Minä sain hänet itkemään. Minä sain hänet itkemään! Se tuli ihan yllätyksenä minulle, sillä hän ei vaikuttanut surulliselta, vaan pikemminkin vihaiselta ja ärtyneeltä. Hän murahteli ja kurtisteli kulmiaan ja puhui tavalla, joka kuulosti minusta selkeästi vihaiselta. Kuitenkin kun kysyin, hän kielsi olevansa vihainen ja sanoi olevansa vain surullinen. Ajattelin, että joo, niin varmaan, hän on ihan selkeästi kiukkuinen.

Alfista on siis puhe. Eilen meillä oli riita mesessä. Minä aloin taas jankata Odéesta ja yritin saada jotain järkeä edes johonkin. Miksi epäilin Alfia niin paljon? Miksi en vain voinut luottaa häneen? Miksi minusta tuntui siltä, että hän vedätti minua vain, eikä oikeasti pitänyt minusta? Vedättikö hän todellisuudessa minua? Tuosta sitten kinattiin pitkään. Satuin myös jossain välissä sanomaan senkin, että se lauantainen suutelu ei ollut tutunut hyvältä, vaan että minusta oli tuntunut, että minun täytyy tehdä niin, jotta hän ei vain pety ja ajattele, että minä vain torjun aina kaikki yritykset ja olen ihan mälsä ja kaikkea.

Jonkinlainen välirauha saatiin tehtyä ja minulla oli sen jälkeen vähän parempi olo. Alfilla ilmeisesti kuitenkaan ei. Aamulla hän tuli osastolle hiljaisena. Hän vältteli olohuonetta jonkin aikaa, ennen kuin vasta uskaltautui tulemaan sinne ja istumaan viereeni. Hän näytti mietteliäältä ja kysyin sitten arasti, että mitä hän mietti. Tokaisi sitten miettivänsä "vähän kaikkea" ja mainitsi esimerkiksi sen meidän riidan. Sitten hän sanoi, että hänestä tuntui kurjalta, että minä en uskonut, että hän oli ihan vilpitön ja oikeasti piti minusta, ja että hän ei tiennyt yhtään, mitä hän voisi tehdä todistaakseen sen minulle. Minä yritin sitten selittää, että vika ei ole hänessä, vaan minussa. Ääh, ehkä klisee, mutta se on liian totta liian usein. Selitin, että olisin epäluuloinen ketä tahansa kohtaan.

Sitten tuli taas hiljaista ja lopulta Alf kääntyi istumaan niin, että käänsi minulle selkänsä. Ja hän itki. Hän nojasi sohvan selkänojaa melkein kuin minä ja itki ja niiskutti. Ja minulla oli hämmentynyt olo. Hänhän oli ollut tulkintani mukaan vihainen. Minun tulkintani mukaan hän ei oikeasti tuntenut paljon minua kohtaan, vaan pelkästään oli vähän ihastunut ja etenkin innostunut ruumiillisesta käpälöimisestä ja pussailusta. Mutta sitten hän itki, koska minä en luottanut häneen! Minulle tuli olo, että mitä ihmettä minä olen oikein mennyt tekemään. Olinko oikeasti loukannut häntä noin pahasti? Miten se oli edes mahdollista? Välittikö hän minusta niin paljon, että sain hänet itkemään?

Ei vieläkään tiedä, mitä ajatella. En pysty vain sanomaan: "Minä luotan häneen", koska syvällä sisimmässäni olen vielä epäileväinen. Mutta ehkä ensimmäistä kertaa mieleeni tuli se, että olisi mahdollista, että Alf olisi ihan oikeasti täydellisen ihastunut minuun. Minulle tuli surullinen olo. Ei välttämättä kauhean syyllinen, koska mielestäni epäilykseni oli reilua. Tai ehkä reilu on väärä sana... Epäilykset ja varautuneisuus ovat vain kauhea osa minua, enkä voi kytkeä niitä pois, vaikka miten haluaisin ja yrittäisin. Ei kai minua voitaisi vaatia tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen varovainen ja haluan suojella itseäni, ja että kerron totuuden siitä ihmiselle, josta välitän?

Mutta aina kun joku itkee - no, melkein aina - minuun iskee kauhea myötätunto tätä itkijää kohtaan. Haluaisin vain itsekin pillahtaa itkuun ja halata tätä itkijää oikein lujasti ja sanoa, että asiat järjestyvät, minä ainakin olen tässä, jos tarvitset. Lopulta sitten uskaltauduin koskettamaan Alfin olkapäätä ja painoin poskeni hänen selkäänsä vasten. Pidin kädelläni kiinni hänen olkapäästään. Koska olkapäät ja selkä ovat sympatia-aluetta, eikö? Pelkästään nojasin häneen, en silitellyt tai mitään, vaan pelkästään olin siinä. Minusta se on lohduttavinta, kun on surullinen. Silloin hyväilyt ja kutitukset ja sellainen saattaa tuntua väärältä ja liian... no, seksuaaliselta, mutta tuollainen tasainen ja tarpeeksi varma läheisyys tuntuvat pelkästään lohduttavalta. Varmalla läheisyydellä tarkoitan sitä, että esim. nojaa tarpeeksi voimakkaasti. Ei sillä lailla varovasti ja liian hellästi, jolloin se tuntuisi enemmän hyväilyltä tai kutitukselta tai sellaiselta. Tai sitten pitää olkapäästä tarpeeksi lujasti kiinni. Sillä lailla, että ei purista liian kovaan, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta se tuntuu... no, varmalta ja turvalliselta! Pitäähän rotistakin pitää tarpeeksi lujasti kiinni nostettaessa, tai ne pelkäävät enemmän.

Sitten oli ruokailua ja kaikkea, joka sai minut lähtemään olohuoneesta, mutta Alf vain istui siinä samassa kohdassa. Okei, hän lähti kerran hakemassa nenäliinan, mutta palasi sen jälkeen heti takaisin.

Sitten oli aika lähteä viimeiselle retkelle. Alf meinasi ensin, että ei häntä taidakaan huvita lähteä sinne, vaan että hän taitaa lähteä vain takaisin kotiin. Auto odotti jo pihassa, mutta Alf istui vain paikoilaan. Minä sitten jäin istumaan hänen lähelleen ja katselin häntä. Jos kehtaisin, sanoisin sitä katselua koirakatseluksi, mutta koska en kehtaa, yritän selittää, että katselin häntä surullisella ja huolestuneella ilmeellä. Hän nousi ylös ja sitten minä pääsin halaamaan häntä vihdoin. Ja sitten hän kuitenkin tuli mukaan. Oliko tuo minun halaukseni sitten minun tapani "ostaa" puolestaan häneltä se, että hän tulisi mukaan? Vai oliko se vain myötätunnonosoitus, joka sai Alfin ajattelemaan, että ehkä hän voisi sittenkin tulla? Minulla tuli siitä vähän syyllinen olo.

No, sitten mentiin. Odée ja Jeppe (Alexandran nykyinen poikaystävä, joka on siis osastolta) istuivat tietysti samassa autossa. Minua ja Alfia vastapäätä. Alf ei sanonut matkan aikana mitään, vaan tuijotti ulos otsa ikkunaan kiinni painettuna. Minä katselin häntä surullisesti. Odée huomasi selkeästi, että jotain oli vialla. Hän ei kuitenkaan tuijottanut Alfia, vaikka katselikin häntä muutamaan otteeseen sillä lailla uteliaasti, että mikä hänellä oli, vaan tuijotti minua ja haki katsettani. Hän näytti uteliaalta ja sillä lailla sympatisoivalta. Ei, en minä ylitulkitse, kyllä yksi katse voi kertoa jotain tuollaista.

Perillä Alf sitten käveli heti parinkymmenen metrin päähän muista. Ihan vain poispäin ja kökötti siellä sitten murjottamassa. Minä menin sitten hänen luokseen ja sanoin jotain epämääräistä, sellaista epävakavaa, ja kysyin ehkä jotain myös. Sellaista, mitä yleensä sanotaan, ihan vain sen vuoksi, että olisi jotain, mitä sanoa ääneen, jotta se tuntuisi lohduttavalta. Alf sitten sanoi, että hänen ei olisi pitänyt tulla. Minä sitten yli-ilmeilin koko päivän. Se tulee vain automaattisesti, en voi sille mitään. Ja rehellisesti sanottuna, minä uskon, että se on lohduttavampaa kuin se, että en tekisi sitä.

Alf ei ollut kiinnostunut opastetusta kierroksesta vanhoissa rakennuksissa. Ne olivat siis sellaisia tavallisia 1700-1950 -lukujen taloja, joissa oli silloisen ajan mukainen sisustus ja tavarat. Opaskin oli pukeutunut kuin sen ajan ihmiset. Oli mielenkiintoista. Talot olivat ihan jänniä ja niissä oli ainakin viileämpää kuin ulkona, jossa oli tukahduttavan kuuma. Alf oli muutamassa ensimmäisessä talossa mukana, mutta sitten hän meni vain istumaan ulos penkille ja jäi sinne, kun muut jatkoivat eteenpäin. Minä en sitten tiennyt, että olisiko minun pitänyt jäädä sinne hänen seuraansa. Kierros kuitenkin kiinnosti minua, ja olisi tuntunut epäreilulta, että joutuisin jättämään koko kierroksen väliin vain istuakseni murjottavan ja lähes sanattoman Alfin kanssa.

Menin sitten kierrokselle, mutta heti kun opas lähti takaisin alkupisteeseen, minä lähdin Alfin luo. Muut kiersivät vielä keskenään erilaisia taloja, joihin pääsi sisään, mutta minä jäin istumaan Alfin kanssa. Hän kysyi sitten minulta, että miksen ole niiden muiden kanssa. Vastasin siihen sitten, että en halunnut, että hän joutuisi istumaan koko ajan vain yksin. Hän sitten kietoi toisen kätensä ympärilleni ja sanoi, että arvosti todella sitä, että yritin piristää häntä. Sitten hän oli taas hiljaa, ja seuraava kommentti häneltä oli tuskastunut kommentti siitä, miten hän ei pystynyt edes itkemään enää, vaikka olisi halunnut. Ja minulla oli niin myötätunnon täyttämä olo, että sitä ei pysty ymmärtämään, jos ei ole kokenut sitä. Mutta istuin sitten siinä hänen seuranaan, kunnes muu joukko tuli ja sanoi, että mennään kahville. Minä kysyin Alfilta, tulisiko hän myös, mutta hän ei vastannut. Minä sitten lähdin kuitenkin.

Myöhemmin Alf tuli. Istuin Ayan kanssa samassa pöydässä ja join omituista limsaani ("Herra Hakkaraisen päärynälimonadi"), kun Alf tuli. Hän käveli ulos, ja vähän ajan kuluttua minä menin hänen peräänsä. Höpötin sitten taas jotain epämääräistä (tyyliin: "Maistuuko tuo Cola tavalliselta Colalta? Onko tuo kakku hyvää? Tämä mun limonadi on kyllä outoa."). Niissä limonadipulloissa oli outo korkki. Se piti jotenkin nykäistä auki sellaisesta renkaasta. Minä en saanut omaani auki, mutta Pedro pyysi, että hän saisi kokeilla. Ja hän sai sen auki. Mutta Alf ei ollut saanut omaansa auki. Lisäksi se metallinen rengas, josta olisi pitänyt vetää, oli irronnut. Kysyin Alfilta, että voisinko kokeilla, jos minä saisin sen auki. No, en saanut kunnollista vastausta, mutta kokeilin silti. Enkä saanut. Manailin sitten sanattomalle Alfille niitä korkkien hankaluutta ja kysyin sitten, että voisinko viedä sen hänen limsapullonsa sinne kahvilan kassalle avattavaksi. Ei vastausta. Esitin sitten kysymyksen uudestaan toisella lailla muotoiltuna: "Haittaisiko sinua, jos veisin tämän pullosi avattavaksi ja toisin sen sitten takaisin?" Taas hiljaista. Annoin kuitenkin Alfille aikaa ja lopulta hän mumisi: "No... Jos sä olisit niin kiltti..." Ja minä sitten ponkaisin ylös ja olin marssimassa sinne kassalle. Pedro kuitenkin pysäytti minut ja sanoi voivansa avata sen. Ja hän avasi. Minä sitten kiittelin Pedroa, jonka jälkeen kiikutin pullon takaisin Alfille.

Sen jälkeen kierreltiin siinä Kahvila-putiikissa ja katseltiin ostettavia tavaroita. Tai no, minä katselin, Alf meni pian taas ulos seisoskelemaan. Pian sitten menin taas hänen seurakseen. Oltiin taas hiljaa, mutta sitten Alf sanoi, että varmaan on ollut minulle tosi tylsä päivä sen takia, kun olen pitänyt hänelle seuraa ja yrittänyt piristää häntä. Sanoin sitten - rehellisesti - että ei ole ollut, ja että ne talot olivat sisältä joka tapauksessa samanlaisia sisältä, ja että minulla olisi paljon tylsempää, jos hän ei olisi tullut mukaan. Sitten Alf taas alkoi kysellä siitä, miten minä en luota häneen. Äh. Sitä sitten puitiin taas ja kai jonkinlaiseen tulokseen päästiin lopulta, kun tuli taas hiljaista. Kysyin sitten Alfilta, että mitä muuta siihen "vähän kaikkeen" kuului, mitä hän oli ajatellut. Hän sitten sanoi, että hän oli miettinyt kaikkia sellaisia tapauksia. Paitsi sitä, miten minä en luota häneen, vaikka hän oli jatkuvasti ajatellut myös minun tunteitani ja minun parastani, myös sitä, miten häntä kiusattiin koulussa, vaikka hän ei ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Alf myös selitti, miten hän oli ajatellut minunkin tunteitani, ja että että se ensimmäinen suudelmakin oli sellainen, mistä hän oli halunnut, että se tapahtuisi oikeassa tunnelmassa, jotta se olisi minulle erityinen. Ja hän sanoi, että hän olisi kyllä ymmärtänyt, jos olisin sanonut vain, että en halua suudella vielä. Hän vain sanoi ajatelleensa ja tulkinneensa sitä tilannetta silloin lauantaina niin, että minäkin niiden aikaisempien torjuttujen suudelmien jälkeen olin "rohkaissut mieleni ja päässyt tunnelmaan". Tuosta oli juteltu jo mesessäkin eilen, mutta oikeastaan kaikki asiat käytiin sitten siinä pihalla uudestaan läpi.

Mutta sitten sen jälkeen Alf lähti taas kävelemään poispäin ja minä jätin seuraamatta häntä ja suunnistin takaisin kohti muita. Auto, jolla meidän oli tarkoitus palata, oli jo tullut ja oli aika lähteä. Minä sitten lähdin hakemaan Alfia, sillä hän oli liian kaukana kuullakseen tai huomatakseen, eikä kukaan muu todennäköisesti tiennyt edes, missä hän oli.

Ja sitten ajettiin takaisin osastolle ja minä toivotin kaikille hyvää kesää ja lähdin Alfin kanssa. Alf sanoi taas, että arvosti kauheasti sitä, miten minä olin lohduttanut ja piristänyt häntä. Minä kysyin sitten viikonlopusta, että tavataanko me silloin. Me oltiin juteltu aiemmin, että nähtäisiin. Joko Alf tulisi tänne minun luokseni kylään ja katsottaisiin leffa, tai sitten mentäisiin oikein elokuviin. Se jäi kuitenkin auki. Sanoin, että minusta olisi kiva, jos nähtäisiin, mutta että jos hän olisi liian surullinen tai ei haluaisi tai jaksaisi tavata, niin sekin olisi okei. Yritin ilmaista kaiken niin kulmattomasti kuin vain pystyi, jottei siitä hyvälläkään mielikuvituksella saisi väännettyä kuvaa, että olisin jotenkin negatiivinen tai kantaisin kaunaa.

Alf ei kuitenkaan tiennyt, mitä sanoa, joten sovittiin, että tänään sitten mesessä setvitään sitä. Ja sitten kun pääsin autolle, jossa äiti jo odotti, Alf sanoi vielä kerran, että arvosti sitä, että olin yrittänyt lohduttaa ja piristää. Kai se sitten pitää uskoa. Ja minustakin tuollaisen kuuleminen tuntui kauhean huojentavalta. Ja minusta jokaisella, joka on surullinen, tulisi olla joku, joka vaikka sitten roikkuu mukana (jos se siis ei haittaa sitä surullista) ja tekee jotain normaalia ja juttelee niitä näitä ja yrittää jotenkin piristää tai lohduttaa.

Joten nyt sitten pitäisi odotella Alfia meseen. Kauhea sekasotku. Minua väsyttää se kaikki, ja tuskastuttaa se, että en vieläkään oikein osaa hahmottaa sitä, mitä täsmälleen tunnen Alfia kohtaan ja mitä minun pitäisi tehdä tai mitä sanoa. Enkä pysty hahmottamaan tätä tilannetta, enkä selvittämään sitä mitenkään loogisesti etenemällä. Normaalisti sellainen toimii melkein minkä tahansa suhteen, mutta nyt se ei vain tunnu onnistuvan yhtään mitenkään.

Enkä ole kuullut Nanistakaan mitään. Näin vain unta, että hän ei ollut päässyt niihin musiikki-juttuihin, joihin oli pyrkinyt, ja että löysin hänen koetilaisuutensa ja kaikki soittamiset ja kaikki netistä, ja miten minusta ne olivat ihan upeita. Mutta Nan oli sen sijaan päässyt kuitenkin jonnekin ja hän oli jo valinnutkin sen paikan, minne lähtisi. Göteborgiin opiskelemaan kemiaa. Onnitttelin Nania, mutta vasta jälkeenpäin kysyin äidiltä, että missä Göteborg oli. Hän sitten sanoi, että Ruotsissa. Sitten tajusin, että Nan muuttaisi kokonaan eri maahan ja jättäisi minut tänne ihan yksin. Itkin sitten siinä unessa vesiputousitkua vaikka miten pitkään. Liian realistisen tuntuista, mutta en silti usko, että itkin oikeasti myös.

Sentään on aurinkoista. Ja kiitos hameenkäytön ja siihen liittyvien kauneusseikkojen suhteen, vääntelehdin tuskasta ja yritän estää itseäni raapimasta jalkojani verille. Eikä se suurimpana osana ajasta auta. Ja sitten kutittaa raapimisen jälkeen entistä enemmän! Argh! Nyt sitten yritän kanavoida tuskani nyppimällä sääristä ihokarvoja pinsetillä yksi kerrallaan. Ainakin sitten on vähemmän kohtia, jotka kutittavat, kun seuraavan kerran pitää ajella jalat, kun haluaa käyttää hametta.

Tämä päivä ei ole hyvä. Mutta jo eilen oli hieman parempi päivä kuin alkuviikolla, enkä minä ole enää niin kauhean surullinen ja ahdistunut. Ja nyt kun Alf on kauhean surullinen, niin kaikki huomioni keskittyy siihen, että olen "koiramainen" ja huolehdin hänestä. Ikävä kyllä minulla ei ole kuonoa, jolla tökkiä häntä, eikä tuntuisi järkevältä vinkua hänelle, mutta voin yrittää kääntää niitä edes jotenkin ihmismäisiksi eleiksi.

Ääh.