Oli taas liian pitkä päivä. Eikä silti riittänyt aikaa mihinkään. Koko päivä meni laboratoriossa epätoivoisissa merkeissä. Yhdessä vaiheessa selasin varmaan puoli tuntia jotain englanninkielistä kemiallisia taulukoita sisältävää kirjaa etsien eri aineiden taitekertoimia. Ja kirjassa oli ties miten monta tuhatta sivua, enkä minä osannut käyttää sitä. Siinä vaiheessa iski epätoivo, kun ihmiset tulivat ja menivät, mutta minä vain jumitin siinä komerossa kääntelemässä sivuja löytämättä kuitenkaan mitään. Ajattelin, että kohta marssin sinne labratilaan, revin labratakin päältäni ja sanon, että olen saanut tarpeekseni yliopistosta – turha odottaa minua takaisin. En tehnyt kuitenkaan niin. Menin sanomaan, että en löytänyt mitään, sitten opettajatyyppi lähetti minut vain sinne uudestaan. Taas selailtua hetken tajusin lopulta edes hieman, miten se kirja toimi. Löysin taitekertoimet ja vihdoin pääsin eteenpäin. Loppujen lopuksi en ollut edes viimeinen lähtijä.

Yleensä se menee kuitenkin niin, että kun jokin menee pieleen, minua alkaa ahdistaa ja alan hätäillä ja hermoilla. Ja kun ahdistun, hätäilen ja hermoilen, kaikki menee entistä varmemmin pieleen. Niin se vain on. Yritän saada itseni rauhoittumaan, mutta tuollaisessa tilanteessa minuun iskee epätoivo vain niin äärettömän helposti, että siinä on vaikea järkeillä, kun ahdistaa ja tekisi mieli vain itkeä. Ei se mene noin joidenkin muiden asioiden kanssa, mutta kun on tuollaisessa julkisessa tilanteessa, jossa ei voi romahtaa, ottaa hetkeä rauhallisesti ja yrittää sitten uudestaan, se tuntuu hyvin epämiellyttävältä. Tulee olo jo etukäteen, että pakko pystyä, pakko pystyä, pakko pystyä, mutta sitten kun tulee ensimmäinen kunnollinen vastoinkäyminen, menen paniikkiin. Mutta selvisin sentään tämän yhden kurssin labratöistä.

Ja sitten kun lähdin polkemaan asunnolle lähellä kuutta, unohdin tietysti ihan kokonaan sen, että minun piti ostaa se junalippu huomiseksi. No, tajusin sen sitten heti, kun pääsin ovestani sisään. Joten ei kun uudestaan kylmään sateeseen polkemaan asemalle. Ja tietysti huomasin siellä, että lippumyynti oli sulkeutunut puoli tuntia aikaisemmin.

Ei siis yhtään hohdokkain päivä. Missasin tuutoritapaamisenkin, kun jumitin silloin vielä laboratoriossa. No, ei siellä varmaan mitään tärkeää ollut, ei siellä koskaan ole.

On jo myöhä. Huomenna on mikrobiologian labrajuttuja koko aamu, niin pitäisi olla kai jotenkin valpas. Se on kaikkein rasittavinta näissä laboratoriojutuissa: pitää olla koko ajan aivan äärimmäisen keskittynyt. Yksi vääränlainen pisara väärään paikkaan niin siinä voi mennä sen myötä koko työ pieleen ja siten jäädä opintopisteet saamatta. Vaikka voivat ne jäädä saamatta siitäkin huolimatta että olen nyt suorittanut kemiasta kaikki työt. En saanut kasaan 20 rastia, vain 15, mutta en tiedä yhtään, mitä nyt pitäisi tehdä. Kuulemma monella on jäänyt alle tuon kahdenkympin rajan ja ne on kai mahdollista hyvittää joillain lisätehtävillä, mutta se opettaja ei ole puhunut siitä yhtään mitään, vaikka viimeiset laskuharjoituksetkin menivät jo. Ei sillä, että todennäköisyydet päästä tentistä läpi olisivat erityisen suuret, mutta ärsyttäisi enemmän, jos en edes pääsisi koko tenttiin. Ehkä pitää laittaa sähköpostia sille opettajatyypille tuosta.

Vähän hermostuttaa tuo junajuttu. Olen aina hankkinut liput hyvissä ajoin, niin nyt tuntuu epämiellyttävältä, että huomenna lähden iltapäivällä, mutta minulla ei ole lippuja. Enkä ole pakannutkaan. Hermostuttaa myös jättää pikkukamuja yksin tänne. Monet kuulemma jättävät rottia yksin kotiin viikonlopuksi, mutta minä en ole koskaan jättänyt niitä yksin edes yhdeksi vuorokaudeksi, niin on huoli siitä, että miten ne pärjäävät kun olen poissa yli kaksi vuorokautta. Niille ei voi edes soittaa kännykällä, että onko kaikki hyvin. Eikä niitä mukaankaan voi ottaa, kun ei kotona ole mitään häkkiä niille. Ja se olisi muutenkin kauhean stressaavaa niille, niin veikkaan. On itsellekin ihan tarpeeksi istua ensin kuusi tuntia junassa kotiin päin ja sitten vielä sunnuntaina saman verran takaisin. Mutta silti tuntuu, että miten minä pystyn nauttimaan kotona olosta, kun pitää miettiä, että ovatkohan ne pienet kunnossa.

No, joululomalla ainakin sitten ne tulevat mukaan häkkeineen päivineen, niin silloin voi ainakin ottaa rauhallisesti. Ilmoittauduin tänään juuri sellaiseen labraryhmään (joo, taas lisää tuskallistakin tuskallisempia labrajuttuja edessä vaikka miten paljon), että joululoma alkaa siksi kahta päivää aikaisemmin kuin jos olisin ilmoittautunut yhteen toiseen. Voi siis olla, että pääsen jo 17. joulukuuta kotiin. Ei siihen ole sentään kuin kaksi kuukautta. Täältä pitäisi kyllä ne lahjat varmaan hankkia, kun paremmat valikoimat. Niin ainakin uskon, en ole kauheasti perehtynyt vielä asiaan.

Mutta huomenna kuitenkin kotiin. Ja tänään olen paijannut sinä lyhyenä aikana, kun en ole ollut yliopistolla, pikkukamuja monen päivän edestä. Tuntevatkohan rotat ikävää? Pitäisi keksiä niille jotain kivaa vielä häkkiin. Ja ehkä miettiä sitäkin, mitä pakkaan mukaan kotiin. Paljon ei kyllä tarvitse ottaa, mutta parempi olisi senkin olla valmiina, ettei tule kauhea kiire. Minä olen muuttunut entisestä huolellisesta ja aina ajoissa olevasta Amiasta sellaiseksi, joka on aina myöhässä, vaikka on äärimmäisen tärkeää olla tarpeeksi aikaisin. Hmm.

Ei ole kauheasti parempi olo verrattuna aikaisempiin päiviin. Nyt on ollut vain liian kiire ajatella kaikkea muuta ja olo on niin väsynyt, että se ei tule ensimmäisenä mieleen. Minulla on taas myös joku Phantom of the Opera –vaihe meneillään, kun huvittaa koko ajan lauleskella niitä biisejä. Vitsit, olisipa parempi ääni, niin voisi laulamisestakin harkita jotain harrastusta, kun se on niin kivaa.