Tuntuu kuin paidankaulus kuristaisi tai kuin rintakehän päällä olisi jotain painavaa. On hankala hengittää ja päätä särkee.

Ja perhana. Joudun taas kuuntelemaan, miten isäni muka hellittelee minun rottiani! Hän tekee sen aina, taatusti ihan tahallaan! Äiti huutaa häntä aina lopettamaan, sanoo, että hän antaisi niiden olla, mutta ei hän tietenkään kuuntele! Minä vihaan häntä! Aina vain entistä enemmän. Minusta tuntuu, että hän yhä tekee kaikkensa, jotta saisi tehtyä mahdollisimman paljon vahinkoa minulle!

Hän käpälöi minun rottiani, minun lemmikkejäni, vaikka mitään lupaa hänellä ei siihen ole! Olen ryhtynyt tekemään kaikkeni, jotta hän ei pystyisi siihen. Pyrin olemaan mahdollisimman lähellä rottiani, enkä jättämään niitä yksin olohuoneen sohvalle, missä ne silloin tällöin ovat. Nyt ne ovat siellä. Tuli Lost ja katsoin sen, ja Terapiassa alkaa vasta 22:35, joten siihen jää puoli tuntia aikaa. En viitsinyt siirtää rottia häkkiin siksi aikaa. Joten tietysti isäni käytti tilaisuuden hyväkseen ja tunki tökkimään niitä!

Ja aina, aina kun minä kävelen olohuoneen läpi, hän yskäisee! Ihan aina! Varmaan vaikea ymmärtää, miksi tuollainen ärsyttää niin paljon, mutta se ärsyttää ja koen sen loukkaavana. Jos olen eristäytyneenä yhteen huoneeseen, ei kuulu mitään yskäisyjä, mutta aina kun satumme samalle näköetäisyydelle, hän yskäisee. Se on mielestäni kuvottavaa.

Minä en tiedä, että hän olisi koskaan tehnyt minulle mitään seksuaaliseen hyväksikäyttöön viittavaakaan, mutta silti hän kävelee aina polleana alastomana ympäri taloa, kun tulee saunasta tai menee saunaan. Suoraan olohuoneen läpi, välillä pysähtyy katsomaan jotain uutista, eikä edes yritä peittää mitään. Kai tuollaisen pitäisi olla laitonta edes?

Tuo fiilis minulle tulee. Että isäni käyttäisi minua henkisesti seksuaalisesti hyväkseen. Niin kuin joku itsensäpaljastaja tai jotain. Ja sitten hän istuu vessassa aina ovi auki asioillaan ja tuijottaa sieltä. Ja jotta pääsisi keittiöön tai pesuhuoneeseen, on kuljettava juuri sen oven ohi. Hän ei vaivaudu sulkemaan sitä, hän ei vaivaudu ikinä peittämään mitään. Minusta se on kuvottavaa!

Sanoin, että en tiedä, että hän olisi koskaan tehnyt minulle mitään, mutta voin kyllä kuvitella, että hän olisi voinut tehdä. Tai voisi, ihan koska tahansa. Se on osasyy siihen, miksi pidän oveani lukossa yhä. Jos menen päiväunille ja äiti on kotona, en laita ovea lukkoon, mutta jos kotona on vain isäni, niin laitan. Minä vihaan tätä. Minä vihaan sitä miestä. Minä vihaan sitä, että hän on muka minun isäni. Onneksi en muistuta häntä mitenkään ulkoisesti. Minulla on äitini kasvot, nenä, leuka, silmät ja hiukset. Voi sentään toivoa, että kunpa isäni olisi edes joku toinen.

Lisäksi minulla on paljon ahdistuneempi olo nykyisin ja näen outoja unia. Minun on välillä hankalaa erottaa todellisuutta unesta. Se on todella kauheaa. Kun herään, en tiedä olenko hereillä, vai näenkö unta, että olen hereillä. Voin miettiä sitä vaikka miten paljon, voi nipistellä itseäni unessa, mutta olla silti heräämättä. Kaikki vaikuttaa niin todelliselta.

Erityisen vaivaavia ovat sellaiset pienet realistiset asiat. Tänä yönä näin unta, että aina välillä herätessäni kuulin äitini puhuvan isäni kanssa olohuoneessa. Ajattelin silloin, että eikö äidin pitäisi olla töissä. Mutta kuulin äidin äänen silti. Olin liian tokkurassa kuullakseni, mistä he puhuivat, mutta jostain normaalista. Kun heräsin, minun piti tarkistaa, ettei äiti ollut kotona ja kun hän tuli kotiin töistä, kuten minä tahansa muunakin päivänä, minun teki kauheasti mieli kysyä häneltä, että oliko hän ollut jostain syystä aamupäivällä kotona.

Toissayönä näin unta, että heräsin ja näin oveni raollaan. Sen piti olla lukossa, minä nukun ovi tiukasti kiinni ja lukossa. Mutta se oli raollaan. Avain oli yöpöydälläni, kuten normaalisti, mutta ovi oli raollaan. Mietin mielessäni, että varmaan käydessäni vessassa (sinä yönä kävin vessassa, siitä olen aika varma) unohdin lukita oven. Mutta kyllä minä tiesin, että en unohtanut. Minä en ole kertaakaan ikinä unohtanut lukita ovea yöllä, kun tulen vessasta ja olen ihan varma, että laitoin sen toissayönäkin kiinni. Ja miksi olisin jättänyt sen raolleen, kun en ole tehnyt sitä enää ties miten moneen vuoteen?

Mutta oveni oli raollaan. Oli aamupäivä, olohuoneessa oli jo valoisaa. Nousin tokkurassa ja menin lukitsemaan sen. Palautin avaimen yöpöydälle samaan paikkaan kuin aina ja palasin takaisin uneen. Kun heräsin, mietin, oliko ovi ollut oikeasti auki vai ei. Olinko minä noussut lukitsemaan sen, vai oliko se ollut vain unta. Teenkö minä yöllä jotain? Jos kävelen aamupäivällä unissani ja isäni tekee minulle jotain? Mitä jos minä teen jotain, mitä en tiedä tekeväni?

No, eilen illalla se vaivasi minua edelleen. Siis todella vaivasi. Se vaivaa minua nytkin. Mistä voin tietää, että nukun yöni rauhallisesti sängyssä? Mistä voin tietää, ovatko tuollaiset unet todellisuutta vai eivät? Mutta kuitenkin. Eilen illalla se vaivasi minua, joten laitoin oven lukkoon ja kätkin avaimen kaikenlaisten pikkutavaroiden joukkoon reppuuni. Ajattelin, että epätodennäköisemmin pystyisin huomaamattani ottamaan sen ja lähtemään harhailemaan. En nähnyt mitään sellaista unta ja aamulla avain oli yhä samassa paikassa.

Mutta näin paljon muita unia ja vaikka sain nukuttua, yöni oli tuskainen. Taas tuli pätkiä, kun en tiennyt, olenko hereillä vai en, olenko kiljunut ääneen oikeasti vai pelkästään unessa ja – ennen kaikkea – tulisiko minun kiljua nythetivälittömästi niin kovaa kuin keuhkoista lähtee?

Eilen tuli uutisissa taas yhdestä kouluampumisesta, Saksassa tapahtuneesta tällä kertaa. Yöllä kavahdin kauhuissani istumaan valmiina huutamaan ja pakenemaan henkeni edestä, koska olin nähnyt unta, josta muistan hämärästi vain sen, että minut aiottiin ampua. Herätessäni kääntyilin nopeasti ympäriinsä ja etsin hädissäni sitä ampujaa huoneestani, koska olin ihan varma, että hän olisi siellä. Pian olin kuitenkin taas kauhean tokkurainen ja vaikka välillä ennen uudelleen nukahtamista varmistin vielä, ettei kukaan seiso keskellä huonettani ja tähtää minua aseella, nukahdin todella nopeasti.

Varmaan ymmärtää, että tuollaisen jälkeen alkaa vähän päässä heittää silloinkin, kun on ihan valveilla. Mistä voin tietää, mitä tapahtuu? Tai on tapahtunut tai tulee tapahtumaan? Tai mitä tapahtuu yöllä? Välillä tulee päivälläkin sellainen epäuskoinen tunne, että mistä minä sitten nyt tiedän, että tämä on totta? Se on todella ahdistavaa ja olo on todella harhainen.

Ihan juuri alkaa Terapiassa, joten menen katsomaan sitä. Olen viikonlopun taas yksin, niin ei ainakaan tarvitse pelätä äitiä, eikä etenkään isääni. Luojan kiitos. Mutta sen jälkeen kotihelvetti palaa. Ja pitäisi päättää siitä päiväosastostakin. Varmaan minun täytyy mennä sinne ennen kuin ihan todella sekoan.

Minua pelottaa taas kauheasti!