Kotona! Voi luoja, miten kaikki näyttää oudolta. Heti kun pääsin ovesta sisään, otin kengät pois ja säntäsin takki päällä käynnistämään tietokoneen. Heh. Mistä tuntee nettiaddiktin? No ei, lähinnä kauhea into nähdä, miltä tämä näytti. Ja tämä näyttää ihan erilaiselta kuin muistin. Ja koska kannettavassa (joka minulla on siis siellä asunnollani) ja tässä kodin koneessa on erilainen näppäimistö, niin jos toisella kirjoittaa kauheasti, niin sitten on hankala vaihtaa takaisin toiseen, kun ne kirjaimet on eri paikassa. Muutenkin koko kone on ihan... Näyttö on ihan törkeän iso!

Päässä hieman heittää. Kaikki näyttää niin tutulta, mutta silti jotenkin epätodelliselta. Melkein pelkään, että kun suljen silmäni vähän pitemmäksi aikaa, heräänkin yhtäkkiä asunnostani siitä parvisängystä ja tajuan nähneeni unta.

Näin herra Friikin. Tai oletan, että näin, en ole ihan varma. Olin junassa ja hän kulki käytävällä paikkani ohitse. En nähnyt häntä kuin ikkunan heijastuksesta ja sitten takaapäin, mutta kyllä sen täytyi olla hän, jos en ihan harhoja näe. Hän oli ihan herra Friikkimäinen haparoivine askelineen ja eksyneine olemuksineen. Ja jos olisin pelkästään kuvitellut, olisin kyllä nähnyt jonkun mielenkiintoisemman kuin pelkästään herra Friikin. Vähän toivoinkin, että jos armeijasta jotkut tulisivat viikonloppulomalle, mutta nähtävästi he ovat tulleet joko aikaisemmin tai eivät tule lainkaan. Höh.

Tänään on saunakin. En ole päässyt saunaan sen jälkeen kun muutin. Ja minä todella rakastan saunaa. Ja paikallislehteä. ”Kurmootamma: Seurustelusta harmistunut nainen kurmoottaa naapurin seurustelua: ’Sinkkujen luona yöjalassa juoksevat miehet synnyttävät epäviihtymistä, kun autokin parkkeerataan klasin alle. Vakiintukaa, please’, toivoo naapuri.” Oli hauska myös lukea kunnallisvaaliehdokkaita, kun muutama tuttukin. Pitäisi kyllä varmaan perehtyä ensin siihen, että mitä asioita kukin ajaa. On kyllä muutama, joita ei tulisi mieleenkään äänestää, vaikka ajaisivat miten hyviä asioita. Yhtenä sellaisena meidän omalaatuinen uusi kirkkoherra, joka on tullut yleisesti tunnetuksi nimikkeellä ”porno-pappi”, kun hän jäi kiinni yhdestä skandaalista, kun oli suhteessa naimisissa olevan naisen kanssa ja tämän mies ajoi hänet sitten kirveellä uhaten metsään. Se oli silloin kauhean iso juttu. Voi olla, että johtuu siitä, tai sitten tyypin epämiellyttävän mielistelevästä ulkonäöstä, mutta minä en pidä hänestä lainkaan. Eikä hän ole ehdokkaana edes Suomen kristillisdemokraateissa, vaikka olisi luullut, vaan ”tavispuolueessa”.

Ja sitten on yksi minun ikäiseni, joka oli lukiossakin. Poika. En koskaan ole pitänyt hänestä. Ja sitten on herra Idoli. Tutustuin tähän tyyppiin yläasteella näytelmäkerhossa. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja hänellä pörräsi koko ajan ympärillä kauhea lauma tyttöjä. Minä sanoin näitä tyttöjä tämän tyypin ”sirkuttajakerhoksi”. Tyyppi oli itseään täynnä. Nauroin kyllä katketakseni, kun bongasin hänet YouTubesta pahimpien Idols-pyrkijöiden joukosta. Ja nyt tyyppi on ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Jaa-a... Mitäköhän pitäisi päätellä tästäkin?

Ja sitten on yksi tyyppi, joka oli meillä yläasteella sijaisena. Seitsemännellä luokalla ja kaksi viikkoa, mutta hän jäi ihan kaikkien mieleen. Vielä lukiossakin, aina kun tuli sijainen historiaan, kaikki toivoivat, että se olisi ollut hän. Mutta väärä puolue.

Heh, tämähän menee sinänsä ihan samalla taktiikalla kuin opiskelupaikkojen valinta: ei ainakaan tämä eikä tämä, eikä tämä... Mutta se vielä yksi ikäiseni, joka meni amikseen (ja valmistui näköjään lähihoitajaksi) ja joka oli autokoulun kakkosvaiheessa samaan aikaan minun kanssani, on ihan okei. Ja vielä siedettävä puoluekin. Mitäköhän hän kannattaa? Ja mieluummin äänestäisin jotakuta suhteellisen nuorta, koska sellaiset, jotka ovat suunnilleen samoissa asemissa kuin minä, ajavat paljon todennäköisemmin sellaisia asioita, joista minäkin välitän.

Voisi varmaan voisi sanoa jotain yliopistostakin, mutta nyt se tuntuu niin etäiseltä, että tuntuu ihanan huojentavalta. Kunpa voisi olla enää ikinä menemättä sinne. Nan itse asiassa jo ehdottikin minulle, että voisinhan minä lopettaa joululta vaikka kesken ja tulla kotiin ja mennä töihin. Tai sitten kituuttaa tuonne kevääseen ja lähteä syksyllä vaihtoon. Ja sitten mennä joko armeijaan tai olla vaihdossa pitempään.

Mutta tänään koin jotain ihmeellistä yliopistolla: minulle toivotettiin hyvää viikonloppua! Ei kukaan ennen mainitsemani, vaan labrassa työparikseni laitettu poika. Hmm... Miksiköhän häntä sanoisi? Herra P? Onko minulla jo herra P entuudestaan? En voi käyttää kaksikirjaimistakaan lyhennettä, koska en tiedä hänen sukunimeään. Hänestä tuli mieleen hieman herra MaP – hän oli aika pitkä ja hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset ja hän oli muutenkin sellainen... no, perustyypillisen näköinen. Mutta hänen kanssaan oli ihan kiva tehdä niitä töitä. Oltiin tehokkaita ja saatiin kaikki valmiiksi niin nopeasti, että päästiin lähtemään jo puolitoistatuntia etuajassa. Ja sitten kun hän häipyi ja minä jäin pukemaan, hän toivotti hyvää viikonloppua. Tuosta vain! Kate Austen ei ole koskaan sanonut minulle edes ”heippa” lähtiessään.

Muutenkin oli todella piristävää, että labraryhmässä oli joitain poikia. Kemian labraryhmässä oli aluksi yksi poika, mutta sitten hänkin katosi jonnekin. Melkein viihdyin tänään yliopistolla, kun jumitin pääasiassa jossain niiden poikien lähettyvillä. Pari kertaa piti oikein virnistää, kun joku juttu oli niin hauska, ettei voinut olla ihan totinen sitä kuullessaan. Voisin liittää tähän joitain lainauksia. Osa on Nanin ajaltakin, silloinkin oli kaikenlaista hauskaa.

[Mikrobiologian labrassa tehtävä oli tehdä havaintoja koeputkissa kasvaneista bakteereista, mm. hajun perusteella]
Herra France: ”Onko tätä hajua nyt analysoitu tarpeeksi? Mitä te laitoitte?”
Herra Tuntematon: ”Karsee!”
Herra P: ”Pistävä.”
Herra France: ”Ällöttävä.”
Herra Tuntematon: ”Tamminen.”
Herra France: ”Joo, maltaisella vivahduksella.”

***

Herra Tuntematon: ”Mie luin kerran sellasen artikkelin, jossa analysoitiin alkoholin vaikutusta aivosoluihin. Se meni jotenki näin: ’Aluksi kuolee kaikki surusolut, sen takia tulee niin iloinen olo. Sitten kuolee kaikki tyhmyyssolut. Se vaikuttaa niin, että kaikki vitsit muuttuu yhtäkkiä kauheen fiksuiksi ja hauskoiksi. Sitte kuolee kaikki muut solut paitsi naurusolut. Sen takia naurattaa. Ja siinä ollaan sitten tilanteessa, kun on iloinen olo, kertoo hyviä juttuja ja naurattaa. Sitten kuolee kaikki muut paitsi unisolut ja alkaa nukuttaa.’ Noin se menee.”

***

Amia ja Nan: *tulevat ulkoa rappukäytävään ja nousevat portaita ulos*
Nan: *haistelee* ”Tuoksuu ihan kinkkukiusaukselta!”
Amia: *haistelee myös* ”Jaa? Mun mielestä toi ei oo kyllä ihan kinkkukiusaus, vaan pikemminkin... hmm...”
Nan: ”Kermaperunat!”
Amia: ”Joo! Ainakin se tuoksuu enemmän kermaperunoilta kun kinkkukiusaukselta.”
Molemmat: *haistelevat lisää*
Amia: ”Se haisee vähän palaneeltaki.”
Nan: ”On tullu kermaperunoihin mustuneet reunat.”

***

Junassa tuli nukuttuakin hieman. Tuskallista kyllä oli. Kuuntelin koko matkan ”Oopperan kummitusta”, jonka olen ladannut netistä ja laittanut mp3-soittimeeni. Vähän pyörii päässä tuollaisen kuuden tunnin kuuntelun jälkeen, jos uskotte. En päässyt kertaakaan loppuun, koska ajattelin, että säästän ne loppuhuipennukset ihan matkan loppuvaiheeseen. Silloin juna tuli kuitenkin ihan täyteen ja minua alkoi ahdistaa ja päätä alkoi särkeä, niin laitoin musiikin pois.

Sain myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ahdistuskohtauksen. Melko lievän, mutta selkeä ahdistuskohtaus. Se oli aamulla, kun me oltiin kokoonnuttu käymään läpi sitä, miten ne tulokset luetaan. Tiesin jo silloin, että minun edellinen parini ei olisi siellä, koska hän meni heti edellisen kerran jälkeen kysymään niiltä opettajatyypeiltä, josko hän voisi vaihtaa ryhmää ”ihan vain huvin vuoksi”. Hän ei muutenkaan ollut kauhean innokas ryhmätyöskentelyn suhteen. En voi käsittää, miten minusta tuntuu taas siltä, että tytöt ovat niin rasittavia. Ilkeitä ja sellaisia kapeakatseisia, että ei pystytä edes työskentelemään yhdessä toisen kanssa niin, että kohteliaisuus on mukana. Ja sitten kun pakollinen työskentely loppuu, loppuu myös se vähäinenkin kiinnostus työskentelyparia kohtaan kuin veitsellä leikaten.

Ei sillä, en minäkään välttämättä haluaisi jokaisen työskentelyparin kanssa olla sydänystävä, mutta minusta on lapsellista, että toisen kanssa työskentely on muka niin vaikeaa saada menemään läpi kohteliaasti ja muutenkin kuin pelkkänä velvollisuutena. Yliopistolla on muutenkin ihan liian vähän poikia. Pitäisi olla enemmän, niin ehkä viihtyisin siellä paremmin. Noin minä ajattelin tänään. Toisaalta en luota poikiin, mutta toisaalta on sitten tämä puoli, että heidän juttunsa naurattavat minua paljon enemmän ja minun mielestäni he ovat vähemmän ahdistavaa ja stressaavaa seuraa.

Tänään pääsee punnitsemaan itsensä ensimmäistä kertaa... miten pitkään aikaan? Kahteen kuukauteen? Huh. Täytyy sanoa, että hirvittää. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten paljon painan. Mutta pianhan se selviää. Huh huh. Veikkaisin jotain... Ehkä -2,5 kiloa. Pakko on jotain veikata, niin veikkaisin tuota. Toivottavasti ainakin alle nollapainon. Olisi kauheaa, jos olisin lihonut yliopistolla kauheasti.

Ei ole kauhea huoli pikkukamuista. Jätin niille kuivaruokaa, koirannameja (joista ne ovat tykänneet), hapankorpun ja kuivattuja banaanilastuja. Ja tekemiseksi melkein tyhjän vessapaperirullan. Tykkäävät repiä niitä papereita. Ja pesin niiden villalangasta kudotun riippumatonkin eilen ja se ehti onneksi kuivua ajoissa. Viilsi kyllä hieman sydämestä, kun paijasin niitä viimeistä kertaa ennen kuin lähdin asemalle. Tuli melkein itku silmään, että mitä jos niille tapahtuu jotain, kun olen poissa. Niille ei voi edes soittaa puhelimella, että ”onko kaikki hyvin”. Mutta jos yrittäisin olla hermoilematta. Kyllä ne pärjäävät. Mitä siellä nyt sattuisi? Ei ole koskaan ennenkään sattunut mitään, niin miksi juuri nyt?