Olen kipeä ja alamaissa. Sen, että olen alamaissa, pystyy aina tietämään siitä, että uutta kirjoitusta ei vain ilmesty. Se ei ole mitään aktiivista alamaissa oloa, vaan sellaista passiivista. Se iskee kesäisin, kun ei pidä tehdä yhtään mitään. Toisaalta huvittaisi kirjoittaa, mutta ei vain jaksa.

Kipeä olen siksi, että äidin kanssa käytiin siellä Kuopion kämpässäni vähän siivoamassa ja maalaamassa, ja koska minulle tulee aina kauhean kylmä helposti ja äidille tulee kauhean kuuma helposti, niin se aiheutti pientä kränää. Minä halusin kuitenkin kaiken mahdollisimman nopeasti tehtyä ja lisäksi äidin jatkuva valittaminen ärsytti, joten ikkunaa ja parvekkeen ovea pidettiin koko ajan auki, vaikka ulkona oli vain vähän päälle kymmenen astetta lämmintä. Äiti oli unohtanut maalausvaatteet kotiin ja maalasi siksi alusvaatteillaan, minulla oli t-paita ja farkut. Äidillä oli siltikin kylmä, minä olin melkein koko ajan jäätymispisteessä. Sitten kun eilen aamulla heräsin, olo oli tukkoinen ja kuumeinen ja kurkku oli kipeä. Onneksi olkoon sitten minulle vain.

Olen miettinyt taas paljon asioita. Syynä tähän on uusi ihminen. Ei, en ole mitenkään ystävystymässä kenenkään uuden kanssa, vaan jotenkin jumituttiin vaihtamaan yksityisviestejä yhdellä foorumilla. Periaatteessa en puhu netti-ihmisistä netissä, koska se on melko räjähdysaltis yhdistelmä. Mutta kun tämän henkilön kanssa on ollut yksityisviestivaihdossa, on pitänyt miettiä sitä, millainen minä olen.

On eri asia jutella mesessä tai jotain. Siellä voi helposti johtaa keskustelun ihan kummalliseen seikkaan vaikka miten helposti. Mutta yksityisviestivaihto on melkein kuin email-vaihto tai kirjeenvaihto. Aihetta ei voi yhtäkkiä heittää joksikin toiseksi, vaan oma vastaus täytyy todellakin olla vastaus ja jotenkin sidoksissa siihen toisen henkilön sanomisiin.

Esimerkiksi, jos tyyppi kertoo jotain perheestään, niin siitä syntyy oletus, että minä kerron jotain perheestäni. Ei se ole mikään pakote, mutta jos skippaan kaikki tällaiset, pystyisin vastaamaan hänen viesteihinsä parilla sanalla. Jos tyyppi kertoo jotain itsestään, mutta minä en kerro mitään itsestäni, niin jotenkin minä veikkaisin, että kyseessä ei olisi oikein tasapainoinen keskustelu.

Mutta takaisin esimerkkiin. Tyyppi kertoo jotain perheestään --> minä kerron jotain perheestäni. Mitä minä sitten ylipäänsä voisin kertoa perheestäni? En ole puhunut isäni kanssa kohta kuuteen vuoteen? Veljeni on kehitysvammainen? Äitini haluaisi minun olevan jotain, mutta en ole, mutta hän tukee minua vain silloin, kun teen jotain, jota hän haluaisi minun tekevän?

Tai suhteesta muihin ihmisiin? Tyyppi mainitsee jotain kavereistaan/seurustelusta, joten mitä minä teen? Sanon, että en ole ikinä seurustellut, olen ollut vain rakastunut johonkin tyyppiin, joka ei pitänytkään minusta ja pyysin häntä ulos, mutta hän sanoi ei, jonka takia minä leikkasin tukkani, enkä ole vieläkään päässyt eroon unista, joissa tämä tyyppi sittenkin kertoo pitävänsä minusta? Tai sen, että minulla ei ole oikeastaan yhtään kaveria. Olen ilmeisestikin sosiaalisesti kehittymätön, koska en kykene luomaan ystävyssuhteita ihmisten kanssa. Koulussa vain istuin yksin jossain penkillä, enkä puhunut mahdollisesti lainkaan koko koulupäivän aikana. Tai ehkä kerron, miten minulla on yksi hyvä kaveri, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä ja että hänellä on paljon muita kavereita, jotka ovat kuten hän, mutta minä olen vain eri vuosiluokalla oleva outolintu, jonka kanssa hän on kaveri sen vuoksi, että joskus ajat sitten minulla sattui olemaan kaveri, jolla sattui olemaan kaveri, jonka kaveri Nan oli?

Kun mietin asioita noin, en tiedä enää, mitä minun pitäisi ajatella. Täällä blogissani kerron kaiken. Muuten en kerro oikeastaan yhtään mitään. Tietysti jotain pintatietoja, mutta en perheestäni tai ystävyyssuhteistani. Sitten kun pitäisi tehdä jotain siltä väliltä... En osaa. Tämä sama ongelma on tullut kaikkien ihmisten kanssa. Varmaan sekin, että ainoa nykyinen ystäväni on ollut ystäväni jo viisi vuotta, todistaa sen, että minä en osaa ystävystyä enää. Sen pitäisi olla helppoa netissä, ja niin se oikeastaan onkin. Tiettyyn pisteeseen asti. Niin se on aina, sekä netissä että IRL.

Tietyn pisteen jälkeen ihmiset alkavat olettaa asioita. He alkavat olettaa, että minun suhtautumiseni heihin muuttuisi jotenkin. Että alkaisin luottaa heihin ja käyttäytyisin heitä kohtaan paljon ystävällisemmin ja tuttavallisemmin kuin muita kohtaan. He alkaisivat odottaa tiettyjä sanoja, tiettyjä eleitä. Sitten kun minä en olisi valmis. Minä en luottaisi, enkä kokisi, että mikään on muuttunut, he suuttuisivat. He ajattelisivat, että minä en vain välitä heistä lainkaan ja katoavat lopullisesti.

Niin se menee. Niin se aina menee, eikä mikään, mitä minä yritän tehdä, ole koskaan muuttanut mitään. Se tuntuu pahalta. En stressaa kauheasti yliopiston alusta, koska olen oikeastaan tehnyt jo päätöksen, etten yritä ystävystyä kenenkään kanssa. Olen yksin. Ei minua huvita juosta missään oppilastapahtumissa tai juhlia jossain tyhmässä haalarissa. Kun sanoin tuon äidille, hän tuhahti minulle pilkallisesti ja sanoi minua lapselliseksi. Mutta minua ei huvita. Olisihan se kiva, että olisi yliopistollakin joitakin joille jutella, mutta en kaipaa mitään ”täyspäiväistä” ystävää. En halua käyttää kaikkea vapaa-aikaani siihen, että joku roikkuu mukanani minne ikinä menenkään ja soittelee jatkuvasti tai jotain sellaista.

Satun pitämään itsenäisyydestä. Ihmiset eivät vain halua käsittää sitä. Haluaisin, että olisi joitain kavereita, mutta että minulla olisi itsenäisyyttä, eikä minun tarvitsisi viettää heidän kanssaan kaikkea valveillaoloaikaani / aikaani yliopistolla.

On kiva jutella ihmisten kanssa, mutta on kauhean stressaavaa, kun se ”pelkkä jutteleminen” alkaakin sitten vaatia paljon enemmän. Vähän kuin... Jos ruokkisi ankkaa pullanmuruilla. Aluksi se olisi todella iloinen niistä pullanmuruista. Sitten kun se tottuisi siihen, että saa sinulta pullanmuruja, sinun pitäisi mennä ruokkimaan sitä jatkossakin. Ja jos kerran antaisin vähän isomman pullanmurun, se haluaisi isompia pullanmuruja jatkossakin. Lopulta se vaatisi koko pullan joka päivä, mutta sinä haluaisit vain lähteä pois ja jättää ruokkimisen kokonaan, koska enää se ei ole kivaa. Olisit halunnut syöttää vain pullanmuruja silloin tällöin.

Enkä osaa kertoa mitään itsestäni. Olen epäkiinnostava, enkä pysty kertomaan edes niitä tavallisia epäkiinnostavia seikkoja, koska niihin liittyy aina joku synkeä salaisuus. Joo, opiskelen biotieteitä tämän vuoden, siitä voisi saada juteltavaa: ”En päässyt minnekään muualle, joten tulin vuodeksi tänne. Ei, en usko, että tämä on minun juttuni, mutta hain tänne, koska en tiennyt, mikä muukaan olisi minun juttuni, koska en tiedä lainkaan, mitä haluaisin tehdä. Ja menen vuoden päästä armeijaankin. Ei, en mistään palavasta halusta suojella isänmaata, en tiedä edes miksi. Haluan kai mennä, mutta välillä tuntuu, että en halua. Ja sitten haluan Uuteen-Seelantiin. En tiedä miksi, minä vain haluan. Jaa koska opiskelen itselleni ammatin, jolla elätän itseni? Hmm... Hyvä kysymys, en tiedä. Ehkä minusta tulee pummi, joka ei koskaan kykene saavuttamaan unelmiaan, koska en osaa päättää yhtään mitään, enkä tiedä, mitä minä haluaisin tehdä.”

Mutta sitten jos sanon vain jotain tavallista, kuten jos perheestä kysyttäessäni sanoisin, että joo, ydinperhe, isä, äiti ja veli. Veli on kolme vuotta vanhempi ja opiskelee taidetta Lahden lähistöllä. Oli meillä koirakin, mutta se kuoli kevättalvella. Koko perhe oli kauhean surullinen. Ja minä kirjoitin ihan hyvän yo-tuloksenkin. Suunnilleen M:n keskiarvo, kolme E:tä.

Ei se ole valehtelemista, mutta siitä saa väärän kuvan. En mainitsisi, että perhe-elämä on surkeaa, enkä sitä, että kehitysvammainen veljeni opiskelee taidetta, koska hänen ainoa mahdollisuutensa ansaita jotain, on siinä, että joku taidekriitikko näkee ”jotain erityistä” hänen kolmisilmäisissä kissoissaan, jotka näyttävät täsmälleen samalta kuin jonkun kuusivuotiaan piirtämät. Tai että se meidän koira, joka kuoli, oli saanut minut koirafoobikoksi ja tehnyt 11 tikin arven kasvoihini. Tai että yo-tulokset olivat minulle kauhea pettymys ja että vihasin itseäni niiden takia ja että en viitsinyt oikeastaan edes lukea kirjoituksiin, ja kokeessakin olin niin kyllästynyt ja tylsistynyt, että hyvä kun viitsin vastata edes monivalintakysymyksiin.

Minä en tee mitään oikeaa, josta voisin kertoa. Ihmisillä on tarinoita, joita he kertovat. Jotain oikeaa, johon ei kätkeydy synkkää salaisuutta. Minulla ei ole mitään sellaista. Kaikkeen kätkeytyy jotain. Ihan kaikkeen. Miten voisin rehellisesti kertoa ihmisille vain vähää jostakin, kun tehdessäni niin he saisivat ihan päinvastaisen kuvan. Jos kertoisin elämästäni sillä lailla pikkuisen, kaikki ajattelisivat, että minulla on täydellinen elämä. Veli taiteilija, molemmat vanhemmat, hyvä ystävä, ihan hyvä koulumenestys... Ehkä he saattaisivat jopa ajatella, että on niin väärin, miten minulla menee niin hyvin, kun heillä taas on vähemmän täydellisempi elämä.

Minä en ole lainkaan mielenkiintoinen. Täydellisyys ei ole mielenkiintoista. Ihanat ja täydelliset Mary Stue –hahmot ovat kirjallisuudessa vihatuimpia. Jos kerron ihmisille sen pinnan, he pitävät elämääni täydellisenä. En ole lainkaan persoonallinen, vaan pelkästään tylsä ja tavallistakin tavallisempi ja harmaa. Ei särmää missään. Ei mitään. Olen vain hiljainen ja ujo tyttö, jolla on elämä kunnossa ja joka tavallistakin tavallisemman elämän onnellisena loppuun asti. Ihmiset eivät näe minussa mitään, jota vihata. Ei mitään varsinaisesti väärää. He eivät pysty samaistumaan minuun, koska olen liian erilainen, vaikka he kuvittelevat sen johtuvan siitä, että olen tylsä ja väritön ja persoonaton. Ja ehkä minä olenkin, pahahan minun on sitä mennä kiistämään, kun en asiaa oikein objektiivisesti pysty pohtimaan.