedettävänä vain silloin, kun heidän ei tarvitse katsoa minua niin. Kaverit ja sellaiset puolitutut luokkalaiset. Ja jos minä itsekin katson itseäni peilistä sillä lailla arvostelevan tarkasti, niin löydän vaikka miten paljon ihan järkyttäviä seikkoja. Silloin tulee olo, että en minä voi enää ikinä poistua talon ulkopuolelle. Tai että pitää hankkia joku iso musta ja väljä roskasäkki, jonka vetää päälleen ja johon tekee vain silmäreiät. Jos vain vilkaisen peilistä itseäni, niin sitten se on yleensä jotain tyyliin: ”Joo, samalta näyttää kuin aina ennenkin, okei.” Se ei vaivaa niin kauheasti. Mutta sitten kun vertaan itseäni muihin, niin tulee kauhea olo. Aivan liian lihava, pelkkää läskiä joka paikassa. Vääränlaiset kädet. Vääränlaiset jalat. Vääränmuotoinen pää. Vääränlainen leuka. Vääränlaiset kasvot.

 

Ja sitten, ainoa keino, jolla saa itsensä ulos talosta, on se, että ei kukaan siihen enää kiinnitä huomiota. Ehkä heti tavattaessa ensikertaa, mutta ei enää. Mutta nyt, kun on tämä hyvin epäkiva silmienavaus-tilanne, niin... Minä haluan nähdä hänet. Minä olen odottanutkin hänen näkemistään. Minua kiinnostaa se, miten hän reagoi. Mutta toisaalta minua pelottaa kauheasti, enkä halua, että hän näkee minut. Jos hän tekee sen ilmeen... sellaisen ilmeen, kyllä te tiedätte, että hän aluksi katsoo minua uusin silmin tarkemmin kuin ennen, mutta sitten se, mitä hän näkee, inhottaakin häntä niin paljon, että se näkyisi hänen kasvoiltaan. En minä halua sitä ilmettä.

 

En ole harjoitellut mitään ilmettä. En ole suunnitellut kauheasti, mitä teen. Ja sitten, jos se huomisen tilanne on sellainen, mitä ajattelen sen olevan, niin sitten huomenna on raskas päivä. Varmaan se iskee oikein kunnolla, että ei enää NN:ää, ei NN:n tuijotusta tai ajattelua. Ei meillä olekaan mitään, ei hän tunnekaan mitään minua kohtaan, minä olenkin ihan yksin. No joo, mutta toivottavasti on edes joku siedettävä aihe esseekokeessa, niin saa ajatuksia muualle. Ja voihan sitä hyödyntää siinäkin. Varmaan pitäisi taas saada se oma juttu jotenkin erottomaan, mutta minulla on kauhea huoli siitä, että jos vedänkin yli. 45 pistettä täytyy vähintään saada. Ei pitäisi olla mitenkään mahdoton, mutta en minä ole siitä kyllä yhtään varmakaan, että niin paljon saisin.