On taas ikuisuus siitä, kun olen kirjoittanut viimeksi. Joo, kolme päivää on ikuisuus. Tai ainakin se on tuntunut ikuisuudelta. Olen vain ollut niin kauhean väsynyt, että en ole tehnyt oikein mitään osastolla olon lisäksi. Paitsi käynyt Nanin luona, kun hän täytti 19.

Mutta mutta. Mielialalääkkeet vaihdettiin. Sepram muuttui Efexoriksi. Tai teknisesti ottaen ei muuttunut ihan vielä, kun Sepram pitää lopettaa vähitellen, tai tulee haittavaikutuksia. En sitä kauhean vähitellen pystynyt lopettamaan, kun sinä päivänä, kun uusi lääke määrättiin, minulla oli vain kaksi 20mg:n tablettia Sepramia jäljellä. Tähän asti annos on ollut 60mg päivässä, mutta sitten eilen otin vain 30mg ja tänään 10mg. Luultavasti tuo on hieman liian nopea, lääkärikin sanoi niin, joten haittavaikutuksia on odotettavissa.

Ja tietysti se uusikin lääke aiheuttaa todennäköisesti ensimmäisen viikon (tai jopa kaksikin viikkoa) aika raakoja haittavaikutuksia, joten yritän koko ajan psyykata itseäni kestämään seuraavat kaksi viikkoa. Kun aloitin ensimmäisen lääkkeen, minulla oli ehkä suunnilleen 10 päivää ihan kauheita haittavaikutuksia ja olo oli niin tuskainen, että jokainen hetki oli ihan sietämätön. Nyt minulla on sitä paitsi ollut jostain syystä puolitoista viikkoa päänsärkyä. Siis joka päivä on päätä särkenyt ilman mitään kunnollista syytä.

Eilen oli osastolla aika rankka päivä. Oli perjantai ja oli äärettömän vaikea nousta sängystä ylös. Heräsin vasta sitten, kun äiti oli herätellyt minua 25 minuuttia, jonka jälkeen tuli kauhea kiire. Ja olo oli tuskaisen väsynyt ja uupunut ja kaikki liikkuminen tuntui kidutukselta. Sitten osastolla oli vielä minun terapiakeskusteluni, jossa olivat minun omahoitajani ja se Janne-hoitaja. Edellinen kerta oli ollut ihan kiva, ei ollut kauhean vaikeaa kertoa joitain juttuja, kun olen kerran tehnyt niin jo ties miten monta kertaa. Täällä olen jankannut itsestäni vaikka miten paljon ja sitten on pitänyt nyt puolen vuoden sisällä selittää niitä samoja asioita joka paikassa.

Eilen kuitenkin tuli aiheeksi Qaro, se meidän koira, jota minä pelkäsin ihan kauheasti ja joka puri minua monta kertaa. Siitä sitten edelleen aihe jatkui siihen kaksivuotiseen aikaan, kun olin oikeastaan vain yhdessä huoneessa, kun Qaro oli muualla talossa. Vaikka olen tuostakin kertonut täällä monen monituista kertaa, niin siellä sen kertominen oli kauhean vaikeaa. Minulle tuli kauhean surullinen olo ja itketti.

Opin eilen myös jotain itsestäni. Tai en varsinaisesti oppinutoppinut, mutta näin joitain piirteitäni eri valossa. Eilen puhuttiin myös kuolemasta ja minun ajatuksistani siitä. No, olen puhunut täällä kuolemasta myös aika paljon ja minulla on siitä aika selkeä käsitys. Mutta kun siellä terapiahetkessä omahoitajani kysyi minulta, että mitä ajatuksia kuolema minussa herättää, että pelkäänkö minä kuolemista. Niin sitten minulle valkeni, että minä en pelkää kuolemaa, kuolema ei ole minulle oikeastaan lainkaan negatiivinen asia, vaan pikemminkin yksi harvoista positiivisista asioista, jota ajattelemalla saan voimaa itselleni. Se oli aika hämmentävää tajuta.

Sitten toinen asia, jota nyt mietin, liittyy Qaroon. Ne hoitajat sanoivat, että minä tunnun syyllistävän itseäni siitä, miten minua purtiin. Olen toki miettinyt ties miten monta kertaa, että voi, kun olisin tehnyt jotain muuta, kun vain en olisi halannut Qaroa pienenä, kun vain en olisi noussut sohvalta liian nopeasti, voi kun en vain olisi tehnyt sille ruokaa, kun se oli kipeä ja maiskuttanut huuliani väärässä kohtaa. Nuo tunteet ovat todella vahvoja, mutta en ole kokenut, että niillä syyllistäisin itseäni. Olen vain ajatellut, että minua harmittaa kauheasti, kun ne tapahtumat olivat aina monen tekijän summa ja vaikka en olisi kaikkeen voinutkaan vaikuttaa, niin jos olisin itse tehnyt jotain pientä ja helppoa eri tavalla, niin olisin voinut välttyä niiltä kurjuuksilta! Mutta nyt sitten mietin, että onko siinä perää, mitä he sanoivat: syyllistänkö minä tuolla tavoin itseäni?

Sitten tuli esille taas ulkonäkökysymys. Kerroin siitä, miten sen jälkeen, kun Qaro oli purrut minua kasvoihin, Jes oli tullut tuomaan läksyjä ja sanonut, että ei voinut katsoa minuun, koska hänelle olisi tullut niin huono olo. Kerroin, miten vain makasin sängyssä, koska en pystynyt seisomaan, koska silloin haava tuli kauhean kipeäksi. He kysyivät, oliko minulla mitään kipulääkkeitä, ja minä mietin ja sanoin sitten, että en ainakaan muistanut että olisi ollut. Ne muutamat viikot, kun olin kotona, saatoin vain maata hiljaa sängyssä, koska en pystynyt seisomaan, puhumaan, hymyilemään, enkä syömään. Aluksi sain kaiken ravinnon pelkästään nestemäisenä pillin kautta. He kysyivät, että eikö minun olisi pitänyt olla sairaalassa, mutta minä en tiennyt olisiko. Minä en koskaan ole ajatellut sitä.

Sitten kun oli viimeinen purema, selitin, miten syvä se oli ollut. Miten äidin sormi oli mennyt yhteen niveleen asti haavaan, kun hän oli yrittänyt tyrehdyttää verenvuotoa. He kysyivät, että vietiinkö minut terveyskeskukseen. Minä sanoin, että olisin halunnut, mutta äiti ei pitänyt sitä tarpeellisena, äiti ei suostunut, sanoi vain että ihan turhaa sinne on mennä. Selitin, miten seuraavana päivänä oli matikankoe, johon menin ihan normaalisti ja miten haava vuosi verta kokeen aikana ja miten se sattui ja haittasi.

He kysyivät, että se haavani ei sitten tulehtunut. Sanoin, että kyllä se tulehtui: sanoin, että sitten äiti suostui viemään minut terveyskeskukseen, jossa sanottiin, että olisi pitänyt tulla heti. Selitin, miten hän kysyi, että ollaanko me päätetty jo siitä, mitä koiralle tehdään. Äiti sanoi salamannopeasti, että ollaan. Minä olin hiljaa ja katsoin lääkäriin. Yritin ihan kauhean kovaa saada näkymään katseestani, että ei me olla päätetty – äiti vain päätti, minulta ei kysytty mitään, auta minua, auta minua, älä usko äitiä, käske äiti vaikka pois ja kysy sitten minulta uudestaan, jotta voin kertoa totuuden, auta minua. Mutta ei lääkäri auttanut. Ei kysynyt enää mitään, vaan määräsi antibiootit ja lähetti pois. Hoitajat sanoivat siellä terapiahetkessä, että sillä lääkärillä olisi ollut velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, ihan kuten sillä edelliselläkin kerralla, kun olin tikattavana. Eikä kukaan heistä tehnyt.

Sitten kerroin, miten pelkäsin Qaroa, miten isäni päästi sen samaan huoneeseen, vaikka minä olin hysteerinen ja huusin äidille, että sitä ei saa päästää. Selitin, miten se kerran melkein puri minua taas, mutta onnistuin pääsemään yhden tuolin toiselle puolelle. Koiraa ei voi juosta pakoon, koska se on nopeampi, mutta jos menee huonekalun toiselle puolelle, se ei voi kiertää sitä yhtään nopeammin kuin minäkään. Sillä lailla pysyy turvassa siihen asti, että joku tulee auttamaan.

Sitten oli taas se ulkonäkö. Sanoin, että minua harmittaa vieläkin kauheasti se arpi poskessani. Sanon, että se on hirveä ja että se saa minut näyttämään kummalta ja että se vääntää kasvoni epäsymmetriseksi. Hoitajat sanoivat, että heistä minä näytin todella kauniilta nuorelta naiselta. En minä heitä uskonut. Kun he sanoivat ”todella kaunis”, he tarkoittivat ”ei niin kauhean hirveän ruma”. He sanoivat, että heistä arpi ei vaikuta mitenkään kasvoihini. Mietin sitten, että voisiko se olla totta: voisiko se, että koen näyttäväni rumalta ja epäsymmetriseltä, johtua siitä, että se arpi vaikuttaa minuun psyykkisesti enemmän kuin fyysisesti. En tiedä.

Sen jälkeen minulta kysyttiin, että millainen olo minulla on. Sanoin, että on todella surullinen olo ja että mieleen tulee vain, että haluan äkkiä siitä huoneesta pois, oikein äkkiä ja mennä soittamaan pianoa. Sinne on tuotu syntikka. Se ei ihan toimi. Jotkut koskettimet eivät soi ollenkaan, ja jos soivat, niin ne soivat vain silloin tällöin ja mahdollisesti aivan ylikovaa, vaikka niitä painaisi vain kevyesti. Mutta minä halusin vain mennä äkkiä soittamaan sitä.

Hoitajat olivat myötätuntoisia ja Janne sanoi, että hän on oikeastaan todella järkyttynyt ja että hänelle oli tullut sellainen olo, että hän haluaisi halata minua. Hän kysyi, että kävisikö se. Minä sanoin, että ei. En ollut varma, kävisikö se, mutta pelasin varman päälle ja sanoin ei, vaikka osittain olisi tehnyt mieli sanoa kyllä. Sanoin, että en tykkää halailusta, enkä siitä, että ihmiset koskevat tai tulevat liian lähelle.

Sitten se loppui ja minä pääsin syntikalle. Olisi ollut ruoka, mutta minä söin vain muutaman porkkanansiivun eväistäni ja sitten palasin syntikalle. Minulla ei ollut nälkä. Mieluummin soittaisin ja soittaisin ja soittaisin, enkä tekisi mitään muuta. Soitin ehkä tunnin. En olisi halunnut lainkaan lopettaa. Sitten huoneeseen alkoi tulla muita ihmisiä ja kysyin, oliko joku ryhmäjuttu nyt. He sanoivat, että on, mutta sitten he sanoivat myös, että jos haluaisin soittaa vielä, se soitin voitaisiin siirtää jonnekin toiseen huoneeseen ja voisin jatkaa soittamista siellä. Sanoin, että en halunnut, vaikka halusin. Minulle sanottiin monta kertaa, että ei siitä olisi vaivaa lainkaan, jos haluaisin yhä soittaa, mutta minä hoin vain, että en halunnut. Otin nuottini, jotka olin tuonut kotoa ja menin istumaan huoneen toiselle puolelle.

Minua itketti ja minä puristin nuotteja rintaani vasten. Melkein tuntui siltä, että minä olisin halannut nuotteja ja se tuntui todella hyvältä. Minä itkinkin vähän. Tuijotin vain lattiaan, kun muut puhuivat ja itkin hieman. Sillä lailla muutaman kyyneleen. En minä taida osata itkeä enää vesiputousitkua.

Kun ryhmä loppui, minä soitin taas syntikkaa ja sitten käperryin punaisen huovan alle sohvalle. Istuin jalat sohvalla koukussa ja nojasin päällä sohvan selkänojaan. Käperryin vähän kuin sikiöasentoon, mutta se tuntui ihan kivalta. Oli surullinen olo ja uupunut. Ei kauhean väsynyt, mutta kauhean, kauhean surullinen. Sitten Janne tuli siihen taas ja alkoi soittaa kitaralla joitain biisejä ja selitti kauheasti ja kyseli kauheasti. Hän on ihan kiva, mutta välillä tuntuu rasittavalta, koska hän puhuu liikaa. Ja jos soitan, niin hän katsoo melkein aina vieressä.

Hän sanoi, että hänen poikansakin soittaa ja että hän haluaa aina katsoa, kun tämäkin soittaa, koska se on hänestä niin kiehtovan näköistä. Siksi hän katsoo aina, kun minäkin soitan. Haluaa kuunnella ja katsoa. Se on hieman epämukavaa ja kauhean vierasta. Kukaan ei kotona koskaan halua katsoa, kun soitan. Eivät he halua kuunnella. He kysyvät vain: kuinka kauan aiot vielä soittaa? Lopetatko pian? Etkö voisi mitenkään soittaa vähän hiljempaa?

Siinä terapiahetkessä ne hoitajat sanoivat, että kauhean moni oli tullut sanomaan heille, että on ihan mahtavaa, kun osastolle on tullut joku, joka soittaa pianoa. Minä en edes soita mitään hienosti. Eikä piano toimi. Se tuntuu epämukavalta. Tuntuu hankalalta, kun ihmiset katsovat, kun soitan. Tuntuu hankalalta, jos he kuuntelevat. Tuntuu hankalalta, jos he sanovat, että Amia sinä soitat todella kauniisti. Se tuntuu typerältä ja turhauttavalta. Ei se haittaisi, jos soittaisin jotain oikeasti hankalaa, vaikka tutkintobiisejäni, mutta minä hapuilen vain ulkomuistista Amélie-biisiä tai joitain Nightwishin pianoversioita.

Ja kun oli musiikki-iltapäivä, niin minut laitettiin soittamaan Prima vista (ensi näkemältä) ihan vieraita suomalaisia iskelmiä, kun Janne soitti kitaralla vieressä ja kaikki muut lauloivat. Se oli painajaismaista. Juuri ja juuri saatoin välillä pystyä soittamaan pelkästään oikealla kädellä sitä melodiaa. Tuli kauhean tyhmä fiilis. Tuli nolo fiilis ja olisin halunnut sanoa, että kyllä minä oikeasti osaan soittaa, kyllä minä oikeasti osaan.

Nanin kanssa juteltiin tuosta ja hän sanoi, ettei hänkään osaa soittaa sillä lailla. Hänestä ihmisten pitäisi ymmärtää, että me soitetaan nimenomaan klassista pianoa, ei syntikkaa, ei bändin mukana, vaan me soitetaan klassista soolopianoa. Ihmiset osastolla eivät tajua sitä. Sinne on tullut uusi vanha vanha mies. Siis mies, joka on vanha, ja joka on myös sillä lailla vanha, että on ollut siellä joskus joulun tienoilla, mutta lopettanut, ja nyt tullut sitten uudestaan. Hän soittaa myös kitaraa. Säestyskitaraa. Hän sanoi, että olisi tosi kiva, jos me voitaisiin yhdessä opetella joitain vanhoja iskelmiä. Minä vihaan iskelmiä. En kyllä sanonut sitä hänelle, vaikka hän sanoi, että ei voi sietää nykymusiikkia, ei etenkään mitään heviä, koska hänestä siinä ei ole mitään logiikkaa tai rakennetta. Ja minulle lyödään koko ajan eteen nuotteja ja kysytään, että osaanko soittaa sen. Sitten katson, että biisin nimi on ”Anna mulle tähtitaivas” ja olen valmis kiroamaan, että koko syntikka on ylipäätään tuotu sinne takaisin.

Väsyttää kauheasti. Tänään rikoin vahingossa yhden lasin. Se harmitti – ja harmittaa yhä – ihan kauheasti. Minä join siitä vähän ananasmehua, saadakseni alas viimeisen Sepram-puolikkaan. Kun olin juonut mehun, laitoin sen yöpöydälleni, käänsin hieman herätyskelloa nähdäkseni, mitä kello oli ja sitten jotenkin vetäisin käteni irti kellosta siten, että huitaisin sen tyhjän mehulasin lattialle, jossa se meni tietysti rikki. Minusta tuntuu aina kauhean kurjalta, kun rikon lautasia tai juomalaseja. Tai kuumemittareita. Niitä olen rikkonut ihan järjettömän paljon, ja niistä jokainen harmittaa vieläkin.

Nyt on sitten taas päivä edessä. Tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta. Vähän mietityttää se, että olen nyt taas reilut kaksi viikkoa tästä eteenpäin riski-ihminen itsetuhoajatusten suhteen. En tiedä, mitä sanoa tai mitä tehdä. Väsyttää vain niin.