Eilen menin melkein aikaisin nukkumaan. Vähän yhden jälkeen nukahdin. Käytin illalla kaiken jäljellä olevan kodeiinin ja join sen vahvan kamomillateen kanssa. Tosi terveellistä joo, mutta siitä olo tulee kauhean tokkuraiseksi, niin pystyy nukahtamaan aikaisemmin, vaikka rytmi olisi miten sekaisin. Olisin varmaan pystynyt nukahtamaan aikaisemminkin, mutta sinnittelin hereillä, koska luin Raamattua.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Raamatun lukeminen on sinänsä ihan kivaa, mutta se ei lohduta tai rauhoita niin kuin esimerkiksi TSH:n lukeminen. Jotkut yksittäiset kokonaisuudesta irrotetut jakeet voivat olla ihan mietityttäviä, mutta sitten kun sen koko kokonaisuuden lukee, niin sitten vain ärsyttää.

 

”Sinä rakastat pahaa enemmän kuin hyvää, valhetta enemmän kuin totuutta. Sinä rakastat parjausta ja panettelua, petoksen kieltä. Sen tähden Jumala murskaa sinut, hän tarttuu sinuun ja tempaa sinut teltastasi, kiskoo juuresi irti elävien maasta. Kun hurskaat tämän näkevät, pelko valtaa heidät. Mutta pian he nauravat: ”Noin siinä kävi, kun hän ei ottanut Jumalaa turvakseen!”

(Ps. 56: 5-9)

 

”Vanhurskas saa iloita, sillä hän näkee koston hetken, hän saa huuhtoa jalkansa jumalattomien veressä.”

(Ps. 58: 11)

 

Raamatussa on niin selkeänä tuo ”me – he” –erottelu ja kaikelle asetetaan ehtoja. Varmaan se on kiva jollekin, joka kykenee sen ehdon täyttämään – uskomaan – mutta entäs ne, jotka eivät kykene? Tämäkö on se, mitä uskovat ihmiset opetetaan ajattelemaan niistä, jotka eivät vain kykene uskomaan? Reilua kuin mikä.

 

TSH on enemmän minun makuuni. Joo, olihan J. R. R. Tolkien uskovainen, mutta sitä ei näy kirjassa niin selkeästi. Ei sanota, että saa armoa, mutta vain tällä ehdolla. TSH on epätoivosta, jonka päähenkilöt kykenevät kuitenkin voittamaan. Eivät kuitenkaan jumalallisen uskon avulla, vaan ihan itsekseen. Joitain ajaa velvollisuus, joitain pettymys, joitain halu saada valtaa, joitain rakkaus ystävää kohtaan... Ne eivät vaadi mitään uskomista, nuo tunteet.

 

Olen yksin kotona. Veli on siellä leirillä ja muu perhe meni hakemaan hänet sieltä tämän aamupäivän ajaksi ja viemään lääkäriin. Hänellä on viimeinen kontrollikerta sen skolioosileikkauksen jälkeen ja nyt katsotaan, että onko kaikki vielä hyvin. Varmaan sitten testataan sekin, miten se osteoporoosi on edennyt. Veli parkaa. Mutta leirillä hän tykkää ainakin olla. Se on PWS-leiri ja siellä on muita hänen kaltaisiaan ihmisiä. He tekevät kaikkea sellaista, josta heidän kaltaiset ihmiset pitävät ihan mielettömästi: ratsastavat (veli on ratsastanut jo 13-vuotiaasta asti), laulavat karaokea ja menevät jopa Ähtärin eläinpuistoon.

 

Ja minä olen kotona tekemättä mitään. No, katson Lostia ja lataan samalla erilaisia the Sims2 juttuja netistä. Kun asensin uuden lisäosan, joka ei toiminut ja kun poistin sen, niin kaikki ladatut katosivat. Miten mahtavaa. Nyt sitten olen ladannut kaikkea uudestaan, mutta mistäs minä muistaisin, mitä kaikkea olen ladannut. Ja se vie törkeästi aikaa. Satun tykkäämään siitä, että pelissäni on paljon ladattuja.

 

Näin taas uniakin. Näen nykyään paljon unia taas. Joku univaihe kai meneillään. Toisessa unessa minä olin unohtanut yo-lakkini koululle. Minä olin tulossa jo pyörällä kotiin, kun muistin, että olin jättänyt reppuni ja sen lakin sinne. Minulla alkoi 12:00 sinä päivänä vielä pääsykoekin, jonne minun pitäisi ehtiä. Käännyin sitten takaisin koululle. En päässyt sisään varsinaisesta ovesta, joten menin sisään sivuovesta. Se käytävä vei teurastamon läpi. Joka paikassa oli verta ja eläinten raatoja. Törmäsin pariin minua vuotta nuorempaan oppilaaseen (heillä oli ollut yo-juhla, niin siksi olin ollut koululla) ja he lupasivat auttaa minua etsimään tavarani.

 

Niitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän yhtään mistään. Lopulta sitten sanoin, että ei varmaan kannata enää etsiä. Sehän on kuitenkin vain pelkkä hattu. Pelkkä hattu, jonka kuka tahansa saattaisi ostaa. Ne nuoremmat oppilaat lähtivät, mutta sitten minä löysin tavarani. Paitsi hattuni, koska muistin, että äiti oli sanonut joskus aamulla laittaneensa sen talteen muovipussiin ja laatikkoon.

 

Kun kävelin pihan poikki (jostain syystä olin ala-asteeni pihalla) herra Madonna ilmestyi kuin tyhjästä (herra Madonna oli minun ensimmäinen kaverini ikinä, mutta ei tullutkaan meille lukioon, koska hänen äitinsä kuoli ja hän muutti muualle, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin kerran). Hän käveli minun vierelläni ja kyseli, että mitä minulle kuului. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja hän sanoi asuvansa taas täällä. Sitten minun piti lähteä polkemaan sinne valintakokeeseen.

 

Toinen uni oli yksinkertaisempi ja lyhyempi, mutta ei mitenkään vähäisempi. Siinä minä olin säätänyt kännykkäni kanssa ja onnistunut vahingossa soittamaan NN:lle. Se ehti soittaa ennen kuin ehdin laittaa sen pois, joten tietysti NN sai sitten nähdä sen, että olin soittanut. Häneltä tuli viesti myöhemmin. Siinä sanottiin virallisen oloisesti, että hän ei ikävä kyllä sattunut olemaan paikalla soittamisen aikaan, mutta hänet saattaa tavoittaa uudelleen tästä samasta numerosta näiden kellonaikojen välillä. Se oli varmaan jokin viesti, jonka hän lähetti kaikille, jotka olivat hänelle soittaneet, mutta eivät saaneet kiinni. Lopussa luki kuitenkin myös: ”Mitä ihmettä sä meinaat?” En muista enempää.

 

Nämä unet ovat ihan mielenkiintoisia, koska ne ovat niin erilaisia kuin ennen. En tiedä, mistä nuo kaikki ex-ihmiset ovat sinne tunkeneet (Madonna ja edellisessä unessa oli SK), mutta ihan jänniä. Jos haluaisi olla oikein no-life, niin voisi yrittää tulkitakin niitä. Näillä kahdella pitemmällä unella (kerroinko minä sen edellisen? En muuten kertonut, mutta se oli aika samantyylinen, jossa olin valintakokeessa ja SK sattui istumaan siellä minun vieressäni) on selkeästi kaksi yhteistä tekijää: valintakoe ja sitten joku, jota en ole nähnyt ikuisuuksiin.

 

Ja sitten on pätkäunet, joissa on molemmissa esiintynyt NN. Edellisen yön pätkäunessa oli meidän ikäluokan yo-juhla ja meille jaettiin shampanjaa siellä ja NN lähti ja sitten minä lähdin juoksemaan hänen peräänsä yrittäen saada häntä kiinni ja heräsin. Valintakokeet, yo-juhlat ja ihmisiä. Ei kavereitani, vaan poikia, jotka ovat joskus olleet kaikki minulle todella tärkeitä.

 

Olen aika kireänä noiden yliopistovalintojen suhteen. Lasken päiviä siihen, kun saan tietää ensimmäisen pyrkimiseni tuloksen. Ensi keskiviikkona. Kuusi päivää. Valintakoe-unet johtuvat todennäköisesti siitä. En tiedä, mitä nuo melkein unohdetut ihmiset tekevät niissä. En ole ajatellut heitä pitkään aikaan. NN:n ymmärtää. Myös sen, mitä hän tekee unissa. Ja mitä minä teen niissä.

 

Olen ehkä tulossa kipeäksi. Kurkku on vähän kipeä. Kaikki muut meidän perheestä ovat tulleet jo yli viikko sitten kipeiksi. Äiti kärsii edelleen pahasta yskästä. Minä olen kuitenkin ollut ihan terve. Nyt vain on kurkku kipeä.

 

Ei ole paljon mitään tekemistä, mutta yritän olla syömättä siitä huolimatta. Olen päässyt siitä hirvittävän karmivasta nollapainosta jo kilon alaspäin. Käteen sattuu. Pitäisi varmaan selailla blogia vähän ja katsoa, miten kauan se on sattunut aikaisempina kertoina. Että tietäisi, miten paha tämä on. Ei se vaikuta kauhean pahalta. Se on kauhean kipeä, mutta ei näytä niin pahalta kuin muistan joskus jonkun näyttäneen. Helmikuussahan edellinen kerta oli? Eli yhdeksän kuukautta ilman on edelleen se minun ennätykseni. Ja muuten ensimmäinen kerta NN:n pakkien jälkeen. Joista on nyt... No, ensi tiistaina tulee täyteen tasan neljä kuukautta. Ja edelleen tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta viime viikolla tai jotain.