Tänään oli hyvin paha päivä.

Se alkoi jo heti aamusta, kun olin lähdössä yliopistolle enkä saanut pyörän lukkoa auki. Se aukesi lopulta – vartin vääntämisen ja kääntämisen jälkeen. Sentään.

Ja sitten... En tiedä. En muista. Paljon kaikkea koulujuttua. Laboratoriota. Samaa on huomennakin. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. En syönyt edes mitään koko päivänä ennen kuin tulin kotiin joskus kuuden jälkeen. Päätä särki, sitä särkee vieläkin, vaikka kolmen tunnin nokoset auttoivat hieman.

Mutta ei se ollut pääsyy siihen, miksi päivä oli niin huono. Minussa on jotain vikaa. En kai olekaan muuttunut. En tarpeeksi. Olen yhä yhtä säälittävä kuin yläasteella ja ala-asteen lopulla. Sillä jos en olisi, niin eivät kai ihmiset olisi niin ilkeitä minulle taas? Eivät kai ihmiset katsoisi minua sillä tietyllä tavalla ja nauraisi aina kun avaan suuni? Aluksi luulin, että varmaan vain ylireagoin, varmaan vain olen vainoharhainen, kun kuvittelin, että ne yhdet ihmiset epä-pitävät minusta. Eivät vain ole pitämättä, vaan ajattelevat jotain negatiivista. Eihän heillä olisi siihen mitään syytä, en ole tehnyt heille mitään enkä ole koskaan edes keskustellut heidän kanssaan.

Mutta minä en ollut väärässä. Onpahan ainakin selvää nyt, ettei tarvitse sitäkään arvuutella. Ja mikä yllätys se muka olisi. Sillä ihmiset tekevät näin, he tekevät minulle aina näin. Koska minä en ole kuten he. Minä en vain sovi joukkoon. Siten joku yksittäinen ihmisporukka tekee varmaan vain palveluksen koko kouluyhteisölle, kun osoittaa, että minua ei hyväksytä. Että minussa on jotain vikaa ja että jos vain lähtisin, niin olisi paljon parempi.

Miksen minä vain voi mennä kotiin? Siellä olisi luntakin jo. Ja ehkä siellä minä en nukkuisi niin huonosti mitä täällä. Ehkä minun ei tarvitsisi herätä joka yö muutaman tunnin nukkumisen jälkeen ja olla saamatta unta uudelleen. Ehkä  minä en opiskelisi ja olisi hieno yliopisto-opiskelija, mutta sentään minun ei tarvitsisi nähdä niin kauheasti vaivaa, jotta saisin tehtyä jotain sellaisen opiskelun suhteen, josta en ole lainkaan kiinnostunut. Sentään olisi Nan lähellä. Sentään olisi edes pieni todennäköisyys törmätä NN:ään.

Mutta täällä ei ole ketään eikä mitään. Vain ilkeitä ihmisiä ja välinpitämättömiä opettajia. Ehkä minulle ei kotonakaan puhuttu melkein koskaan tai huomioitu, mutta ainakaan he eivät olleet näin ilkeitä enää. Herra Tumppikin oli enää vain hauska. Kaikki olivat hauskoja. Koulussa oli hauskoja opettajia ja hauskoja oppilaita. Vaikka tunnit olivatkin melkein poikkeuksetta tylsiä, niin oli sentään sellaisia ihmisiä, joiden takia oikeasti huvitti mennä kouluun.

Vaikka minua ei otettu ryhmätöihin kauhean usein, niin neiti M ja R sentään tekivät niin joskus. Ja vaikka minua olisikin syrjitty hieman, niin ainakin se oli vain passiivista. Kukaan ei yrittänyt aktiivisesti tehdä elämästäni enää helvettiä.

Mutta yliopisto on hieno ja akateeminen paikka. Ja akateemisuus tarkoittaa sitä, ettei yksilöllä ole väliä. Kukaan ei välitä, olenko jollain kurssilla (tai opintojaksolla, kuten pitää sanoa) tai saanko kasaan koko vuoden aikana yhden opintopisteen vai viisikymmentä. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä paitsi Kela, joka perii opintotuen takaisin, jos pisteitä on liian vähän. Mutta yliopisto ei välitä. Ei opiskelusta eikä opiskelijoista.

Ja yliopistolaiset kuvittelevat olevansa jotain niin paljon parempaa. Luulisi, että yliopistoihin ei tule enää säälittäviä idiootteja, joista on kiva nauraa toisille ihan vain kaikesta, mitä he tekevät, mutta nähtävästi sekin luulo on ihan väärä. Ja niin kaiken järjen mukaan onkin. Koska ihmiset ovat ilkeitä. Se on perusominaisuus. Jos heillä on jokin porukka, jota kutsua omaksi porukakseen, on ennemminkin poikkeus kuin sääntö, että he välittäisivät sen jälkeen enää muista ihmisistä.

Jos on oma porukka, joka nauraa kaikelle, mitä tekee, joka on samaa mieltä, miten joku yksinäinen kummallisennäköinen friikki on niin outo, niin miksi vaivautua olemaan ystävällinen muille? Ei kukaan tarvitse kuin tietyn määrän ihmisiä. Loppujen kanssa voi olla vaikka vihamies. Mitä väliä heidän tunteillaan on. Oma porukka on ainoa, jolla on väliä. Muita ei tarvita.

Eikä näin ole vain joidenkin kanssa, vaan niin on ihan kaikkien kanssa. Kaikki kuvittelevat olevansa niin hyviä ihmisiä, niin hienoja tapauksia ja hauskoja ja arvostettuja, että eivät itse edes näe sitä, miten sanoinkuvaamattoman pahoja ihmisiä he oikeasti ovat. ”Eihän se mitään oikeasti pahaa ole, sehän on vain vitsi! Täytyy ihmisellä olla sen verran itseironiaa, että kykenee nauramaan myös itselleen!” Näin varmaan sanottaisiin, jos heille huomauttaisi. Koska he eivät näe. Koska kukaan ei näe. Koska kukaan ei haluakaan.

Joo, kaikki ihmiset ovat hyviä ja pahat ihmiset ovat hyvin harvassa. Heitä on murto-osa kaikista ihmisistä ja he ovat jotenkin rikollisia ja outoja. Mutta ei, niin ei ole. Minun kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä on pahoja. Eivätkä he ole niitä yksinäisiä ja outoja, vaan niitä kaikkein suosituimpia, joilla on kavereita joka lähtöön. Ja osa on tietysti passiivisen pahoja. Jos jotain pahaa tapahtuu, he kääntävät katseensa pois. He eivät yritä auttaa. He eivät yritä ymmärtää. He välittävät vain omista asioistaan, eivät muiden. Mitä sitten, jos voisi vain muutamalla satunnaisella sanalla muuttaa jonkun maailman tai pelastaa päivän? Ei kukaan tee sellaista. He ajattelevat: ”Ei ole minun tehtäväni.” ja jatkavat omia juttujaan.

Tätä ihmiset ovat. Tätä he ovat aina olleet ja tätä he tulevat aina olemaan. Ei sitä voi muuttaa, koska se on ihmisen perusluonne. Jos ei olisi, sitä ei esiintyisi joka paikassa minne menee.

Minä haluan vain kotiin. Minä en halua enää ikinä mennä yliopistolle. Minä haluan kotiin. Haluan nähdä Nanin. Haluan nähdä muitakin tuttuja kasvoja, edes vilaukselta, jos ei muuten. Minä haluan nähdä NN:n. Minulla on taas ollut entistä ikävämpi häntä. Tuntuu, että kaikkialla (paitsi yliopistolla) on nykyään paljon enemmän mustatukkaisia ihmisiä. Heistä tulee vain mieleen NN. Jos voisi vain nähdä hänet, sellaiselta vilaukselta, saada mahdollisesti hyvällä tuurilla jopa yhden katseen, niin voisi ehkä hieman uskoa taas – tai edes uskotella itselleen – ettei maailma ole oikeasti läpensä paha paikka.

Mutta se on. Tämä maailma täällä ainakin. En minä halua olla täällä enää. En minä voi, enkä minä jaksa. Koko ajan vain sattuu. Ei kai elämän kuulu olla tällaista?

Ja nyt kello on paljon, huomenna on kahdeksalta laskuharjoitukset, keskiviikkona pitää palauttaa taas yksi työselostus. Enkä ole löytänyt sitä minun ensimmäistä työselostustani sieltä, missä sen piti olla. Ne palautettiin suoraan laboratorioon, mutta minun omaani ei ollut siinä. Minulle sitten sanottiin vain, että varmaan se on siellä, minne ne palautetaan normaalisti. Eikä se ollut ainakaan viimeksi kun kävin katsomassa. Tyypillistä. Juuri minun työselostukseni katoaa. Juuri minun koeputkeni menee rikki sentrifugissa. Aivan kuin kaikki paha kerääntyisi juuri minulle.

Ja huomenna on lisää laboratoriotakin. Varmaan on oikein unelmakunnossa sitten, kun tulee kuuden jälkeen kotiin, kun on ollut kahdeksasta asti yliopistolla ja koko päivän syömättä. Ja kun yöunetkin jäävät lyhyeksi, kun itsesäälissä nyyhkin täällä koneen ääressä ja kirjoitan jotain typerää tekstinpätkää – aivan kuin sillä olisi jotain väliä.