Nyt se on vihdoinkin minulla – Tarja Turusen ”My Winter Storm”! Kopsahti postiluukusta lattialle joskus päivällä, kun minä vielä nukuin. Ei mennyt nukkuminen niin hyvin tänäkään yönä. Olin jo melkein nukahtamassa kolmen aikoihin, mutta sitten se vaihe meni ohi, kun koko ajan tuli melkein nukahtamisen jälkeen sellainen epämiellyttävä olo. Sitten tuntui koko ajan siltä, että kuului joitain epänormaaleja ääniä ja hengitystä ja kaikkea sellaista, ja sitten sen päälle mieleen pyrki vielä ajatus siitä, että mitä jos joku on juuri nyt kiivennyt niitä parvisängyn tikkaita ylös ja tuijottaa minua sieltä sängyn jalkopäästä ja tarraa kohta jalastani kiinni. Sitten pitää tietysti aina tarkistaa, ettei niin ole.

Niin, joten siinä sitten meni epämukavuuksissa ainakin aamukuuteen ennen kuin sain vasta nukuttua. Nukuinkin sitten kolmeen iltapäivällä, mikä tarkoittaa että unirytmi ei ainakaan parane tämän yön ansiosta.

Eilen olin yliopistolla. Mitähän siitäkin sanoisi... Tarkistettiin laskuharjoitukset, jotka oli pitänyt tehdä kotona. Ensiksi menin väärään paikkaan ja kesti aika kauan ennen kuin tajusin, että olin väärässä paikassa. Sen jälkeen säntäsin oikeaan paikkaan ja olin tietysti myöhässä sieltä. Sen jälkeen tajusin, että vaikka minä olin juuri sinä aamuna tulostanut ne laskuharjoituspaperit, joille olin myös laskenut suurimman osan niistä tehtävistä, olin onnistunut unohtamaan ne kotiin. Täydellistä. Meidät laitettiin työskentelemään pareittain (onnistuin saamaan parin melko nopeasti, jonka jälkeen Kate Austen pyysi tietysti minua parikseen, mutta minulla oli pari jo, niin tuntui pahalta, kun en ollut tajunnut odottaa häntä) ja siinä oli sitten kiva yrittää selittää toiselle, että kyllä minä ne kaikki tehtävät tein, mutta unohdin ne paperit vain kotiin.

Ja parityöskentelyn jälkeen meidät laitettiin ryhmiin, joissa piti valmistella kussakin yhden tehtävän esittely piirtoheitinkalvolle. Minut valittiin kirjoittajaksi. Loistavaa. Olin ihan pihalla koko ajan, ja se, mitä piti kirjoittaa, piti sanoa minulle ties miten moneen kertaan. Piti kirjoittaa, että... No, en kai minä nyt sitä taaskaan muista. Se oli joku kukan ominaisuus, joka oli dominoiva, kun resessiivinen ominaisuus oli symmetrisyys. Ja minä kysyin joka välissä sitä, että mikä se olikaan se dominoiva.

Ja sitten minun piti piirtää risteytyskaavio ja onnistuin siinäkin säätämään omiani. Ensiksi laitoin syntyvät gameetit väärin ennen kuin tajusin, että hetkinen. Ja tussi oli permanenttitussi. Sitten sen selitysosuuden aikana paljastui toinen virhe risteytyskaaviossa, jota ei olisi edes huomattu, jos kaikki olisivat tajunneet, mikä idea siinä oli. Ei siinä paljon virhettä ollut, olin vain saanut tulokseksi genotyypin AABb, vaikka olisi pitänyt saada AAbb. Ja tietysti tuo virhe oli juuri ratkaiseva seikka.

Selvisin hengissä kuitenkin. En tiedä yhtään, koska pitää mennä yliopistolle seuraavan kerran, mutta ensi viikolla varmaankin. Eilen tuli sähköpostia siitäkin, että yhdelle pakolliselle kevään kurssille olisi pitänyt ilmoittautua jo, mutta että on mahdollista ilmoittautua vielä myös sähköpostilla. Se on se kurssi, jolle piti ilmoittautua tarpeeksi paljon etukäteen, jotta osaavat laittaa oikean määrän rottia ”tuotantoon”. Kuvottavaa. Ei fiksuja eläimiä pitäisi kasvattaa sillä tavalla vain siihen tarkoitukseen, että opiskelijat pääsisivät leikkelemään niitä. Ja kurssi on vielä pakollinen, joten sitä ei voisi mitenkään välttää.

No, onneksi ei tarvitse miettiä sitä sen enempää, koska muutan takaisin kotiin. Se tuntuu nyt paljon lähemmältä kuin ennen, kun on jo sama kuukin. Tasan viikon päästä on se lääkäri ja kahden viikon päästä äiti tulee hakemaan minut täältä kauheasta paikasta pois. Enää kaksi viikkoa, täytyy kestää täällä enää kaksi viikkoa...

Olo on hieman yksinäinen. Nanista ei ole kuulunut mitään ja yksi netti-ihminen on kai vieläkin ihan periaatteesta vihainen minulle. Joskus tuo jälkimmäinen ärsyttää, mutta välillä vain huvittaa. Kuinka joku jaksaakin käyttää energiaansa noin paljon vain ollakseen vihainen? Olisihan sitä itsekin voinut ilmaista asiat jotenkin ystävällisemmin, mutta se näyttää vain olevan minulle välillä niin kauhean vaikeaa. Ja kun ärsyynnyn nykyään vielä melkein kaikesta niin helposti, niin soppa on valmis tuolla yhtälöllä alta aikayksikön.

Mutta nyt kun taas ärsyynnys tuota ihmistä kohtaan palaa, niin tuntuu siltä, että mieluummin sitä onkin yksin, jos ei seurani hänelle kelpaa. Ei kelvannut ennenkään – minä aina aloitin keskustelut – eikä se kelpaa nytkään – olen jälleen ainoa, joka aloittaa keskusteluja. Jos ihminen sanoo ”minä en halua puhua siitä”, niin miksi ihmeessä sitä ei voi tajuta, että niin on, eikä vain jankuttaa ja udella siitä KOKO AJAN?

Ja sitten kun yrittää huomauttaa, että siinä toisessa henkilössäkin voisi olla jotain vikaa, niin siihen loppuu rakentava keskustelu, kun toinen saa kauhean raivokohtauksen. Olen myöntänyt hänelle, kuten suunnilleen koko muullekin maailmalle, että minussa on paljon vikoja – jos ei olisi, niin kai minä olisin onnellisempi, enkä surullinen koko ajan. En kai minä kärsisi huonosta omatunnosta jatkuvasti enkä olisi välillä niin vihainen? Mutta tämä henkilö – ei, hän ei suostu myöntämään mitään vikaa itsessään. Ja sitten aina riidan jälkeen kaikki menee siihen, että hän sanoo olevansa pahoillaan riidasta, mutta mitään ei ikinä muutu. Anteeksipyyntö näyttää olevan vain keino poistaa ikävä tapahtuma ja jatkaa siitä, mihin sitä ennen jäätiin.

Minä harvoin pyydän anteeksi. Häneltä ainakaan. Se toinen, se matikkatyyppi, hän on sellainen, jolta olen pyytänyt anteeksi ties miten monta kertaa. Ei hän enää ärsytä sillä tavalla kuin aluksi – välillä toki tietysti, mutta kun molemmat on korjanneet muutaman riidan seurauksena asenteitaan, näitä pahoja yhteenottoja onnistutaan välttämään aika hyvin. En käsitä, miksei se sitten toimi tämän toisen henkilön kohdalla.

Ei kylläkään pitäisi puhua toisesta ihmisestä näin negatiivisesti blogissa (vaikkakaan hän ei lue tätä). Tuo vain vaivaa minua. Olen sanonut tuon yllä olevan itse henkilölle suoraankin, joten mitään ei korjaisi se, että jankuttaisin hänelle tuota samaa. Riidan jälkeen olen aloittanut hänen kanssaan pari keskustelua ja kysellyt kuulumisia, ja vaistonnut ihan selkeästi, että hän vieläkin kiukuttelee minulle. Ja varmaan hänkin on kirjoittanut omaan blogiinsa (jonka lukemisen lopetin sen takia, koska hänellä oli taipumus ”selvittää” kaikki asiat siellä, eikä vasten kasvoja) tästä tapauksesta. Hän aina kirjoittaa tällaiset jutut blogiinsa. Varmaan minä olen siellä taas julma hirviö, joka kuvittelee olevansa täydellinen ja haluaa ympärillään oleville ihmisille vain pahaa. Joskus minä välitin siitä, mutta en oikeastaan enää.

Se jauhelihamakaronijuusto-juttu oli todella hyvää. Söinkin sitä sitten aika paljon. En syönyt siksi mitään eilen, enkä syö mitään tänäänkään. En pystynyt siitä ruoasta hyvin kaloreita laskemaan, joten olen kahden vaiheilla, syödäkö huomenna jo jotain vai vasta sitä seuraavana päivänä.

Mutta mutta. Se Tarja Turusen levy oli aika mahtava. En vain löytänyt oikein mistään tietoa siitä, että kuka on vastuussa niistä sanoituksista ja onko Tarjalla itsellään ollut paljon vaikutusta niihin. Selkeä juoni levyssä ainakin oli: Tuomas Holopainen – Tarja-nukke – paha eroaminen – kuolema – nousu feenix-lintuna tuhkasta – ”olen vapaa”. Musiikkikin oli vielä kaunista. Olisivat saaneet kylläkin vähentää sitä ”perussoitinten” käyttöä ja tehdä enemmän soundtrackmaisempaa sen sijaan, että jokaisessa biisissä on taustalla se perusrumpukomppi. Ei oikein verrattavissa Nightwishiin, koska musiikki on ihan erityylistä, mutta hyvin kaunista.

Tarjalta tulee kai ensi vuonna taas uusi levykin – kuten myös Nightwishilta. Saa nähdä, miten tuo molempien suosio pysyy, kun minä veikkaisin ainakin, että osa molempien artistien levyistä on ostettu silkkaa uteliaisuutta. Minua kyllä vieläkin hieman harmittaa se, että menivät erottamaan Tarjan. Ei siitä voi vain päästä yli, kun musiikki on kokonaisuudessaan molemmilla huonompaa kuin ennen.

Viikonloppuna on itsenäisyyspäivä, enkä näe linnan juhliakaan. Hitto. Mutta enää kaksi viikkoa, niin sitten pääsen kotiin. Enää kaksi viikkoa...