Minä haluan elinluovutuskortin. Se huolestuttaa minua hieman. Melkein kuin itsestään, ajatukset itsemurhasta muotoutuvat päässäni valmiimmiksi ja herättävät minussa halun tehdä valmisteluja. Kuolintapa on vielä hieman auki. Toisaalta hirttäytyminen voisi olla elinten luovuttamisen kannalta järkevämpää, mutta se olisi jotenkin... Epämiellyttävää. Toinen on se, että pistäisin suoneen jotain myrkyllistä ainetta. Tai syövyttävää. Sellaisiin kuolisi aika varmasti, eikö?

Se tuli mieleen siitä, kun se Dostojevskin antibiootti on sellaisessa ruiskussa, jossa on vielä se neula. Sitä ei pistetä, vaan se neula on siinä korkkina. Minä voisin käyttää sitä. Sellainen ei ole tullut minulle aikaisemmin mieleenkään. Ja sitten on tämä elinluovutuskortti-jupakka... Jos minä kuolisin, monet ihmiset voisivat saada sen takia elämän. Sitä mainostetaan niillä sivuillakin. ”Kuolemasi on hyödyllinen!” Ja minä kulutan sähköä ja ympäristön resursseja... Vien yhden paikan siltä sairaanhoitajatyypiltäkin. Ja tulen todennäköisesti viemään paikan siellä päiväosastollakin.

Minä vain maksan ja otan ja otan ja otan, kaikki minulle, enkä anna itse mitään vastineeksi. Huomenna sinne taas, sinne mielisairaalapaikkaan. Saan todennäköisesti kuulla, aloitanko sen päiväosaston ensi maanantaina. Sitten sen jälkeen Nanin kanssa uudestaan sinne lähikaupunkiin, kun mennään pitämään ne minun ”synttärijuhlani”, katsomaan taidetta ja syömään jotain.

Olen vieläkin todella surullinen. Heräsin tänään joskus kolmen tienoilla. Iltapäivällä. Katsoin eilen illalla leffan Moolaadé – suojelus, joka tuli Teemalta. Todella hyvä leffa! Ei niin hyvä kuin se korealainen ”Hetki lyö”, mutta todella hyvä kuitenkin. Nukahdin joskus yhden tienoilla. Joka tarkoittaisi sitä, että nukuin suunnilleen 14 tuntia. Loistavaa. Nukun suurimman osan vuorokaudesta. Nytkin väsyttää kauheasti.

Laitoin sen tikittävän kelloni takaisin seinälle. Siinä oli juuri oikea aika, eikä minun tarvinnut yhtään säätää sitä – vain laittaa patteri sisään ja laittaa se takaisin seinälle. Saa nähdä miten tulen sen kanssa toimeen taas. Kävelin hieman edestakaisin pihassa korkokengissä. Ja sitten istuin tuolissa. Aurinko paistoi suoraan siihen ja siinä oli mukavan lämmin. Se tuntuu niin miellyttävältä, kun on auringossa ja aurinko lämmittää tummia vaatteita ja ne tummat vaatteet lämmittävät ihoa. Ja hiuksetkin lämpenevät. Naapurin kissa hätyytteli vähän fasaaneja, niin ne pitivät meteliä. Ja kuului tinttien ääniä. Koiriakin haukkui siellä täällä. Välillä kuului oven narinaa, kun naapuri (tarkalleen naapurin naapuri) kulki varastosta taloon ja sitten takaisin. Se ovi kelpaisi vaikka kauhuleffoihin. Se nitisee ihan kauheasti. Mutta se naapuri on ihan okei. Kuten normaalisti, tiedän hänet tietenkin, koska maalla kaikki tuntevat kaikki. Meidänkin tiellä tiedän jokaisen asukkaan nimen ja elintavat. Se on tavallaan aika turvallisen tuntuista.

Päätä särkee taas. Sitä särki eilenkin illalla. En tiedä, mitä sanoa. On joitain asioita, joita voisi mainita, joitain seikkoja, mutta en jaksa alkaa selittää niin paljon. Voisi kai mennä suosista nukkumaan. Huomenna pitää herätä taas aikaisin ja pyöräillä asemalle. Tällä kertaa olen vakaasti päättänyt, että onnistun siinä. Minun tarvitsee pyöräillä vain asemalle, ei takaisin kotiin, koska se hoitajatyypin aika on niin epäkiva, ettei junia enää tule sen jälkeen kuin vasta illalla, joten menen äidin kyydillä kotiin. Ei tarvitse pyöräillä.

On siellä mielisairaalapaikassa ihan kiva käydä ja se nainen on tosi kiva. Hän ei oleta asioita niin paljon, eikä hänellä ole niin ”kontrolloivia” mielipiteitä minun asioistani. Ei välillä vain mitenkään jaksaisi. Minun pitää odotella kaupungillakin yli tunti. No, voihan sitä istua sen ajan vaikka rautatieasemalla tai jotain. Normaalisti olen raahannut itseni aina kiertelemään vähäksi aikaa, mutta lopulta olen tullut niin väsyneeksi, että olen sitten istunut jossain yleisellä istumapaikalla melkein tunnin joka kerta.

Väsyttää niin.