Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Nyt kun alkuihmetys on ohi, on kotona todella ihana olla. Kaikki tuntuu tutulta ja turvalliselta ja kotoisalta. Kävin äänestämässäkin ja sielläkin ihmiset tuntuivat niin paljon ystävällisemmiltä. Ja ei tarvitse tehdä itse ruokaa!

Punnitsin muuten itseni eilen. Ei ollut -2,5, vaan -1,5. Ihan okei. Pääasia on, etten ole ainakaan lihonut Kuopiossa. Ja olen nähnyt itseni taas peilistäkin ihan kunnollisessa valossa. Hiukseni näyttävät paljon vaaleimmilta kuin olen luullut ja edes ruumiinrakenteeltani en näytä niin rumalta mitä olen tämän koko opiskeluajan kuvitellut.

Aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta koko päivän. Nyt se alkaa olla laskemassa, mikä tarkoittaa sitten sitä, että se paistaa suoraan tietokonehuoneen ikkunasta sisään. Nukuin yön todella hyvin. En ole kauheasti edes stressannut sitä, miten pikkukamut pärjäävät. Olen kuitenkin kerännyt niille erilaisia oksia, jotka vien mukanani. Saavat nekin jotain järsittävää. Ja sitten vien luumuja. Äiti sanoi, että saan viedä vaikka kaikki jäljellä olevat, sillä niitä tuli tänä vuonna paljon, eivätkä ne kuulemma maistu enää niin hyviltä mitä aikaisemmin. Minusta ne olivat kuitenkin ihan hyviä. En tiedä, tykkäävätkö pikkukamut luumusta, mutta voihan sitä kokeilla. Ja jos eivät tykkää, niin voinhan minä syödä ne sitten. Ilmaista ruokaa, heh.

Mutta täällä on niin ihanaa! Tämä on niin taivaallinen paikka, että en ole ennen tajunnut ollenkaan, miten käsittämättömän mahtava tämä paikka on. Kun kävin äänestämässä, sain lainata äidin autoa. Sen jälkeen kiersin sitten vähän ympäriinsä nähdäkseni, onko paljon muuttunut sinä aikana kun olen ollut poissa. Ajoin koulunkin ohi. Vihlaisi. Se näytti ihan samalta kuin aina ennenkin. Kaikki oli ihan niin kuin aina ennen. Heti nähdessäni koulun katseeni hakeutui automaattisesti siihen NN:n auton vakipaikalle. Ei siellä ollut lainkaan autoja, mutta jotenkin oli outoa, että tuollainen asia, jota en ole kauheasti edes miettinyt, tuli mieleen noinkin automaattisesti.

Nyt tulee taas entistä paremmin mieleen, miten ikävä minulla on häntä. Ja muita ikätovereitani. Nyt kun olen täällä, pystyy muistamaan niin mitättömän helposti ne kaikki asiat. Jos minulla olisi pyöräni täällä ja lähtisin pihasta, automaattisesti loksahtaisi se kouluvaihe päälle. Automaattisesti muistaisi sen, miten on polkenut kouluun ja miettinyt, että onkohan NN siellä, tapahtuukohan sinä päivänä jotain. Miten lomien jälkeen meni kouluun sydän pamppaillen, koska saisi nähdä hänet hetken tauon jälkeen. Se kaikki tulee niin elävästi mieleen, että en pysty kunnolla edes kuvailemaan sitä, miltä se tuntuu.

Sitten sen jälkeen tulee surullinen olo.

Näenköhän minä häntä vielä joskus? Ja vaikka näkisinkin, niin mitä sitten? En ole unohtanut häntä. Hän on minun Oopperan kummitukseni. Mutta toisaalta, se on hyvin ristiriitaista, koska en itse samaistu lainkaan Cristineen, vaan tuohon itse kummitukseen. Olen jopa harkinnut, että ottaisin tatuoinnin itselleni: selkään sanan ”Phantom”. Olen miettinyt myös toisenlaista tatuointia vaihtoehtona (TSH haltiakirjaimin muodostettua sanaa ”Estel”, toivo). Hyvin paljon jonkinlaisen tatuoinnin ottaminen kiehtoo, mutta pitää nyt katsoa. En halua ottaa tatuointia, jonka ottamista katuisin myöhemmin.

Mutta NN... En minä ole unohtanut häntä. En minä ole vielä heittänyt sitä kaikkea toivoa. En tiedä miksi. Tuntuu vain siltä, että en minä voi rakastua enää koskaan kehenkään muuhun. En tuotakaan tunnetta osaa oikein selittää niin, että se kuulostaisi järkevältä. Varmaan se on vain kokemattomuuden naiiviutta. Tai pakkomielteisyyttä. En tunne olevani pakkomielteinen, eikä tulisi mieleenkään vainota häntä, mutta olenko silti pakkomielteinen, jos hän pyörii vieläkin mielessäni? Jos luullessani jotakuta vastaantulevaa ihmistä ensin häneksi muutaman sekunnin ajan ja sydämeni hypähtää ennen kuin tajuan, että se onkin joku muu? Jos melkein kaikki biisit, sellaisetkin, joita en ole koskaan ennen kuullut, tuovat mieleen hänet? Mitä eroa on syvällä vilpittömällä kiintymyksellä ja pakkomielteellä?

Minulla kyllä taitaa olla ainakin pakkomielle siitä, että onko NN minulle pakkomielle vai ei. Jos ajattelen häntä usein, mieleeni tulee heti, että onko se pelkkää pakkomiellettä. En halua olla pakkomielteinen yhtään minkään suhteen, niin se stressaa minua, kun yritän pakkomielteisesti tehdä kaikkeni, jotta en vain missään tapauksessa olisi lainkaan pakkomielteinen. Aika ironista.

Huomenna takaisin Kuopioon. Toisaalta takaisin pikkukamujen luo, toisaalta takaisin mielen vankilaan. Kun vain ei tarvitsisi mennä sinne enää joulun jälkeen. Mutta en minä kotiinkaan voi jäädä? Täällä ei voi opiskella. No, voisin periaatteessa opiskella jossain lähellä ja asua kotona, mutta ei sekään ole oikein kunnollinen vaihtoehto. Minä vain rakastan tätä taloa.

Miksi minun täytyy mennä takaisin? Miksi? Ja missä hän on? Missä he kaikki ovat?

Toisaalta kotona oleminen sattuu. Kaikki on kuin aina ennenkin. Mieleen tulvii muistoja... kaikki lukioaikaiset viikonloput... viimevuotiset blogitekstit... kaikki kyyneleet... kaikki onnellisuuden tunteet… kaikki soittoläksyt, joita soitin pianollani, joka ei ole täällä enää... jopa Qarokin, joka on ollut kuolleena jo yli puoli vuotta. Kaikki tulvii mieleen, enkä tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

No, huomenna illalla kaikki entinen on taas mennyttä, kun palaan tulevaisuuteen.