Nanin kanssa oli huikean hauskaa. Hän oli nähnyt taas vaihteeksi NN:n juuri torstaina. Koulussa, juoksemassa kuupperia kakkosen poikien kanssa. Heh. Ja Nan tykkäsi minun uusista hiuksistani. Sanoi, että ne sopivat minulle kauhean hyvin. Minäkin alan tottua niihin jo vähän paremmin. Nan tykkäsi siitä minun YO-juhlapuvustanikin, kun näytin sen hänelle. Sitten hän vielä sanoi, että kunpa NN vain näkisi minut jossain uudella tukallani tai sitten viimeistään YO-juhlassa tajuaisi oman parhaansa – tai jos ei tajuaisi, niin sitten se olisi hänen häviö, ei minun. Nan innostui taas jännittämään oikein kunnolla minun puolestani NN-jutun suhteen. Nan ei vieläkään ole luopunut toivosta, mutta nähtävästi se on kuitenkin hiipinyt hänenkin mieleensä. Päätellen siis tuosta turhautuneesta "se on sitten NN:n häviö" –kommentista. Jotenkin liikuttavaa kuitenkin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Huomenna on se pianotutkinto. En hermoile kauheasti. Olen harjoitellut, mutta en vain osaa. En ole soittanut kauheasti nopeasti, koska niin se koko biisi menee vain pilalle. Olen soittanut koko päivän tuskastuttavan hitaasti nuoteista. Paras keino oppia, mutta kauhean turhauttava. Pariin kertaan olen kokeillut, meneekö, mutta se on vähän niin ja näin. En saa keskittyä liikaa siihen kappaleeseen, siihen hankalimpaan (Mozartin sonatiini), niin sitten se menee melkein täydellisesti. Pitää keskittyä tarpeeksi, jotta tiedän, missä menen, mutta ei liikaa, jotta en panikoi ja tuijota käsiäni neuroottisesti ja unohda kaikkea, kun pelkään, etten muista jokaista säveltä. Muut menevät, mutta se takkuaa kaikkein eniten. Sekä ensimmäinen että toinen osa. Toinen osa on hidas ja lyhyt ja se menee paremmin, mutta se ensimmäinen osa on kolmen sivun mittainen ja luonnollisesti nopea.

 

Huomenna on myös YMT:n loppukoe. Olen harjoitellut sitä varten laittamalla MediaPlayerin soittamaan sattumanvaraisessa järjestyksessä niitä biisejä. Nytkin taustalla soi Mozartin sinfonia 40. Se tosin on suhteellisen helppo, ainakin jos siitä tulee pätkäkin ensimmäisestä osasta, niin sen tunnistaa ihan pakolla. Viimeksi sain 45/62. Se oli itse asiassa toisiksi paras. Yksi sai muistaakseni 52 pistettä, mutta muut olivat tasaisesti kolmenkymmenen tietämillä. Se opettaja sanoi, että kukaan ei ole ikinä koko opiston historiassa saanut siitä täysiä pisteitä. Kerran joku on kuulemma saanut yhden pisteen päähän ja kerran joku toinen kahden pisteen päähän. Nyt minulla on tietysti kauhea into saada ne täydet pisteet. (Nyt pyörii Bachin Air.)

 

Minulla ei kylläkään ole mahdollisuutta kuunnella kaikkia biisejä, joten se hieman hankaloittaa harjoittelua. Mutta minulla on etuna se, että olen kuunnellut elämäni aikana suhteellisen paljon klassista, koska pidän siitä, kun taas muut ryhmäläiset eivät. (Vivaldi: Kesä.) Lisäksi näistäkin, mitä minulla on, sekoitan ihan koko ajan Händelin Vesimusiikkia ja Beethovenin Pastoraalisinfonian. En pidä kummastakaan yhtään, vaan ne ovat minun mielestäni niin mitäänsanomattomia. (Ja nyt soi... Argh! Sibeliuksen 4. sinfonia? Vai Stravinskyn Kevätuhri? *tarkistaa* Stravinskyn Kevätuhri. En tykkää kyseisestä biisistä.)

 

Meille soitetaan kokeessa kappaleesta jostain kohtaa (ei siis välttämättä alusta) ja jostain osasta (jos on monta osaa) jokin pätkä/pätkiä. Niiden avulla täytyy tunnistaa teos, säveltäjä ja tyylikausi. Lisäksi tulee muitakin kysymyksiä, kuten voidaan kysyä pianoteosten lopuissa esiintyvää virtuoosimaisen juoksuttelun nimeä (kadenssi) tai voidaan kysyä, miksi joku teos on ollut erityisen merkittävä. (Vivaldi: Kesä. Eri osa kuin aikaisemmin.)

 

Ja tiistaina sitten hakemaan tuloksia. Nan toivoi siitäkin, että satuttaisiin NN:n kanssa samaan aikaan sinne. Nan on melkein pakkomielteisempi tästä NN-jutusta kuin minä. Jotenkin huvittavaa. (Franz Lisztin pianokonsertto n:o 1.) Mitä enemmän aikaa NN:n pakeista on, niin sitä ärtyneemmäksi Nan tuntuu tulevan. Häntä ei kauhean usein näe ärtyneenä, niin se on jotenkin kummaa. Hän on selittänyt moneen kertaan (melkein kuin puoliksi itsekseen), että "Miksei NN voi tajuta, miten asioiden kuuluu mennä! Miksei se voi tajuta omaa parastaan! Mutta joo, ehkä sitten, ku se näkee sut, joo... Sitten ku se näkee sut siinä sun juhla-asussa, niin ehkä tuntee sitten edes jotain, mikä saa sen tunteet heräämään edes jollain tavalla." Minä en ikinä tiedä, mitä minun pitäisi sanoa tuohon Nanin puoli-itsepuheluun, joten yleensä en kommentoi sitä lainkaan suoraan, vaan vaihdan aihetta tai sanon aiheesta jotain muuta.

 

Toisaalta on tuo on edelleen jotenkin liikuttavaa. Melkein kuin Nan sanoisi ne asiat, joita minun pitäisi sanoa tai tuntea ainakin. Minunhan pitäisi olla ärtynyt, että miksei NN tajua, että minä olen tässä nyt ja että me sovittaisiin niin hyvin yhteen. Mutta en minä ajattele kauheasti niin. Tai ehkä ajattelen, mutta aivoni eivät päästä sitä vain tietoisuuteeni. Joten sitten Nan manailee ärsyyntyneenä, että miksi ihmeessä NN ei voi tajuta. (Vivaldi: Talvi.)

 

Minäkin tietysti kysyin Nanilta hänen puoli-rakkaastaan. Heillä menee kuulemma ihan kivasti: ovat nähneet nyt yhteensä neljä kertaa sovitusti koulun ulkopuolella ja joka kerta on ollut kuulemma todella hauskaa. Nan sanoi, ettei tunne vieläkään mitään kauhean suuria tunteita tätä kohtaan. Minä sanoin sitten siihen, että heillähän on vaikka miten paljon aikaa – koko ensi vuosikin vielä ja kaikkea (johon lisäsin katkerana: "Toisin kuin eräillä muilla.").

 

Ja keskiviikkona lähden jo melko aikaisin junalla Kuopioon sitä torstaista pääsykoetta varten. En ole lukenut suunnilleen lainkaan. (Bach: Badinerie.) Ehkä sitä ehtii vielä. Ja sitten pitäisi lähettää ne YO-juhlakutsutkin. En tiedä mitään omista YO-juhlistani, mistään käytännön jutuista, äiti hoitaa ne kaikki. Minun ainoa tehtäväni on olla paikalla silloin ja kirjoittaa nimeni kutsuisin ja kaikkea. (Mozart: Pianokonsertto n:o 21.)

 

Varmaan voisi raahautua taas nukkumaankin, jos vaikka olisi aamulla taas suhteellisen järjissään, kun on se pianotutkintokin ja kaikkea. Paitsi että pitää vielä soittaa kertaalleen hitaasti läpi nuo kaikki biisit, kun nukkumisen aikana ne jotenkin syöpyvät mieleen niin, että ne menevät paremmin. Siis sillä ehdolla, että ne on ennen nukkumaanmenoa soittanut oikein. Minä olen edellisen viikon aikana säätänyt jo niin paljon hermostuksissani, että olen saanut yhden aikaisemmin juuri täydellisesti menneen kohdan takkuamaan melkein pahiten koko biisissä. Joten kiva, siinä läpisoittamisessa menee normaalilla nopeudellakin vartti, joten jos ne soittaa hitaasti ja huolellisesti läpi, niin eiköhän siinä mene ainakin puoli tuntia. Plääh.

 

Hmm. Händel: Halleluja oratoriosta Messias. Tämän sentään tunnistaa varmasti, kun siinä kerran hoetaan koko ajan "Halleluja!". Ja se oli yhdessä Sinkkuelämän jaksossa. Siinä, missä Samantha iskee silmänsä siihen pappiin. Minulla jää kaikki tuollaiset biisit mieleen niin helposti. Ja Mozartin biisit on melkein kaikki siinä mahtavassa leffassa Amadeus. Ja Vivaldin osaisin vaikka unissani, kun olen sitä jo alle kouluikäisenä kuunnellut. Erotan jopa eri osat toisistaan, vaikka sitä ei tarvita kokeessa. Muutamia muitakin itsestäänselvyyksiä on (Bachin Toccata ja Fuuga sekä Mussorgskyn Näyttelykuvia), mutta jotkut sitten ovat sellaisia, että en vain muista niitä vaikka miten yritän. (Nyt menee taas Vivaldilta... Tämä on kesä, pakko olla. *tarkistaa* Jep.)

 

Berliozin Fantastinen sinfonia ei ehtinyt latautua, mutta sen tunnistan, koska se on minun mielestäni niin tajuttoman siisti. Se on melkein kuin leffamusiikkia. Ja siinä on tarina, että säveltäjä oopiumhöyryissään tappaa rakastamansa naisen, koska tämä torjuu hänet. Sitten hänet tuomitaan kuolemaan ja mestataan, ja sen jälkeen hän joutuu Helvettiin, jossa luurangot tanssivat hänen ympärillään (se kohta on ihan tajuttoman mahtava, minä en käsitä, miten yhtään mistään soittimista saa sellaisen äänen, sellaisen ylimahtavan ja hyytävän). Siinä on myös sellaiset mahtavan suuret kellot soimassa taustalla. Sillä lailla kuolinkello-tavalla. Äärettömän mahtava teos. Siinä on myös "idée fixe", eli teema, joka toistuu hieman erilaisena kaikissa osissa. Äärettömän kaunista, kun juuri ennen kuin säveltäjän pää katkaistaan giljotiinilla, tulee muuten ihan hiljaista, mutta sitten tulee se rakastetun idée fixe. Ja sitten giljotiini tippuu ja pää pyörii. Sen kuulee ihan oikeasti. Mahtava, jos mitään mahdollisuutta kuunnella, niin kuunnelkaa ihmeessä. (Nyt menee... Tämä on se vaikea... Pakko tämän on olla Beethovenin Pastoraalisinfonia. *tarkistaa* On! Osasin vihdoinkin!)

 

Mutta jos nyt menisi soittamaan, että pääsee nukkumaankin. Viimeiseksi kuuntelubiisiksi jää siten... Vivaldin Kesä. Taas joku osa niistä. Tuntuu, että melkein joka toinen biisi on Vivaldia. No, niitä onkin yhteensä kuusi ja on kai hyvä kuunnella niitäkin, että erottaa varmasti, mikä on Kesää ja mikä Talvea, mutta kuitenkin. Ei! Justiin kun pääsin sanomasta! Ei tämä ole Kesä, vaan tämä onkin Talven viimeinen osa. Prkl. Aika noloa. Ei tosin niin noloa kuin Nanin pikkuveljellä, joka ennen harjoituskoetta toivoi kovaan ääneen Vivaldia, koska ne hän osaa. Sitten kun tuli Vivaldia ja ne tarkistettiin, niin hän sanoi närkästyneenä, että kiva, hän oli sekoittanut Vivaldin Sibeliukseen (Viulukonsertto). Heh.

 

Nyt ehti vaihtua biisin, joten viimeiseksi biisiksi jääkin sitten... No, valitsisi jo… Toivottavasti se on joku hyvä... Aah! Bachin Toccata ja Fuuga! Muutenkin tunnistaisin, mutta kun se on ainoa teos uruille, niin sitenkin tunnistaa. Huippu teos. Mutta nyt harjoittelemaan piano ja nukkumaan.