On ollut taas todella raskas viikko. En ole kirjoittanut taas ikuisuuksiin, kun olen yksinkertaisesti ollut niin kauhean väsynyt. Perjantaina oli edellinen mielisairaalapaikkakäynti. Luulisin. Olin ihan järjettömän väsynyt sinä aamuna, kun olisi pitänyt pyöräillä asemalle ja ehtiä junaan. Olin vain liian väsynyt siihen. Soitin sitten äidille ja kysyin, josko hän voisi tulla hakemaan minut, koska en jaksa pyöräillä asemalle. Joo, pyysin äitiä uhraamaan työajastaan tunnin minun hakemiseeni.

Kun äiti tuli puolituntia myöhemmin, minä olin yhä sängyssä. En vain päässyt ylös. En jaksanut. En vain jaksanut. Äiti hoputteli minua, koska pitäisi lähteä ihan heti, jotta ehtisin sinne ajoissa. Vääntäydyin tuskallisesti ylös sängystä, puin vaatteet päälleni ja laitoin piilolasit silmiini. En harjannut hiuksiani tai laittanut puuteria tai huulirasvaa, enkä pessyt hampaitani.

Mielisairaalapaikassa se nainen sanoi, että minä näytin kauhean surulliselta. Minä olinkin kauhean surullinen. Sanoin hänelle, että oli ollut huono viikko. Ei, ei mitään erityistä ollut sattunut, pelkästään huono viikko ja uupunut olo. Minä itkinkin siellä. En vesiputousitkua, vaan yhden kyyneleen. Melkein sillä lailla mitä leffoissa. Mutta ei ihan.

Sellaisia yksittäisiä kyyneleitä tulee aina välillä, kun on kauhean yleissurullinen olo. Silloin tuijottaa vain yhteen kohtaan ja surullisuus vaihtelee hieman, sillä lailla mitä meren aallot. Äiti on opettanut minulle aalloista, että joka kymmenes aalto on muita isompi. Se päti oikeastaan myös niihin surullisuuden aaltoihin. Välillä tuli sellainen isompi aalto, joka sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Jos aalto oli tarpeeksi iso, sitten silmää räpäyttäessä kyynel valui poskelle.

Se violettihiuksinen nainen sanoi, että se oloni huononeminen voi johtua siitä mielialalääkkeiden annoksen nostamisesta. Hän sanoi, että se voi sotkea asioita hetkeksi. Ja sitten me käytiin läpi taas sitä monistenippua, kotitehtäviäni, ja saatiin se loppuunkin. Hän sanoi, että lääkäri oli sairaana ja että hän ei ole voinut kirjoittaa sitä lähetettä sinne osastolle. Että minun päiväosastoni ei alkanutkaan tänään, kuten piti, vaan vasta viikon päästä. Todennäköisesti.

Niin joo, ja ne minun nukkumislääkkeeni loppuivat kesken ja kävi ilmi, että se minun hoitajani oli unohtanut asian. Hän oli kauhean pahoillaan ja pyyteli anteeksi. Minä sanoin, että ei se haittaa, koska sain kuitenkin nukuttua ihan kohtalaisesti ilman niitäkin. Hän sanoi siihen, että kyllä se haittaa. Hän pyyteli anteeksi jatkuvasti ja viimeisellä kerralla minä sanoin taas, että ei se haittaa. Minulla oli kauhean syyllinen olo siitä, että minulta pyydeltiin anteeksi, eikä ”ei se haittaa” pienen hymyn kera auttanut mitään. Se hoitaja sanoi sitten tuohonkin, että se haittasi: heidän pitäisi auttaa minua siellä, ei sotkea asioita, jotka aiheuttavat minulle vielä lisää hankaluuksia. Keskiviikkona sinne taas.

Kävin Dostojevskin kanssa eläinlääkärissä torstaina. Siltä on lähtenyt paljon karvaa ja sen kyljessä on ollut monta viikkoa paljas laikku, joka on vain kasvanut. Se sai antibioottikuurin, koska kuulemma se on todennäköisesti saanut ihoonsa pienen haavan, jota se on itse hoitanut, joka on johtanut siihen, että ihoon on tullut tulehdus. Antibiootti on auttanut ja vaikka Dosku onkin ollut välillä paljon väsyneempi ja juonut enemmän, karva on jo nyt alkanut kasvaa takaisin. Minä ehdin olla jo huolissani.

Niin, ja olen 20-vuotias nyt. Nan sairastui ja joutui peruuttamaan sen hienomman syntymäpäiväjuhlintani. Menin sitten hänen luokseen kylään. Juteltiin vain pari tuntia kaikesta mahdollisesta ja sovittiin, että tällä viikolla sitten jonain arkipäivänä. En muista, sanoinko jo, minkä suunnitelman keksin. Elokuvat olivat pois laskuista, koska lähikaupungin elokuvateattereissa pyörii vain Benjamin Buttonin ärsyttävä elämä ja Ihmekoira Bolt. Niin keksin, että mehän mennään katsomaan taidetta johonkin taidepaikkaan.

Mitähän vielä? Vein NN:n kirjeen postiin syntymäpäivänäni. Sain Nanilta Chopinin Vallankumousetydin nuotit. Olen saanut luettua hieman kahta pääsykoekirjaani. Viimeisin tuli tänään postissa. Ja olen taas harjoitellut sitä Franz Schubertin Impromptua, jota aloittelin joskus syksyllä. Ja kun pyöräilin Nanilta kotiin, olo oli sellainen hyvä. Pyörätiet ovat jo sulia. Ainakin suurimmaksi osaksi. Niillä on vain paljon hiekkaa. Aurinko paistaa pitempään ja lämmittää jo hieman. Iltaisin alkaa tuntua jo kesäilloilta, vaikka onkin vielä hieman kylmä. Kohta kävelytiet lakaistaan niillä lakaisukoneilla ja sitten tuoksuukin jo keväältä.

Olen hieman eksyksissä vieläkin. Tai hieman ja hieman... Ihan kokonaan oikeastaan. Päivät puuroutuvat ja sekoittuvat toisiinsa niin pahasti, että minulla ei ole välillä aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut ja milloin, vai onko. Ja olo on niin väsynyt oikeastaan jatkuvasti, vaikka nukun 12 tuntia oikeastaan joka yö. Ja olo on niin surullinen melkein jatkuvasti. Olen miettinyt asioita, pyöritellyt kaikkea mielessäni, eikä se ole lainkaan kiva asia. Olen miettinyt, miten pelkään iltaisin, että seuraavana aamuna löydän joko yhden rotista tai sitten molemmat kuolleina kopistaan. Miten minä tulisin toimeen ilman niitä? Ne vain kuolevat joka tapauksessa!

Ja siitä päädyn taas siihen, että kaikki kuolevat joka tapauksessa. Minäkin kuolen. Ajattelin elämääni Blackjackinä. Talo aina voittaa. Haluanko minä pelata? Ajattelin, että kun hankkii lemmikkejä, ne ovat oikeastaan kuin sijoitus. Niistä saa iloa ja seuraa, mutta sitten ne kuolevat ja jättävät aukon elämään. Onko se sen arvoista? Sitten mietin omaa elämääni. Sehän on myös tavallaan sijoitus, jonka muut ovat tehneet puolestani. Haluanko jatkaa pelaamista? Sanonko ”All in” vai ”Fold”? Paitsi tuo taisi kyllä olla väärä peli.

Olen miettinyt, että tämä minun sijoitukseni, minun elämäni, ei ole minkään arvoinen. En halua sijoittaa elämään. Se vain sattuu sattuu ja sattuu, mutta vaikka kaikki menisi hyvinkin, vaikka ihan kaikki menisi niin kuin vain voisin toivoakin, lopulta se kaikki kuitenkin päättyisi ja elämään jäisi isoja aukkoja. Välillä voisi olla onnellinen, mutta suru on se pysyvä olotila, johon aina palataan. Minulla ei ole oikein koskaan ollut paljon mitään. Silti ne pienetkin asiat ovat tuntuneet tuskallisilta menettää. Mitä jos kykenisin olemaan onnellinen, niin miten paljon sellaisen menettäminen sitten sattuisi?

Minä en halua sijoittaa sellaiseen. Vaikka voi olla, että välillä aina voittaisi, niin lopulta häviäisi kaiken. Joidenkin mielestä, useimpien ilmeisestikin, se on sijoittamisen arvoinen, mutta minusta ei. En siksikään oikein tiedä, mitä tehdä.

Ai niin, ja hienot vaatteet, jotka tilasin www.emp.fi:stä, tulivat vihdoin. Pääostos, farkut, joudun palauttamaan. Ne ovat kokoa L, mutta ne eivät mahtuneet minulle! L niin kuin Large. Ja Large niin kuin valtava, suunnaton, leveä, iso, lihava. Ja ne olivat isoin koko, mitä oli koko lehdessä ja ne olivat liian pienet! Ja ne olivat liian lyhyetkin. En tykkää. Muut vaatteet (ei housuja) ovat hienoja. Pitäisi etsiä sitten nähtävästi farkut jostain muualta sitten. Vihaan, kun farkkujen etsiminen on niin kauhean hankalaa.

On niin väsynyt olo. Ja surullinen. Tulisi jo äiti kotiin, että pääsisin pois täältä tietokonehuoneesta. Sentään täällä on pienet pikkuiset Dostojevski ja Tolstoi, mutta nekin näyttävät nukkuvan kopissaan. Höh.