Jännittää huominen. Tavarat vielä pakkaamatta. Nukkumaankin pitäisi mennä. Tuntuu sydäntäraastavalta jättää pikkuiset ihanaiset vauvat yksin koko viikonlopuksi. Pelottaa, että jos niille tapahtuukin jotain, kun minä olen poissa. Jos ne tarvitsevatkin minua, enkä ole paikalla. Hermostuttaa Nanin tapaaminen. Tänään oli törkeä migreeni. Hyvänä puolena se, että sen jälkeen kun se lopulta hellitti hieman, olo oli niin hutera ettei pystynyt syömään mitään, illalla sitten vähän pähkinämuromysliä. Se on uusi heikkous.

Tänään on paha mieli. En tiedä. Vain on. Paljon surraa pään sisällä, mutta omahoitaja on ollut koulutuksessa ja nyt on kipeänä. Kun ajattelen huomista, kaikkea mitä pitäisi vielä pakata ja sitä miten jättäisin kultani yksin, saa sydämen hakkaamaan. Uusi migreenilääkitys - Anervan + Ibumax - on loistava. Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin, että lääke ihan oikeasti auttaa. Yritin sitä ennen jo kaikkea. Nukuin osastolla ja venyttelin niskaa ja yritin tunnistelemalla ja ihoa liikuttelemalla löytää kohdan, josta päähän sattuisi. Ennen kuin äiti tuli hakemaan, keräsin lunta pääni päälle ja istuin penkille odottamaan 15 asteen pakkasessa. Äiti tuli liian pian. Kun hän meni apteekkiin, avasin ikkunan, jotta pääni viilenisi. Kotona teki mieli vain työntää pää lumihankeen, mutta olin lunta vain vähän päähäni. Ja sitten lääkkeet naamaan ja pimeään huoneeseen TSH-musa päällä ja makuulle.

Olo parani nopeasti, vaikka en ehtinyt kunnolla edes nukahtaa. Se netti-ihminen soitti tuon pimeän vaiheeni aikana, eikä siinä puhuessa tullut edes sellainen olo että kohta laatta lentää. Puhuminen kun pahentaa sitä oloa migreenissä. Mutta nyt meni hyvin ja vaikka vieläkin on vähän hutera olo, on paljon parempi näinkin.

Huomenna on liian tiivis aikataulu. Jännittää ja hermostuttaa ja vähän pelottaakin. On ollut koko viikon paska fiilis, eikä Nan ole nähnyt tätä uutta minua niin läheltä. Ei hän ole koskaan nähnyt minun ottavan lääkkeitä tai itkevän. Tai olevan haamumainen "ei väliä" -ihminen. En aio kuitenkaan salailla mitään Nanin mieliksi. Tavallaan kai melkein odotankin, että Nan näkisi minut nykyisessä tilassani sillä lailla lähemmin, mitä toisen ihmisen näkee, kun on tämän kanssa jonkinlaisissa tekemisissä yhtäjaksoisesti väh. 24 tuntia.

Olen yrittänyt saada kasvojani siedettävään kuntoon viime aikoina huonoin tuloksin. Ärsyttää. Punaiset puristelusta kärsineet läntit kirkuvat epätyylikkyyttä ja nykyään hämmästyttävän pullea vatsa on melkein kuin uimarengas ympärilläni. Vihaan sitä, että en saa sitä pois. Lyricaakin on jäljellä vielä vähän reilut kuukausi.

Mutta karvavauvoja tulee kauhea ikävä. Sydän melkein särkyy, kun ajattelen, että ne jäisivät tänne ilman minua, enkä voisi saada niiltä lohtua koko viikonlopun aikana, enkä silitellä enkä halailla. Enkä varmistaa, että kaikki menee okei.

Huominen pelottaa.