Mielisairaalaan. Vai ei. Tuon oli tarkoitus olla kokonainen lause. Ja kysyvä sellainen. Olen hieman poissa tolaltani. Olin lääkärissä ja tämä ehdotti, että menisin vähäksi aikaa mielisairaalaan. Tuli aika lailla täytenä yllätyksenä. Saan kuitenkin itse päättää, koska ei minua sentään suljetulle olla laittamassa. Enkä tiedä yhtään, mitä tehdä.
Aluksi ajattelin, että se on ihan hyvä idea, mutta nyt se tuntuu ahdistavalta. Uudet asiat, paikat ja ihmiset ahdistavat minua ja kun pitäisi olla vielä jossain sairaalassa... Eikä oloni ole niin sietämätön, että välttämättä kokisin sen tarpeelliseksi. Mitään fyysistä ongelmaa ei kuitenkaan löytynyt. Vakava masennus, taas kyseltiin kaikesta ja lääkäri tuli tulokseen, että koti ei välttämättä ole minulle paras paikka, koska en tule isäni kanssa toimeen ja äiti on päivät töissä, enkä jaksa tehdä oikein yhtään mitään, eikä sen mukaan, mitä kerroin, lääkärin mielestä kotini ei ole tarpeeksi lämminhenkinen ja tukeva paikka.
Mutta minä en tiedä. Se kuulostaa kauhean isolta jutulta, mielisairaala. Mielisairaalasta kaikilla on aina sellainen kuva (minullakin), että suunnilleen vihreää vaahtoa valuu toisesta suupielestä tai jotain sellaista. En halua, että ihmiset näkevät minussa ensimmäisenä asiana sen, että olen ollut mielisairaalassa. Ja se tuntuu edelleen jotenkin epämiellyttävältä. Voin kyllä hoitaa itse itseäni, jos minulle vain sanotaan, mitä minun pitäisi tehdä.
Toisaalta tekisi todella mieli sanoa lääkärin soittaessa, että en sittenkään ole valmis lähtemään huomenna mielisairaalaan ja jäämään sinne ympärivuorokautiseen kontrolliin. Mutta ehkä sekin kirjataan ylös ja sitten jos sanon jotain hieman epämääräistä joistain itsemurha-ajatuksista tai harhoista tai jostain, niin tämän mielisairaalamahdollisuuden torjuminen laskettaisiin negatiiviseksi asiaksi ja minut helpommin määrättäisiin pakkohoitoon suljetulle osastolle.
Tätä minä olen pelännyt koko ajan, että minut laitetaan johonkin laitokseen hullujen joukkoon ja ovi vain menee kiinni selän takana, eikä pois enää mennä. Ja kaikki ajattelevat vain, että nyt se Amia on joku hullu, vihreä vaahto pursuaa varmasti suupielistä. Ja sitähän sanotaan, että jos ei ole ollut sairas, kun menee sairaalaan, niin taatusti on sitten, kun tulee sieltä pois.
Toisaalta jokin osa minusta ajattelee, että vau, tämän jälkeen minulla on virallisesti masentuneen paperit. Melkein jokainen ihminenhän saa masennuspaperit jossain vaiheessa, mutta harvempi on ”oikeasti” niin masentunut, että varsinainen masennus on kyseessä. Tiedän esimerkiksi yhden, joka erosi poikaystävästään ja samalla viikolla meni täyttämään masennustestin ja sai siitä keskivaikean masennuksen pisteet ja hänelle tarjottiin lääkkeitä (joista hän kieltäytyi), vaikka kyse oli vain ankeudesta sen eron jälkeen, eikä mistään pitkäaikaisesta jutusta.
Joten sellaisiin on helppo sanoa: ”Ota itseäsi niskasta kiinni, ei tuo oikea masennus ole, teet vain näin.” Minä sen sijaan olen ollut masennusoireinen jo kohta viisi vuotta, joka on neljänneksen koko elämästäni. Se on sitten vähän eri juttu kuin bänksit poikakaverin kanssa.
Ei, en minä halua mennä. Yritän ottaa jonkun rytmin, maalaan vaikka joka päivä jonkun typerän kuvan vesiväreillä. Se on kevyttä ja jollain lailla mieluista ainakin ja jollain lailla terapeuttistakin. Ja se ei ole mikään kauhea homma, mutta tuo silti jotain ”tekemistä” päiviin ja jos siitä saisi tehtyä jonkinlaisen rutiinin, niin olisi kiva. Ja jos yrittäisi välillä lähteä vaikka kirjastoon tai jotain. En vain ole nähnyt syytä suunnitella mitään tai tehdä mitään, niin en ole sitten tehnyt.
Kylläpäs oli taas huojentavaa jutella matikkatyypin kanssa asiasta. Hän on sentään vähän samassa tilanteessa ja hän sanoi, että hän ei lähtisi omassa tilanteessaan, eikä koe, miksi minun pitäisi lähteä näin yhtäkkiä, kun minulle ei kuitenkaan annettu mitään tietoja siitä, että millaista se elämä siellä sairaalassa olisi.
Kysyin, miten olisi tietokoneen käyttö siellä, niin lääkäri sanoi vain, ettei hän tiennyt. Eikä tiennyt ilmeisesti mistään muustakaan konkreettisesta, kun ei kertonut mitään, ei sanonut edes, että mitä pitäisi ottaa mukaan tai millaista siellä olisi... Ei mitään. Joten hänen kanssaan keskustelu vahvisti omaa käsitystäni, jonka mukaan en halunnut mennä sinne. Ja minusta se on myös paras päätös. Minusta on parempi olla kotona. Ei minusta ollut Kuopiossakaan yhtään kiva olla, vaan halusin aina kotiin, niin veikkaan, että sairaalassa olisi ihan sama juttu.
Ja ennen kaikkea: tämä on taas päätös, jonka olen tehnyt itse. Olen yhä kykenevä päätöksiin, vaikka ne ovatkin välillä hankalia, mutta tiettyjen suurten kysymysten äärellä pystyn vielä sanomaan: eikä, kun minä haluan näin.
Ja minä haluan näin. Ja nyt teetä. Forsmanin Rooibos Vaniljaa. Join sitä Kuopion Kylä-miitissä ja se oli todella hyvää. Mielisairaalassa ei saisi varmaan sitäkään. Kyllä minä menen sinne sitten, jos tuntuu joskus, että on pakko, että ei muu auta, mutta nyt minusta tuntuu, että tarvitsisin vain lepoa ja sitten lääkityksen kohdalleen ja jotain, joka auttaisi nukahtamaan.
Kyllä tämä tästä vielä.
maanantai, 2. helmikuu 2009