Kesäpäivään vertaisinko sinua?
Olet suloisempi, tyynempi;
tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun
ja kesän laina kestää liian lyhyeen.
Joskus taivaan silmä loistaa tulessa
ja kultaotsa peittyy usein pilveen,
ja kauneuttaan kaunis joskus kadottaa,
sattuman tai luonnonkierron riistossa.
Vaan ikikesäsi ei kuihdu koskaan,
ei kadota kauneutta, sinulle kuuluvaa,
ei kuolema voi kerskua että käyt sen varjossa
kun ikuisissa säkeissä liityt aikaan.
     Niin kauan kuin on henki tai silmät nähdä,
     niin kauan tämä elää, elämäsi lähde.


William Shakespeare

***

Tärkein pääsykoe eli Englantilainen filologia on ohi! Tuo runo oli kokeessa ja sitä piti analysoida ja muutenkin tuntuu osuvalta juuri nyt. Pärjäsin mielestäni ihan hyvin - paremmin ainakin kuin viimeksi. Tulosten paremmuudesta en tiedä, mutta oli ainakin yhtenäisempi suoritus. 3,5 tunnin aikana oli tehtävää 41 sivua ja lopussa tuli aika kiire. Onnistuin lukemisessa paremmin, sillä keksin, että jokaisen tekstin jälkeen (tekstejä oli yhteensä kai 4 kpl) tein muutaman muun tehtävän, jotta se lukeminen ei saisi keskittymistäni herpaantumaan niin kauheasti, kun välillä olisi muutakin kuin vain lukemista. Kielioppiosio oli yhä vain ihan järjettömän vaikea! Mikään missään harjoituksessa ei vastaa lähellekään sitä hullua tasoa, joka siinä kokeessa on! Sanonnoissa pärjään aika hyvin, tällä kertaa oli mainittu mm. "he was in over his head", jonka jopa tiesin ja minua hämännyt ydinvoimalavuodon paikantaminen, jossa rajasin mahdollisen vastauksen vaihtoehtoihin "pin down" ja "point out", joista tietysti valitsin väärän ("point out"). Ja sitten oli ärsyttävä tehtävä, jossa olin myös rajannut mahdolliset vastaukset kahteen: "I'll come when I'm as good as ready" VS. "I'll come when I'm good and ready" - joista valitsin myös väärän ("as good as ready").

Jotenkin tuntuu se kielioppiosio edelleen hankalalta ja harmittaa, kun ei edes tuollaiset edes jotenkin tuurilla oikein arvaamisen kohdatkin on menneet väärin. Mutta varmaan pitää mennä sitten käännöstieteiden kokeeseen ensi tiistaina, jotta olisi yhtään suurempi todennäköisyys päästä opiskelemaan edes jotakin. Käännöstiede ja filologia ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että etenkin ensimmäisen vuoden opinnot varmaan korvaisivat jonkin verran sitä filologiaakin.

Lisäksi kokeeseen osallistui myös yksi suunnilleen minun pituiseni nuori mies, jolla oli tummat ruskeat silmät ja pitkät mustat hiukset. En tiedä, oliko se ehkä NN tai Mitch, koska hänessä oli paljon todella tuttua, mutta myös jonkin verran jotain erilaista. Eniten kiinnitin huomiota siihen, että tämä kyseinen henkilö käyttäytyi tavalla, joka viittaisi siihen, että ainakin hän tunsi minut.

Tämä henkilö ilmestyi paikalle ehkä varttia ennen kokeen alkamista. Hänellä oli pitkät mustat hiukset (ehkä n. 10 cm pitemmmät mitä mainitsemillani veljeksillä kolmisen vuotta sitten), jotka olivat poninhännällä. Huolimatta tästä, että ne hiukset olivat kiinni, tämä nuori mies hieman hermostuneelta näyttäessään yritti sukia hiuksia ojennukseen pitkällä vedolla kunnes tajusi, ettei se onnistunutkaan. Hänellä oli keskipitkä nahkatakki - ehkä polviin asti. Hän ei jättänyt sitä naulakkoon, vaan piti mukanaan. Sen lisäksi hänellä oli perusmustat farkut. Ja sellaiset jykevät hevarikengät. Takki ja kengät olivat ainakin erit mitä NN:llä lukioaikaan, mutta hyvin samantyyliset. Lisäksi hänellä oli hopeinen rengas toisessa korvassaan. Se, mikä häiritsi minua, oli miehen pituus, vaikka järjellä ajatellen hän ei kuitenkaan ollut kuin suunnilleen minun kokoiseni. Ruumiinrakenne oli hieman erilainen mitä veljeksillä lukiossa. Hieman vankempi eikä sellainen niin ruipelomainen mitä esim. NN. Lisäksi miehellä oli... "Sideburns" on se englanniksi, suomeksi en muista. Siinä korvan vieressä tulee sitä naamakarvaa sellaisena suikaleena alaspäin. Ja vähän partaa oli myös näiden "sideburnsien" alaosassa. Olen sitten taas niin huono suomessa.

En tuijottanut häntä kovin pitkään siltä varalta, että kyseessä olisi ollut jompi kumpi näistä tuntemistani henkilöistä. Hän kuitenkin sattui (tai "sattui"?) jäämään käytävän toiselle puolelle suoraan minua vastapäätä. Ja kun hän siinä palloili hetken näyttäen tosiaan siis siltä kuin olisi tunnistanut minut, päätin pitää tilannetta vähän silmällä. Lopulta hän päätti, että istuu samalle pitkälle sohvapenkki-istuinriville jossa minäkin olin. Hän istui yhden ihmisen päähän minusta. Luin ja tein muistiinpanoja ja välillä nostin katseeni jotta voisin yrittää kaivella muististani kaikki alveolarit, velarit, glottalsit, jne. Ja kun kerran nostin katseeni, niin tämä henkilö käänsi heti katseensa nopeasti alas.

Siinä vaiheessa kun hän seisoi siinä käytävällä vastapäätä katsellen vähän muualle, niin minä yhdessä kohtaa mietin, että voisiko se olla Mitch. Häntä oli välillä lukiossakin vaikea erottaa NN:stä, mutta sentään minulla oli yksi keino erottaa heidät toisistaan, vaikka en olisi nähnyt heidän kasvojaan: kynnet. On varmaan maailman typerin asia tietää joistain veljeksistä millaiset heidän kyntensä ovat. Sitä ajatellessani tunnen oloni jopa hieman stalkker-maiseksi, vaikkei siitä olekaan kysymys, vaan pelkästään siitä, että satun kiinnittämään huomiota sormiin ja kynsiin.

No, tällä miehellä oli kauniit sormet ja kaunis käsi, mutta yllätyksekseni pureskellut kynnet. Siihen asti olin pitänyt todennäköisempänä, että jos kyse olisi jommasta kummasta veljeksistä, kyseessä olisi Mitch, mutta hänhän oli juuri se, joka ei pureskellut kynsiään. Ylipäätään en ole törmännyt kovin moneen miespuoliseen ihmiseen, joka pureskelisi kynsiään.

Voi kylläkin olla, että kyse oli jostain muusta kuin siitä, että hän olisi tuntenut minut, mutta epäilen sitä hieman. Välillä yritän todella ahkerasti flirttailla jollekin hyvännäköiselle, mutta yleensä tällaiset eivät yksinkertaisesti edes huomaa mitään! Toisaalta sitten jos tyyppi oli joku tuntematon, niin hänen olisi pitänyt suunnilleen ihastua minuun ensisilmäyksellä, jolloin hänen oudon hermostuneen käytöksensä olisi edes jotenkin pystynyt selittämään. Toisaalta, rehellisesti sanottuna, minä näytän ihan hyvältä. On muuten ihanaa sanoa noin. Kun joku viikko sitten menin aurinkoisen sään kunniaksi ulos lukemaan, niin vaihteeksi yksi tyyppi alkoi jutella kanssani. Ja siis ensiksi tulee ottaa huomioon se, että vaikka päivä oli ollut lämmin (minullakin oli vain toppi), niin kello oli jo melkein seitsemän ja alkoi viiletä. Tämä minulle juttelemaan alkanut tyyppi kuitenkin päätti riisua paitansa siinä minun edessäni ja asettua pelkissä shortseissa makaamaan vatsalleen huovalleen. Ja sitten hän siihen asettauduttuaan kampesi itsensä kyynärpäidensä varaan, jolloin olimme kasvotusten vain reilun metrin päässä toisistamme. Ja sitten tämä ulkomaalainen hieman Enricea muistuttava tyyppi sanoi, että minulla on todella kauniit kengät. Minulla oli jalassa n. 8cm korot ihan vain huvin vuoksi. Kiittelin sitten häntä, mihin hän vielä lisäsi, että se sopii tosi hyvin minun toppiini ja että sekin on kiva.

En tiedä miten tämä nyt liittyi mihinkään, mutta olipas kiva kertoa näin jälkikäteen, että miehet oikein alkavat jutella minulle, vaikka silloinkin olin täysin ilman meikkiä. Vaikka aina kun niin käy, ahdistun ihan hemmetisti ja aivot käskyttävät, että pakoon. Eivät kaikki ole lainkaan epämiellyttäviä, jotkut jopa sellaisia, että itsekin saattaisin flirttailla heille, mutta aina kun joku tuolla lailla kehuu jotain minussa ja käyttäytyy flirttailevasti, minusta tuntuu, että he ovat liian lähellä ja että jos jotenkin antaisin vihreää tai edes keltavihreää valoa, niin ajattelen, että siinähän tapauksessa he varmaan kävisivät suoraan käsiksi.

Ehkä tuohon ajatusmalliin on vaikuttanut sekin, että eniten mieleen ovat jäänet sellaiset humalaiset tapaukset, kuten esimerkiksi se, kun se yksi tyyppi bussissa ensin kyseltyään että mitä kuuluu, jne. ja kysyi sitten, että halusinko minä häntä. Tai sitten se yksi toinen humalainen, joka kadulla feissatessani pysähtyi ja sanoi, että teen sen feissauksen ihan väärin ja tuli oikein lähelle niin että oli lopulta ehkä vain kahdenkymmenen sentin päässä minusta ja haistoin alkoholinkin hänen hengessään, kun hän totesi hieman yllättyneeltä kuulostaen: "Mut sä oot kyllä tosi kaunis." Ja feissarina ei ainakaan saisi ikinä haluta enemmän henk. koht. tilaa, jos joku ylipäätään on edes suostunut pysähtymään.

Mut joo. En tiedä, kuka oli tuo mysteerinen tyyppi, koko NN-jutun jälkeen en ole luottanut niin kauheasti itseeni tilanteiden tulkitsemisessa. Toisaalta pidän itseäni hyvänä arvioimaan tuollaisia tilanteita etenkin nykyään, kun olen huomannut, että suinkaan kaikki tyypit, joita itse yritän iskeä edes jollain tasolla, niin kukaan ei ole toistaiseksi käyttäytynyt sillä tavoin kuin esimerkiksi se tyyppi tänään siellä ennen koetta. Ja kun sinne luentosaliin lopulta pääsi, niin minä ehdin istumaan ennen kuin tuo tyyppi pääsi edes sisään ja kun minä katsoin sitä ihmisvirtaa, joka tuli sisään, niin sitten kun se tyyppi tuli sisään, niin ensin hän laittoi laukkunsa ja takkinsa sinne luentosalin seinustalle ja nosti sitten katseensa saliin, koska sieltä pitäisi löytää se paikka. Mutta hän ei katsonut salia tai tyhjiä paikkoja, vaan hän nosti katseensa ja katsoi suoraan minuun, suoraan silmiini, vaikka luentosalissa oli varmaan jo suunnilleen 100 muuta ihmistä, joista lähes kaikki katsoivat samaan suuntaan kuin minä. Eikä se ollut mikään satunnainen vilkaisu tuntemattomaan ihmiseen, vaan se oli katse. Kuka se sitten ikinä olikaan.

Mutta nyt kello on paljon ja huomenna on 12-tuntinen työpäivä, vaikka onkin mahtavaa, ettei tarvitse enää lukea kaikkea valveillaoloaikaa, jonka olen tehnyt edellistä blogikirjoitusta seuranneesta päivästä lähtien.