Ei ole ollut kauhean hyvä viikko. Alkaa olla suunnilleen vuosi siitä, kun jouduin ensimmäistä kertaa taipumaan pakosta uupumukseni viedessä voiton. Ja nyt tuntuu, että pieni romahdus on tullut taas. Vaikka minä en edes tee mitään ja vaikka minulla ei ole mitään sellaista, mistä voisi olla suoriutumatta, niin jotenkin onnistun silti stressaantumaan ja uuvahtamaan ihan kauheasti.

Sanoisin, että ehkä pääsyy tähän tämänhetkiseen uupumusromahdukseeni on yksi 14-vuotias netti-ihminen. En tiedä, missä on vika, kun tuntuu, että jotenkin vedän puoleeni nuoria "vähän" liian innokkaita ihmisiä, jotka haluavat olla tosi hyviä kavereita kanssani ja pitää yhteyttä ihan koko ajan. Tuota on jatkunut jo jonkin aikaa, mutta minusta on ainakin tuntunut siltä, että muutamat viimeiset viikot ovat olleet hänen puoleltaan paljon aktiivisempia. En sen takia jaksa kauheasti olla mesessä, mutta koska menin antamaan hänelle puhelinnumeroni, hän pommittaa minua sitten tekstiviesteillä. Enkä jaksaisi vastata niihin, koska niissä ei ole edes mitään asiaa, vaan jotain ihan jokapäiväistä. Enkä tiedä mitä kirjoittaisin sellaisiin, enkä näe mitään järkeä tekstata joka päivä viestikaupalla jotain tyhjää. Ja se uuvuttaa minut ihan loppuun,. jolloin se energia on poissa jostain muusta. Ja kun en tee oikeastaan yhtään mitään välttämättömän lisäksi, pikkuhiljaa tulee kauhea energiavaje, joka aloittaa lopulta romahdusvaiheen.

Sanoin sitten tälle ihmiselle, että jos oltaisiin yhteydessä vain mesen kautta. Onneksi sen jälkeen olen saanut olla enemmän rauhassa, mutta ei tunnu siltä, että kauheasti olisi ehtinyt vielä levätä. Jotenkin sosiaalisuuteni on ihan minimissä, kun en jaksa kirjoittaa edes tänne.

Nankin soitti... keskiviikkoko se oli? Olin laittanut hänelle tekstiviestin kai maanantaina ja kyselin siitä, että koskahan voisin tulla kyläilemään hänen luokseen Tampereelle. Nan sitten laittoi viestin keskiviikkona, että voisiko soittaa, johon minä vastasin, että voi. Mutta sitten kun hän soitti, menin paniikkiin. Olin laittanut kännykän äänelliselle, joten kuulin, kun hän soitti. Juoksin huoneeseeni hakemaan kännykään, sitten mietin hetken, vastaisinko heti siinä, jonka jälkeen juoksin tietokonehuoneeseen. Sitten olisi pitänyt vastata, mutta en vain pystynyt. Ajattelin, että mitä minä sanon? Sanonko nykytyypillisen "haloo":n, vai sanonko vain "hei". Ja sitten kännykkä ei soinutkaan enää.

Laitoin Nanille puolisentoista tuntia myöhemmin (en heti, koska se olisi ollut epäilyttävää) viestin, jossa valehtelin, että en ollut kuullut puhelimen soivan ja jossa pyytelin anteeksi huolimattomuuttani. Ehdotin myös, että Nan laittaisi vaikka sähköpostia sen sijaan. Hän sitten laittoi sähköpostia, jossa sanoi sen, mitä arvelinkin: hänellä on kauhea kiire, eikä olekaan mahdollista, että ennen joulua tulisin joksikin viikonlopuksi kylään. Hän selitti jotain kuulumisia ja pyysi minuakin kertomaan jotain, mitä minä olin puuhaillut. En ole vielä vastannut siihen. En jaksa juuri nyt, enkä tiedä edes mitä kirjoittaisin. En tee mitään, minulla ei ole elämää, ei me varmaan mennäkään osaston Ayan, Erican ja Ninan kanssa yhdessä syömään, en minä tee mitään, lopetin joogankin, koska olen niin heikko ja saamaton.

Niin, siis lopetin joogan. Kaikki ovat olleet ehdottelemassa uusia korvaavia harrastusvaihtoehtoja ja se rasittaa minua. Pitäisi varmaan keksiä jotain, mutta tuntuu siltä, että ei mistään voisi tulla mitään, koska minulla ei ole mitään kiinnostusta keksiä yhtään mikään, joka pakottaisi minut lähtemään ovesta ulos vapaa-aikanani. Olen vain niin poikki. En poistu edelleenkään talosta paitsi lähtiessäni osastolle. Joka aamu herääminen on tuskaa, minun pitäisi nyt talvinopeusrajoitusten takia olla autossa 7:35, mutta en ole yltänyt tuohon aikaan vielä kertaakaan. En jaksa nousta, en vain jaksa.

Enka jaksa olla siis mesessäkään. Sekin on muka liian raskasta. Tänne kirjoittaminen on muka liian raskasta. Kaikki on liian raskasta. En tee mitään, en yhtään mitään, paitsi katson telkkaria ja käyn osastolla. Siitä huolimatta olen ihan tuskaisen väsynyt. Minua tuskastuttaa, minä haluaisin kyllä olla terve jo, en kestä tätä voimattomuutta! Joogankin piti olla jotain kivaa ja helppoa, mutta sekin oli muka niin raskasta, että se pilasi kaikki viikot, kun ajattelin aina, että voi ei, enää pari päivää niin pitää mennä taas joogaan. Jos en jaksa edes joogaa kerran viikossa, niin miten yhtään mistään voisi tulla mitään. Siis jostain opiskelusta tai pääsykokeisiin lukemisesta tai mistään.

Joo, stressaan taas opiskelusta. Stressaan siitä, että pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä, olisi pitänyt jo oppia vaikka mitä ja valmistautua vaikka miten, olla varma ja tietää enemmän, olla kaikin tavoin valmiimpi. Aika menee niin nopeasti ja minä olen yhä niin kauhean väsynyt, että ei voi tehdä muuta kuin puristaa silmät kiinni ja mutista "apua apua!"

Tällä viikolla ahdistus on vaihteeksi aika yllättäen ottanut minusta otetta. Se alkoi oikeastaan keskiviikona. Sen jälkeen kun olin panikoinut Nanin soittaessa ja lukenut yhden netti-ihmisen blogista kaikkea kurjaa. Seuraavan päivän olin aika surullinen. Se netti-ihminen sanoi, että hän on ihan okei ja Nankin lähetti sähköpostia ja kyseli kuulumisia, joten kaikkihan oli ihan hyvin. Mutta kun kaikki oli "hyvin", niin silloin se näkymätön käsi alkoi vasta kuristaa keuhkojani. Tuli olo, että ehkä se olen minä, jolla ei ole kaikki hyvin, eikä joku muu. Käytin monta tuntia siihen, että yritin etsiä netistä jotain kuvaa tai runoa tai lainausta, joka kuvaisi oloani. Koko sen ajan minun oli vaikea hengittää.

Keskiviikkona oli myös fysioterapia, jossa aloitettiin "shar suh". En tiedä miten se kirjoitetaan. Yritin etsiä sitä googlella tietääkseni siitä enemmän, mutta vaikka kirjoitin kaikki mahdolliset kirjainyhdistelmät, ei löytynyt mitään siihen viittaavaakaan. Kyseessä on siis jonkinlainen koskemista sisältävä juttu. Se hirvitti minua etukäteen ihan kauheasti. Mielessäni toistui vain kaikki se, mitä Alf oli sanonut siitä, että olin epänormaali ja sairaalloinen ja pakko-oireinen koskemisen suhteen. Minua pelotti kauheasti, mutta sanoin silti, että voitaisiin kokeilla sitä.

Mutta Alf oli väärässä! Se ei ollut pelottavaa, eikä epämiellyttävää, vaan se tuntui lämpimältä ja kivalta. Uskalsin laittaa silmätkin kiinni, kun fysioterapeutti pyysi minua kokeilemaan sitä. Aloitettiin vain jaloista. Minun piti vain maata rauhassa ja olla rento. Fysioterapeutti sitten koski jalkoihini ja liikutteli niitä hieman ja koukisteli ja ojenteli ja nosteli ja laski. Ei se ollut kauheaa, mutta huomasin, että en uskaltanut oikein olla rento. Ei kuulemma oikein kukaan koskaan tuollaisessa tilanteessa ensimmäisellä kerralla olekaan rento, mutta kuitenkin. Lisäksi se fysioterapeutti sanoi, että se, miten minä jännitän itseäni ja jalkojani, kertoo myös luonteestani. Minä en vastustanut sitä liikettä, vaan pyrin tekemään siitä fysioterapeutin työstä helpompaa ja ennakoimaan niitä liikkeitä. En tietenkään tietoisesti, vaan se tuli vain automaattisesti. En uskaltanut luottaa häneen ihan täysin, vaikka luulin, että se olisi ollut helpompaa. Jännitin jalkaani, vaikka miten yritin olla jännittämättä, jolloin jalkani ei olisi pudonnut lattialle, jos fysioterapeutti olisi päästänyt irti. Jatketaan tuosta vielä jatkossakin ja olen edelleen kiinnostunut siitä, mitä on tulossa ja miten se vaikuttaa minuun.

Mutta siis kaikki oli tuoltakin kantilta ajateltuna hyvin, mutta silti ahdistus oli taas palannut humpsahtaen ja olin taas surullinen. Minua itketti taas niin kuin joskus paljon aikaisemmin ja minusta tuntui, että halusin satuttaa itseäni jotenkin. Minä satutinkin. Se oli kai juuri torstai. Rottahäkki oltiin pesty ja se jyrsijäverkosta tehty toinen kerros piti liittää kiinni siihen varsinaiseen häkkiin. Siinä verkossa on kuitenkin kauheasti teräviä kohtia, jotka naarmuttivat minua. Yritin olla tahallani varomaton, mutta kertaakaan ei mikään piikki viiltänyt syvään. Se harmitti minua ja myöhään illalla sitten käsittelin ihoani saksilla. Ei se jälki ole kauhean paha, todella pieni ja säälittävä, mutta jälki kuitenkin. Ensimmäinen suunnilleen puoleen vuoteen.

Osastollakin olen ollut epäsosiaalisempi. Minusta on tuntunut, että jos jotkut muut keskustelevat jossain, niin kun minä saavun paikalle, he hiljenevät. Ja sitten he lähtevät yhdessä tupakalle, eivätkä tule samaan huoneeseen enää, vaan menevät jonnekin muualle. Olen sitten "antautunut" ja oikeastaan välttelenkin muita. Tuntuu pahalta. En aina jaksaisi yrittää niin kauheasti.

Omahoitajani sanoi - minun mainitessani asiasta - että olen osastolla niin kauan kuin minun tarvitsee olla, eikä minun tarvitse ajatella, että minun pitäisi lähteä pois. Minusta kuitenkin tuntuu yhä siltä. Minulla ei ole niin kauheasti kaikkia kalliita lääkkeitä kuin niillä muilla, mutta olen jumittanut osastolla suunnilleen puoli vuotta. Ja käyn osastolla vieläpä joka arkipäiväkin poikkeuksia lukuunottamatta, niin luulisi, että olisin nyt parantunut jo, enkä aina vain jumittaisi siellä.

Olen myös taas ollut hieman ongelmallinen syömisen suhteen. Olen yrittänyt olla syömättä ja laihduttaa, mutta en ole vieläkään päässyt alle -3,5 kilon. Ahmimiskohtauksiakin on taas ollut kasvavissa määrin. Yhtenäkin iltana söin kokonaisen paketillisen suklaakeksejä. Ihan hullua. Olo on hyvin huono. Sellainen loppuunpalanut. Ja ärsyyntynyt myös. Miksi pitää vieläkin tuntua tältä? Miksi jaksaminen ei ole vieläkään palannut yhtään? Joskus loppukesästä/alkusyksystä olo oli jo energisempi, mutta nyt sitten tuntuu kuin patterit olisivat taas ihan tyhjät. Ei ole yhtään reilua.

Sainpas kirjoitettua edes tämän. Huomennakin on taas jo sunnuntai, jonka jälkeen on taas maanantai ja pitää nousta taas aikaisin. Ja arkiaamujen piristys, nelosen Syödään yhdessä -ohjelma jäi tauolle. Päivisin tulee telkkarista ihan liian vähän ohjelmaa, pitäisi niiden ajatella vähän hullujenhuonelaisiakin. Hulluudestani puheenollen näin eilen herra M(P):n. Siis sen toisen niistä hauskoista tyypistä lukiosta. Oltiin osastolta "retkellä" yhdessä museossa ja sitten tuo herra M(P) käveli siinä edustalla reppu selässä. En tiedä mihin oli menossa tai mistä tulossa, mutta luultavasti hän ei tunnistanut minua. En kauheasti ole ajatellut, että osastolla ollessa törmäisi tuttuihin, mutta näköjään se saa minut nolostumaan. Mutta kukapa minua tunnistaisi. Enhän muutenkaan ole tunnistamisen arvoinen, niin ei kai kukaan tunnistaisi minua ainakaan näillä uusilla hiuksilla, uudella takilla ja sellaisilla hienoilla korkeakorkoisilla saappailla - ja jonkun ihmisjoukon mukana. Eihän sellainen voisi olla Amia.

Ja nolouden huippu: Viikolla jossain vaiheessa alkoi pyöriä päässä joku biisi, josta en tiennyt, mikä se oli. Muistin vain todella selkeästi sävelkulun ja sen, että biisissä laulettiin: "There is a limit how much I can carry. The misery I'm married kept me chained down so long." Sitten jossain vaiheessa tajusin kauhukseni, että voi hitto, se on Sturm Und Strangin biisi. Siis sen suomenruotsalaisen nappulabändin, jota ei koskaan saisi myöntää kuuntelevansa joskus. Mutta kun pakko oli ladata niiden yksi albumi jotta olisi saanut lukion aikana tietää, että mikä se bändi oli, josta ne kaikki pienet ihmiset puhui Yleisessä musiikkitiedossa!

Seli seli.