Apua, apua, apua!

Päässä on koko ajan tuollainen hälytystila päällä. Edelleen. Minua ahdistaa ja oloni on sietämättömän surullinen. Mietin jo, että menenkö ympärivuorokautiselle osastolle, kun tuo päiväosasto menee kiinni parin päivän päästä...

Ja. Muistatte ehkä, miten kerroin, että veljeni oli huomannut viiltelyjäljet kädessäni joskus vähän aikaa taaksepäin ja huomauttanut siitä minulle. No, nyt se sitten toistui täsmälleen sellaisessa tilanteessa kuin pelkäsinkin: veli sanoi "hyi kamala naarmu!" silloin kun äiti oli huoneessa. Äiti sitten kyseli, että mikä missä ja mistä tullut. Sanoin, että rotat ovat raapineet. Äiti sitten kyttäili tarpeeksi kauan, jotta näki vilahduksen ja huusi sitten: "Herranjumala! Ei ne saa raapia noin, ne voi vaikka tulehtua kun on näin lämmin! Näytä minulle! Näytä minulle nyt!" Ja kieltäydyin näyttämästä ja menin vessaan ja lukitsin oven. Ja olen sen jälkeen ollut yliyliylivarovainen sen jälkeen. Se on huonontanut oloa ja lisännyt ahdistusta aika paljon, mutta myös ruumiillista kipua. Se uusin naarmu on juuri siinä vaiheessa, kun se kehittää rupea. Siitä ei vielä irtoa yhtään mitään, mutta se näyttää häijyltä ja tuntuu vähintäänkin kymmenen kertaa häijymmältä, jos sitä ei varo.

En ole varma, menikö rottaselostus läpi. Ainakin äiti murahti, että minun on parasta leikata rottien kynnet, mutta odotan kauhulla huomista saunaa. Mutta vaikka äiti tajuaisikin, mistä on kyse, niin minulla on puolustautumiskeino siihenkin jo valmiina. Jos hän alkaa valittaa siitä, niin totean vain, että olen tehnyt niin jo viisi vuotta ja että kylläpäs hän onkin tosi hyvä äiti kun huomasi sen jo nyt, ja että vaikka se joskus olisikin ollut hänen asiansa, nyt se ei enää ole, koska olen täysikäinen ja jos hänellä on ongelma asian suhteen, muutan pois. Lisäksi olen myös osastolla hoidossa ja siellä kaikki tietävät niistä, joten äidillä ei ole mitään oikeutta valittaa tai syyllistää minua mistään. Piste. Mutta toivotaan nyt kuitenkin, ettei minun tarvitse mennä tuohon...

Minulla oli tänään hame. Ostin sen eilen, kun olin kiertämässä alennusmyyntejä. Minulle tuli kauhea olo. Kauhea. Kaikki ihmiset kaikissa vaatekaupoissa näyttävät aina niin hienoilta ja siisteiltä ja viimeistellyiltä, mutta aina kun vilkaisen peilistä itseäni, minua hävettää. Ajattelen, että kaikki muut kaupassa olijat ajattelevat mielessään, että mitä ihmettä minunnäköiseni ihminen tekee sellaisessa kaupassa, todella kauheaa, miten se kehtaakin näyttää tuolta. Ja sitten ne hameet... En käytä kauheasti hameita, koska tykkään sellaisesta vähemmän tyttömäisestä/naisellisesta tyylistä pukeutua. Ja vihaan polviani. Ne ovat muhkuraiset.

Lisäksi kaikki hameet tuntuvat vain korostavan järjettömän paljon vyötäröä ja takapuolta. Tämä alue on juuri se alue, jota minä vihaan itsessäni eniten. Se on liian iso. Massiivinen. Sitten kun laittaa päälle hameen, se tuntuu vain suurenevan entisestään. Ja reidetkin näkyvät. Mutta ostin silti kaksi hametta. Yhden mustan ja yhden valkoisen. Se valkoinen hame oli se, joka minulla oli tänään päälläni. Se oli nätti. Sopi se ihan hyvin, melkein tuli jopa sellainen olo, että halusi näyttää, että näytän tältä - aika hyvä, eikö? Jotenkin outoa, sillä tunteet hameen käyttämisestä ovat äärettömän ristiriitaiset.

Eilen oli kuvaterapiaa. Viimeinen kuvaterapia päiväosastolla ennen syksyä. Mietin kauheasti, mitä piirtäisin, sillä mielessäni pyöri niin paljon erilaisia voimakkaita tuntemuksia, että niitä tuntui mahdottomalta tiivistää yhteen kuvaan. Sitten kun tuli aika piirtää, hylkäsin kaikki aiemmat suunnitelmat ja piirsin jotain ihan muuta, joka kuitenkin tiivisti yhden keskeisimmistä tunteista.

Kuvasta tuli aika hieno, itse asiassa. Se oli osittain "matkittu", sillä mieleeni tuli yksi hieno kuva, jossa nainen seisoo kerrostalon ulkoseinällä sellaisella kapealla reunusjutulla. Minun kuvassani se seinä vain oli toisessa reunassa ja siinä reunalla seisoi se minun perushahmoni - se NN:n näköinen. Se tyyppi oli kahleilla kiinni käsistään ja toisesta jalastaan seinässä. Oikea jalka oli kuitenkin vapaa. Se hahmo nojasi voimakkaasti eteenpäin se vapaa jalka koukistettuna siten, että se oli reunan yli. Siis selkeästi hahmo yritti kaikin voimin päästä irti niistä kahleista.

Tausta - eli siis taivas - oli punaisen oranssi, mikä oli aika dramaattista. Harmaa talon seinä, mustiin pukeutunut poika ja sitten voimakkaan värinen taivas. Kuvalla hain sitä tunnetta, miltä nyt on tuntunut. Toisaalta kuvan poikaa ymmärtää: hänethän on kahlittu, hänen vapauttaan on rajoitettu, joten on luonnollista haluta päästä irti! Mutta toisaalta sitten, onko järkevää yrittää kahleista irti nojautumalla niin voimakkaasti eteen, että ilman niitä kahleita hän kaatuisi reunan yli ja putoaisi. Eli siis toisaalta kuva on hyvin ristiriitainen: Poika yrittää vapautua kahleista pudotakseen reunan yli.

Siltä minusta nyt tuntuu. Tuntuu siltä, että tekisi melkein mieli huutaa: "Päästäkää minut pois täältä!" Ja pois pääseminen merkitsee minulle tällä hetkellä juuri kuolemista. Olo on kauhea. Jatkuvasti. Se ei hellitä ollenkaan, vaan jatkuu päivästä toiseen, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä! Mielessä huutaa se "apua, apua, apua" ja "pakoon, pakoon, pakoon". Mielessä pyörii ajatus, että yhtäkkiä vain lähtisin. Lähtisin ja jättäisin kaiken, en ottaisi yhtään mitään mukaani, en sanoisi kenellekään mitään, vaan pelkästään lähtisin. Menisin jonnekin rantaan, jonnekin meren rantaan, jossa voisi katsella ikuisuuden aaltoja. Ja sitten kun jäisi sinne, niin lopulta kuolisi. En tiedä miten, mutta kuolisi kuitenkin. Nääntyisi, kuolisi janoon, tai joku pummi tulisi tappamaan. Voisin melkein jopa pyytää joltain, että tämä tappaisi minut.

Tai sitten kulkisin huolimattomasti liikenteessä tarpeeksi kauan... Kävelisin ja antaisin niiden huutavien ajatusten hallita kaikkia liikkeitä. Sitten voisi vahingossa vain horjahtaa tai ottaa yhden askeleen väärään suuntaan, ja lopettaa harhailemisen lopullisesti.

Tuollaista minun päässäni pyörii. Jos pysähtyy hetkeksi, eikä tee mitään, on melkein kuin filmi alkaisi pyöriä päässäni ja minä "näen", miten kaikenlaista tapahtuisi. Se saa olon jotenkin epämiellyttäväksi. Tavallaan kai hieman pelkään, että yhtäkkiä todella menen jonnekin ja tämä päänsisäinen synkkyyteni määräisi liikkeeni ja kuljettaisi minut pysyvästi jonnekin pois. Toisaalta se sitten tuntuu myös hieman siltä, että melkein toivoisikin, että niin tapahtuisi, että synkkyyteni "ottaisi minussa vallan", jotta minun ei itseni tarvitsisi tehdä niin tietoisesti mitään tai taistella sen kanssa, että lähteäkö vai jäädä.

Niin joo. Piti sanomani vielä niistä muista mahdollisista tunne-aiheista tuohon kuvaterapiaan. Yksi aihe, mikä käväisi mielessäni, oli sellainen, että se hahmoni kävelisi käytävällä suoraan eteenpäin mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, kun taas käytävän reunoilla on ihmisiä, jotka kaikki kuvastavat jotain tunnetta. Se kuva olisi kuvastanut sitä, että koen olevani ihan tunteeton, elän tunnetyhjiössä, vaikka kaikkialla ympärilläni on tunteita, joiden pitäisi vaikuttaa minuunkin.

Sitten minulla oli vaihtoehtona myös sellainen kuva, jossa se hahmoni on keskellä kuvaa ja tuijottaa sillä tyhjällä tunteettomalla ja välinpitämättömällä katseellaan eteenpäin, mutta hänen ympärillään on irtokäsiä, jotka koskettelevat häntä kaikkialta. Luonnollisesti tuo olisi kuvannut sitä, miten tuo tunteettomuus ja välinpitämättömyys vaikuttaa minun ja Alfin välisessä suhteessa.

Sitten vaihtoehtona oli myös sellainen kuva, jossa on se minun hahmoni, joka seisoo piirroksen reunassa huonoryhtisenä ja nyrpeä ilme kasvoillaan, ja katselee kuvan toista poikaa. Tämä toinen poika olisi ollut hyväryhtinen, sellainen ylpeän ja poseeraavan näköinen, ja hän olisi hymyillyt leveää ja tyytyväistä hymyä. Tämä olisi ollut komea ja hyvännäköinen ja hänen ympärillään olisi ollut kauheasti tyttöjä, jotka olisivat katselleet lumoutuneina tätä komeaa poikaa.

Se kuva olisi kuvastanut tunteitani entistä suuremman riittämättömyyden tunteeni kanssa, etenkin sen suhteen, mikä liittyy Odéehen. Odée on pieni ja siro ja nätti ja prinsessamainen. Hänellä on melkein aina vaaleita vaatteita ja paljon hameita. Paljon lyhyitä hameita, joissa on joskus röyhelöitäkin. Tiistaina hänellä oli mekko. Sellainen liian lyhyt, joka peitti vain kriittiset paikat. Melkein niin kuin sellainen kokonainen uimapuku, mutta hamemallisena. Ja hänellä on kaunis ääni, hän laulaa kauniisti ja hänellä on yksinkertaisesti vain ihana nauru. Sellainen herskyvä ja suloinen. Ja hän hymyilee kauniisti. Ja hän on kaunis.

Hän on kaikkea, mitä minä en. Alfilla oli hänet ennen, mutta nyt hänellä on vain minut. Minusta se tuntuu pahalta. Minusta se tuntuu melkein sietämättömältä. Minä en ikinä voisi olla edes puolia siitä, mitä hän on. Paitsi siis fyysisesti. Fyysiseltä kantilta katsottuna olen paljon enemmän. Olen vähintäänkin 1,5 Odéeta. Tuntuu siltä, että jos olen ruumiillisesti enemmän, se on tullut sieltä henkiseltä puolelta. Olen puolet isompi mitä Odée, mutta sisäisesti puolet vähemmän. Siis häviän molemmissa suhteissa.

Ja jos minä, Alf ja Odée ollaan samassa huoneessa yhtä aikaa, minusta tuntuu siltä, että Alf kuitenkin vertailee meitä ja ajattelee, että ennen hän oli Odéen kanssa. Vaikka hän yrittää jankuttaa minulle (sen jälkeen kun minä olen ensin alannut jankuttaa hänelle Odéesta), että heidän juttunsa on ohi ja että hän ei ottaisi Odéeta takaisin, vaikka tämä pyytäisikin, ja että minun kanssani olo tuntuu paremmalta ja että minä olen hänen mielestään nätti. Mutta ei se tee oloani hyväksi. Tuskaiseksi vain. Nuo Alfin sanat tuntuvat vain vääriltä. En kauhean helposti voisi väittää, että hän valehtelee, mutta en myöskään pysty sanomaan, että uskoisin häntä, koska en vain jotenkin pysty uskomaan johonkin asiaan, joka tuntuu niin järkyttävän väärältä kuin tuo.

Vaikka jotkut tuollaiset tuntuvatkin vääriltä ja saavat oloni epämukaviksi, yksi lievä poikkeus on se, kun Alf joskus tervehtii minua mesessä sanomalla: "Hei nätti" tai "Hei söpöliini". Se tuntuu hullulta ja väärältä ja hämmentävältä, mutta kun sitä muistelee sitten jälkeenpäin, niin se lämmittää mieltä ainakin hieman.

En menekään mökille viikonloppuna. Minun piti ja olin jo luvannutkin äidille ja tavallaan olin jo valmistautunutkin siihen hieman. Sitten kuitenkin yritin psyykata itseäni ajattelemalla, miltä sitten tuntuisi nousta mökillä ulos, ja miltä siellä tuoksuisi ja miltä siellä tuntuisi... Se tuntui kauhealta. Siellä tuoksuisi mereltä. Ja heti kun nousisi autosta, kävisi sellainen viileä tuulenvire. Siellä ei ole oikeastaan koskaan ulkona yli kahtakymmentä astetta, koska meri viilentää ilmaa niin paljon ja lähes aina käy pieni tuulenvire. Sisällä tuoksuisi mökiltä. Sellaiselta jotenkin vähän vanhalta. Ja siellä olisi viileämpi kuin kotona. Ja siellä ei olisi sohvaa, eikä nojatuolia, tai mitään. Pelkästään se ikivanha sänky nurkassa, jolla minä nukun nykyään. Mietin, miten olisin huolestunut siitä, että siinä on ötököitä. Sitten se siirrettäisiin keskelle huonetta, koska en uskalla nukkua missään muualla. Siinäkin nukkuminen on hankalaa, mutta ei niin järkyttävää kuin aivan seinän vieressä. Ja siellä on pieni televisio, jossa kuva on aina huono. Ja ulkona olisi hyttysiä ja paarmoja, ja minun pitäisi ajaa nurmikkoa. Ja olisi kylmä ja inhottavaa ja kuitenkin se tuntuisi pahalta.

Päätin sitten, että ehkä en ole vielä valmis menemään sinne. En ainakaan nyt, kun muutenkin on kaikkea ahdistavaa, kun samana päivänä päiväosasto olisi jäänyt tauolle. Mutta yritän tehdä jotain ruokaa itsekseni. Vähintäänkin mennä ostamaan jonkun valmisruoan kaupasta. Ja ehkä hieman toivoisin, että näkisin joko Nanin tai Alfin... Alfin kanssa voisi olla todella kiva mennä leffaan. Ja pelkästään leffaan. No, korkeintaan jonnekin "kahville" (kahvittomalle kahville, kun kumpikaan meistä ei juo kahvia) sen lisäksi. Ei niin, että istutaan vain jossain ja käpälöidään toisiamme tai pussaillaan. Nan on kertonut minulle, että on olemassa sellainen kynnys, että voi esittää seurustelusuhteen toiselle osapuolelle pyyntöjä ulkonäön suhteen. Melkein toivon, että kumpa pääsisimme siihen pian, jotta voisin ehdottaa, että ehkä hän voisi ajaa ne karmeat viiksensä pois. Hmm. Joo, olen kai jotenkin pinnallinen, mutta ne vaivaavat minua. Hän on minun poikaystäväni. POIKAystäväni. Ei miesystävä. Ja tuntuu oudolta sanoa, että poikaystävällä on viikset. Enkä minä pidä viiksistä ylipäänsä. Jos ne olisivat kuten Jack Sparrow'n viikset, niin se olisi ehkä okei, mutta kun ne eivät ole.

Niin joo, taas. Tänään kysyin Alfilta yhtäkkiä ihan suoraan, että kuinka paljon hän painaa. No, hän lopulta sitten kertoi ja sanoi, että ei hänellä ole mitään ongelmaa sen sanomisen suhteen. Hän on siis suunnilleen 188 senttiä pitkä ja painaa suunnilleen 82 kiloa. Paitsi että hän sanoi, että tuosta punnitsemisesta on jonkin aikaa ja hänestä tuntuu, että hän on laihtunut hieman. Tuo on aika paljon enemmän kuin minulla, jotenkin oli sinänsä aika yllättävää, koska odotin suunnilleen samaa vastausta kuin oma painoni. Ei Alf ole yhtään lihava tai mitään, vaan on sellainen pitkä ja hoikka, sellainen tikku-ukkomainen. Piti vain sanoa kun on se minulle ihan iso ja kiinnostava juttu.

Ja siitä elokuvasta hänen kanssaan... Olisi kai minun vuoroni pyytää häntä. Minä pyysin hänet meidän ensimmäisille "treffeille" ja hän toisille. Nyt sitten olisi kolmannet ja taas minun vuoroni. Kun vain jotenkin saisi hänetkin tajuamaan, että näistä treffeistä haluaisin sellaisia vähän enemmän henkisyys kuin ruumiillisuus -painotteisia treffejä...

Kävin eilen taas läpi supermallien kuvia ja mittailin itseäni. Joku ulkonäkövaihe taas...

Mutta minua alkaa väsyttääkin taas vaihteeksi.