Joo. On ikuisuus siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut, mutta mitään kauhean ihmeellistä ei ole tapahtunut. Ehkä tämän viikon olen lisäksi ollut aika kiireinen, kun olen miettinyt kaikkea sitä matkaa varten ja suunnitellut pakkaamista ja kaikkea.
Näin Naninkin nyt viikonloppuna ja kerrankin minun lomani on pitänyt enemmän sisällään kuin hänen. Hän tosiaan voitti sen superhienon matkan maapallon toiselle puolelle, mutta koska se oli vain yhden hengen matka, hän päätti vaihtaa sen matkan 2200 euron matkalahjakorttiin. Ja ensi keväänä hän ja hänen perheensä, sekä hänen poikaystävänsä, matkustavat kaikki jonnekin.
Nan oli myös nähnyt NN:n kun oli ollut kesätöissä myymässä mansikkaa. NN:n hiukset olivat oikeastaan yhtä pitkät kuin lukiossakin, joten hän ei ole käynyt armeijaa. Lukiossa toivoin, että hän ei kävisi armeijaa jotta hiukset säästyisivät, mutta nyt minusta tuntuu, että arvostus häntä kohtaan laski muutaman pykälän. Hänellä oli myös kuulemma vähän haivenia leuassa, minkä pystyn hyvin kuvittelemaan, sillä yo-juhlissa muutos siihen suuntaan oli jo nähtävissä. Sen lisäksi Nan sanoi, että NN näytti vähemmän... no, rockilta. Ei kuulemma siltä, että olisi heittänyt nahkatakkinsa jo pois, mutta kuitenkin siltä, että ei ehkä käyttäisi sitä julkisilla paikoilla enää yhtä vannoutuneesti.
Kyllä minä vielä mietin häntä, mutta... Jotenkin tuntuu, että minä pidin hänestä sen silloisen tyylin takia. Jos hän nyt olisi muuttunut sellaiseksi kiltimmäksi ja snobimmaksi, joka nyrpistäisi ihmisille, jotka käyttävät nahkatakkia, niin... Vaikea tietysti Nanin kuvauksen perusteella arvioida, mutta kuitenkin.
Tänään pitäisi lähteä sitten sinne netti-ihmisen luo ja huomenna aamulla sitten lentäen Wieniin. Eilen itse asiassa iski ensimmäistä kertaa ahdistus. Aikaisemmin olen ollut vain todella innoissani ja ollut varma, että kaikki sujuu hyvin, mutta jostain syystä mieleni sitten päätti alkaa kehitellä kauhukuvia. Eivät ne ole edes kauhean realistisia: mielessä pyörivissä uhkakuvissa muut sille matkalle tulevat päättävätkin, että olenkin todella tylsää seuraa ja jos syödään yhdessä jossain, niin he eivät jaksaisi odottaa minua, vaan lähtisivät heti kun olisivat saaneet itse syötyä. Ja että he päättäisivät keskenään minulta mitään kysymättä, että mennään nyt sinne ja tehdään näin, ja sitten minulle (hyvällä tuurilla) ilmoitettaisiin, että mitä tehdään.
Tiedän itsekin, että tuollainen on typerää, koska tässä ollaan kuitenkin aikuisia ihmisiä ja koskaan aikaisemmin minulle ei olisi tullut mieleenkään, että he voisivat tehdä mitään tuollaista. Nyt se on kuitenkin jäänyt kytemään mieleen sellaisena pahana olona ja tuntuu, että kyynelvyöry pysyy enää vain tutisevien patojen takana ihan valmiina murtautumaan ulos. Olenhan tuollaista elämää elänytkin, lukion ensimmäisellä luokalla lähinnä, kun vielä yritin kuulua johonkin porukkaan ja syödä heidän kanssaan, jne. Tämä matka on ihan eri tilanne, mutta jostain syystä se on nyt vain laukaissut tuon kauhun uudestaan. Toivon kuitenkin, että se menee ohi, kun huomaan, että muissa matkalaisissa ei ole havaittavissa mitään siihen viittaavaa.
Vähän surettaa jättää rotat melkein viikoksi. Ne joutuvat olemaan viikonlopunkin yksin, kun perhe lähtee mökille, mutta ovat ne ennenkin siitä selvinneet. Ja matkan jälkeen alkaa osasto ja sitten on elokuu ja saan ne uuden superasunnon avaimet.
Olen pakannut eilisestä lähtien ja olen hyvin tarkkaan yrittänyt muistaa pakata kaiken tarpeellisen ja vielä hyvässä järjestyksessä, että minun ei tarvitse kaivaa laukun pohjalta ensimmäisenä tarvittavia tavaroita. Silti minua hermostuttaa että unohdan jotain tärkeää.
Reilun kahden tunnin päästä juna lähtee ja siihen mennessä pitäisi olla kaikki järjestyksessä, mutta jotenkin lykkään vain kaikkea aina "vielä vähän", jotta ei tarvitsisi ahdistua siitä, että voi ei, kohta pitää lähteä.
Mutta kyllä se matka hyvin menee. Jos ei muuten, niin sitten rauhoittavilla. Toivon vain, että lentopahoinvointini on kadonnut, vaikka tietysti olen varautunut siihenkin, että se ei ole. Huh huh.
torstai, 29. heinäkuu 2010