Yöllä

Amia: ”Tämä on vaan unta. Tämä ei voi olla totta, ei voi olla, koska ihmiset olis reagoinu, kun mä kaaduin. Tämä on vaan unta.”
Neiti PM: ”Jos tää on vaan unta, niin sittenhän sä voit tehdä ihan mitä tahansa! Ajattele!”
Amia: ”Mutta se sattuu kuitenkin, vaikka se onki vaan unta.”

***

Joo, taas taistelin yöllä ja alan jo erottamaan unen todellisuudesta. Unessa siitä todellisuudentajusta on vain vaikea pitää kiinni ja herätessäänkin huomaa välillä näkevänsä vain unta heräämisestä. Ja unissa kaikki yrittävät vakuutella, että minun pitäisi vain uskoa sitä kaikkea todellisuudeksi tai että jos se onkin unta, niin tehdä kaikkea, mitä olen aina halunnut.

Unissa ihmiset haluavat minulle pahaa. Nykyään ainakin. On pitkä aika siitä kun olisin nähnyt jonkun oikeasti onnellisen unen, jonka jälkeen olisi ollut hyvä fiilis. Nykyään unissa ihmiset vain yrittävät kuin manipuloida minua tekemään jotain, jota en halua tehdä.

Ja tänään löysin lattialta kasan vaatteitani. Avain oli yhä kätkettynä korttipakan sisälle (piti laittaa eri paikkaan kuin edellisenä yönä), mutta vaatteet, jotka olivat roikkuneet kaappieni ovissa henkareissa, olivat lattialla yhdessä läjässä. Siitä tuli mieleen, että edellisellä viikolla äiti huomautti siitä myös. Yhtenä aamuna hän oli löytänyt vaatteet lattialtani. Mikä on todennäköisyys, että ne tippuvat itsekseen yön aikana? Se tekee minut hermostuneeksi. Pitääköhän tänäkin yönä lukita huoneen ovi, vaikka olen yksin kotona? Tai ehkä sitoa jalan ympärille ulko-oven avain sen varalta, että kävelen unissani pihalle. Paitsi että ulkona on vara-avain. Hmm. Joo, ei tarvitse huolehtia.

Kirjoitin tänään kirjeen NN:lle. Tai itse asiassa kun tarkemmin ajattelen, minun pitää lisätä siihen vielä yksi juttu. Täsmällisesti ottaa uusi paperi, leikata siitä tarvittava siivu ja teipata sinne varsinaisen kirjeen loppuun, koska tila loppui kesken. Kirjoitin siis yhden paperillisen käsin, paperin molemmille puolille. Ihan spontaanistikin vielä ja mielestäni se on hyvin minä-mäinen. Selitin aluksi nähtävästi tilan kesken loppumista ajatellen liian paljon siitä, miten olin asettanut paperin toisen puolen alareunan rajaksi sille kirjeelle ja että en vielä tiennyt tarkalleen sitä, mitä kirjoittaisin tai mihin edes lähettäisin sen kirjeen.

Kirjeessä nousi esille kaksi pääpointtia. Toinen oli se, että hän oli viimeksi ollut hieman epäselvä ja että minua oli jäänyt vaivaamaan, torjuiko hän minut pääasiassa siksi, että oli yllättynyt ja että oli huono aika, vai siksi, että hän ei pitänyt minusta eikä voinut kuvitella, että tulisi koskaan pitämäänkään. Öh, satuin myös kysymään suoraan, että olisiko vastaus yhä sama. Eh. Toivon, että en ole liian hyökkäävä.

Mutta toinen pointti oli se, että en halunnut kysyä häneltä ”alatko oleen”, vaan sanoa, että pidin hänestä ja että haluaisin opeta tuntemaan häntä paremmin ja että haluaisin hänen oppivan tuntemaan minua paremmin. Sitten selitin jotain siitä, että pidettäisiin (ainakin) aluksi vain yhteyttä sellaisella leppoisella tavalla, ilman mitään paineita sillä lailla, millä lailla kaikki ihmissuhteet alkavat: aluksi opetellaan tuntemaan toista, jonka jälkeen pystyy luomaan vasta kuvan siitä, että onko toisesta kaveriksi tai jopa enemmäksikin, vai eikö ole.

Annoin sähköposti- ja meseosoitteeni. Sanoin, että en tietenkään vaadi häneltä mitään, mutta että toivon siitä huolimatta hänen vastaavan. Sitten sanoin kuitenkin, ettei vastaamisella ole kiirettä, vaan että hän voi tehdä sen omalla aikataulullaan.

Hmm... Meneeköhän tämän kirjeen sisällön selittämiseen enemmän tilaa kuin itse kirje vei? Eh... Mutta olen aika hermostunut. Mutta siitä huolimatta toiveikas. Taas. Pelottaa kuitenkin hirveästi samalla. Eikä se kirje ole vielä edes valmis! Enkä tiedä minne lähettää sen! Pelottaa, että hän torjuu minut taas. Tällaisen lähestymisen jälkeen torjunta olisi paljon karvaampi. Se olisi kuin sanoisi: ”En halua olla yhtään minkäänlaisissa tekemisissä kanssasi enää koskaan.”

Toisaalta sitten pelottaa, että hän suostuu tuollaiseen... Mikä olisi sopiva sana? Kevyt yhteydenpito? Ei-vakava yhteydenpito? No kuitenkin. Mitä minä sitten tekisin? Sivusin sitäkin hieman ja yritin jotenkin saada ilmaistua sitä, että minä itsekin olen melko hämmentynyt, että vaikka hän antoi minulle pakit yli vuosi sitten, minulla oli vieläkin samanlaisia tunteita häntä kohtaan.

Vatsassa lentelee perhosia. En oikein tiedä, mitä tehdä. Lähettääkö kirje, vai eikö lähettää. Ja jos lähettäisin sen, niin koska? Varmaan lähettäisin sen siihen osoitteeseen, joka tuli siinä samassa viestissä, josta hankin hänen numeronsakin. Vaikka hän ei asuisikaan siellä enää, niin varmaan hän kävisi siellä kuitenkin? Tai kirje välitettäisiin hänelle?

Mutta kirjeen loppu kertoo varmaan paljon minusta. Ei välttämättä hänelle, mutta varmaan tätä blogia pitempään lukeneille, sekä itselleni. Viimeinen asia, jonka kirjoitin hänelle sen tilan loppuessa, oli, että ei olisi mikään kiire vastata.

Tällä hetkellä minä en luultavasti kykenisi aloittamaan mitään seurustelua yhtään kenenkään kanssa, en edes NN:n. Aika on niin paha, mutta jos sitä katselisi objektiivisesti, niin lähikuukausina kirjeen lähettämiselle olisi todellakin hyvä aika. Jos odotan liian kauan, siitä ei takuulla tule mitään, mutta jos yritän luoda yhteyttä johonkuhun sellaiseen aikaan, kun minä itse olen ihan palasina, niin mitä siitä sitten tulisi? En tiedä, miten kauan tämä sirpaleisuus kestää, en tiedä, mitä tehdä.

En ole koskaan ollut kauhean innostunut seurustelun mukana tulevasta ”vapaudenriistosta”, mutta nyt se tuntuu vielä rasittavammalta. Olen totaalisen sekaisin. Haluaisin viettää aikaa NN:n kanssa, mutta juuri nyt kaikki tuntuu vain niin rasittavalta ja väsyttävältä ja hankalalta.

Pitäisi varmaan mennä nukkumaan pian. Luoja. Kaikki varmaan ajattelevat, että olen ihan kajahtanut jahkailuineni.