En tiedä mikä on pielessä, mutta selkeästi joku. No, siis sen lisäksi, että polveni on ilmeisesti kipeämpi kuin tajusinkaan. Olin tänään uimassa ja sain uitua 800 metriä. Heti ensimmäisillä potkuilla sattui ja polvi tuntui jännästi "naksahtavan" sieltä polvitaipeesta. Se sattui, kuten sattuivat sammakkopotkujen lisäksi myös ihan normipotkut. Sen 800 metriä uin lähinnä käsilläni ja jännästi silti uin nopeammin kuin suuri osa niistä jotka samalla radalla uivat, mutta oli niin tyhmä olo, kun ne samat tyypit ovat siellä viime viikollakin, niin oli niin eksynyt olo, kun en voinut uida. Ilmeisesti kaikesta huolimatta olen jotenkin alkanut pitää uimisesta. Nyt sitten pitää pitää taukoa siitä, että jalka kestää feissaamisen aloittamisen.

Tällä viikolla olen saanut taas paniikkikohtauksia. Ilman mitään syytä ja todella ahdistavia ja pahimmillaan on tuntunut töissä siltä, että haluan vain erota koko paikasta päästäkseni pois sieltä. Nyt itken. En tiedä miksi. Olo tuntuu sellaiselta, että kaikki kaatuu päälle. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, enkä käsitä, miten tällainen olisi näin yhtäkkiä tullut.

Kun tällainen olo iskee, tunnen oloni vain niin loputtoman yksinäiseksi. Töissäkin maanantaina sattui yksi ihan typerä juttu, joka sai minut ihan tolaltani. Kun tulin töihin, paikallani istui yksi kv-tyyppi. Hän on äidinkieleltään suomenkielinen ja ihan okei, mutta tekee suurimman osan ajasta haastatteluja saksaksi tai englanniksi. Hän tuli viime viikolla pitkästä aikaa töihin ja istui Karinin paikalle. Hän sanoi ensimmäisenä aamuna hänet siitä löytäessäni, että hän ajatteli tulla ajoissa töihin ja ottaa kerrankin jonkun hyvän paikan, kun kerran hänelle oli sanottu, että mihin tahansa saa mennä, mikä on silloin vapaa.

Sitten maanantaina hän oli minun paikallani ja Karin oli omalla paikallaan ja minä olin ihan hukassa. Olen istunut siinä muutosta alkaen ja jos olen tullut kesken päivän töihin, niin siinä olleet ovat lähteneet muualle. Mutta minä sitten kysyin, että missähän on vapaa paikka, niin tämä uusi tyyppi sanoi, että sehän on se yksi vakiotyyppi siinä viereisessä kopissa. Sanoin, että menisin jonnekin muualle.

Menin istumaan johonkin ihan vieraaseen paikkaan, jossa oli yhden neliömetrin sisällä kolme paikkaa. Avasin koneen ja kirjauduin tunnuksillani, eikä siinä ollut taustakuvaani, puhelin olisi pitänyt asentaa uudellen, samoin koko verkkoasema olisi pitänyt etsiä uudestaan jostain, enkä minä tiennyt miten. Olin jo hajoamispisteessä, mutta sitten se parjaamani pomo tuli töihin ja ihmetteli, miten istuin siinä ja meni sanomaan sille paikallani istuvalle, että meillä kyllä vakkareille on omat paikat ja omat tunnukset ja omat sähköpostiosoitteet ja niitä konetunnuksiakin varten pitää kaikki asentaa uudella koneella aina uudestaan. Pääsin takaisin paikalleni, mutta sen jälkeen sain monta paniikkikohtausta ja tuntui etten saa henkeä ja alan itkeä.

Nyt minulla on se uusi dieetti, jolla aion lopultakin laihtua ja se pelottaa minua. Se on ihan typerää. Olen lievästi ylipainoisen ja normaalipainoisen rajalla ja jos vertaan siihen siihen nollapainooni, joka minulla joskus oli, painan nyt... +13 kiloa. Haluan laihtua, mutta se pelottaa minua. Minulla on uusi ruokavalio ja se sujuu hyvin. En edes huomaa kunnolla sitä, että syön vähemmän. En kärsi raastavasta nälästä, koska syön säännöllisesti ja terveellisesti, enkä käytä ruokaa viihdykkeenä tai lohdukkeena.

En ole koskaan laihduttanut terveellisten syiden takia ja se laihduttaminen on aina ollut menoa yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Minua pelottaa laihtua, koska se ei tapahdu nopeasti, etenkin koska laihdutettavaa on noin paljon. Minua pelottaa, koska tuntuu, että tämä on taas ainoa asia elämässäni ja koska se kestää niin kauan, niin pelottaa, että se jää päälle.

Minulla on huono omatunto kaikesta. En ole siivonnut rottien häkkejä pitkään aikaan enkä ulkoiluta niitä tarpeeksi usein. Töissä en tee tarpeeksi ahkerasti töitä, koska ajatukseni harhailevat, olen ahdistunut tai väsynyt tai nukun pommiin. Tuntuu, että töissäkin olen jotenkin erillään niistä kaikista ihmisistä. Karin höpöttää homeopaattisista hoidoista ja auroista ja jos hänelle sanoo yhtään mitään, hän voi lausua siihen kommentin, joka kestää melkein tunnin. Aina johonkin väliin yritän sanoa jotain, mutta ehdin sanoa vain pari ensimmäistä tavua ennen kuin hän puhuu päälle. Yleensä ihmiset keskeyttävät, jos puhuvat toisen kanssa päällekäin, mutta Karin ei. Sitten kuuntelen häntä kuuntelematta ja lasken, miten monta kertaa tietokoneeni näyttö ehtii vaihtaa näytönsäästäjälle ja mietin, että pitäisi tehdä töitä, olen saanut vasta niin ja niin monta haastattelua.

Päivitän silloin tällöin Facebookia, mutta se on yhtä turhaa kuin kirjoittelu tänne, jos ei turhempaa. Tämä on sentään jokin kokonaisuus, mutta Facebookin päivitykset ovat turhaakin turhempia. Se on melkein kuin sanoisi keskellä kaupunkia, jonkun yksittäisen ajatuksen. Sille ei ole varsinaista kohdetta, sille ei ole syytä, ja niin se hukkuu sinne ja unohtuu. Muistan taas niin elävästi, miksi nimesin tämän blogin juuri tällaiseksi.

Ja olen paitsi huono lemmikinomistaja ja huono työntekijä, olen myös huono kaveri. Kun oli viime viikon maanantaina psykologikäynti taas, sanoin, että en ole ollut yhteydessä Naniin, koska hän lupasi olla yhteydessä minuun. Se oli suoranainen vale, mikä oli itse asiassa aika outoa, koska yleensä valehtelen vain jos paniikissa tai korkeintaan kierrän totuutta. Tuntuu, että olen pelkkä valehtelija. Silloin kerran kun oli ajat sitten tarkoitus ottaa yhteyttä Ericaan ja kysyä mahdollisesta tapaamisesta, valehtelin silmää räpäyttämättä äidilleni, että olin tehnyt sen, mutta että Erican sisko oli kylässä. Veikkaan, että jotenkin yritän valheillani oikeittaa kurjaa oloani. Olen yksinäinen, jne., mutta pitkä tauko yhteydenpidossa Nanin kanssa ei johdu hänestä. Hän sanoi minulle, että minun tulisi ilmoittaa hänelle heti, kun tietäisin yliopistohaun tulokset.

En minä ilmoittanut. Joo, se oli vähän epäselvä, kun varsinaisesti en saanut tietää täsmälleen, pääsisinkö enkä ollut varma, olisiko Nan vielä Azoreilla ja sitten se lykkääntyi, plaa plaa. Todellisuudessa en ilmoittanut, koska minusta tuntuu, että minä olen aina se, joka ilmoittaa kaikesta heti. Kaikki mitä ikinä tapahtui tai minun mielestäni tapahtui NN:stä, kulkeutui Nanin tietoon melkein reaaliaikaisesti. Häneltä sen sijaan meni monta viikkoa kertoa, että hänen ja Taon välillä alkoi olla jotain. Senkin hän sanoi vähän niin kuin ohimennen sen jälkeen, kun olin taas selittänyt kaikki turhat kuulumiseni. Hän ei myöskään ilmoittanut erostaan Taosta. Me oltiin samassa junassa ensin kaksi ja puoli tuntia, minkä jälkeen parin päivän päästä oltiin taas melkein tunti junassa. Arvasin siitä erosta jo itse, mutta Nan ei sitä minulle silloin sanonut, vaan vasta myöhemmin Messengerissä, johon minun piti pitkän tauon jälkeen kirjautua.

Joten en ilmoittanut Nanille, koska kai tavallaan halusin "kostaa" sen, miten hän ei ole itse pitänyt minua perillä omista kuulumisistaan. Nyt hänellä on uusi poikaystä ja jo alkuvaiheessa sanoin Nanille suoraan, että haluan sitten tavata sen uuden tyypin. Sekin oli jo joskus pari kuukautta sitten. Nanista ei ole kuulunut. Olisin kai itsekin voinut ottaa yhteyttä, mutta miksi minun aina pitäisi.

Toinenkin kaveri, voiko määritellä toisen kaveriksi, jos ei ole suunnilleen lainkaan tekemisissä tämän kanssa? Niin hän varmaan vihaa minua. Aikaisemmin loukkasin häntä käytökselläni ja jotenkin onnistun sanomaan aina väärät sanat, kun yritän asioita korjata. Ja sitten kun Eero ja Nataliakin olivat kivoja ja kutsuivat minut, olin niin haltioissani kutsusta, että en piitannut siitä, että Juuliaa ei kutsuttu ollenkaan. Natalia mainitsi vahingossa niistä illallisista hänen kuullen, mutta valehteli tiensä ulos siitä. Niillä illallisilla sitten hän nauroi vielä, että meni sanomaan Juulian kuullen, vaikka Eero oli nimenomaan kieltänyt. Ja minä, joka en tiennyt syytä siihen, miksi Juulia ei yhtäkkiä ollutkaan suosiossa, mutta alhaisena matona laitoin sen merkille ja tunnustelin maaperää yhdessä vaiheessa sanomalla pari ei niin kivaa kommenttia Juuliasta.

Joten, kyllä, minulla on aika hyviä syitä tuntea oloni pahaksi. Nytkin olen kirjoittanut tällaista typerää ulinaa siitä, miten olen rikkonut etiikkaani ja moraalisääntöjäni ilman mitään syytä. Ja nyt kun saan ansioni mukaan, niin kauhea ulina ja itsesääli. Olen kirjoittanut tätä yhdeksästä alkaen ja katsonut sivusilmällä leffan ja joitain typeriä sarjoja ja itkenyt vähän väliä. En ole ottanut lääkkeitä ja huomenna täytyisi olla töissä 8:00. Tekisi mieli soittaa psykologille. Ei nyt, vaan huomenna soittoaikaan. Tai siis nyt tekisi mieli soittaa tai heti aamulla, jotta hän voisi kirjoittaa minulle loppuviikon sairauslomaa etten hajoaisi ihan totaalisesti. Mutta hänelle on tosiaan se puolen tunnin soittoaika ja olen silloin töissä ja joutuisin ensin jonottamaan vaikka miten pitkään, enkä tiedä edes mitä sanoisin. On vähän kurja olo, ei, mitään ei ole sattunut, ei, ei ole mitään, mitä voisit tehdä. Osastolla oli helppoa, kun sai vain hajota ilman kauheaa kohua. Ja sitten oli joku tuttu hoitaja aina läsnä ja ainakin jossain vaiheessa päivää joku ehti istumaan rauhassa juttelemaan kanssani. Nyt on vain tämä tyyppi, jonka näen suunnilleen kerran kuussa ja jonka olen ylipäätään nähnyt vain jotain kolme-neljä kertaa.

Nyt pitää lopettaa kirjoittaminen ja ottaa lääkkeet. Itkemistä en lupaa lopettaa, koska se tuntuu olevan ainoa asia, joka pitää minut edes jotenkin järjissäni nyt. Tuntuu kuin... en muista edes Nightwishin lyriikoita enää, kun en kuuntele musiikkia enää lähes koskaan. Jacob's ghost for the girl in white... Dead siblings walking the dying earth... Noose around the choking heart! Tuntuu siis kuin sydäntä puristaisi jokin niljakas köysi eikä hellittäisi otettaan. Ehkäpä haen jotkut rotat sängylle seuraksi siksi aikaa, kun odotan, että lääkkeet alkaisivat vaikuttaa. Pitää kätkeä kännykkä taas, että se pakottaisi minut lähtemään liikkeelle kylmään ja harmaaseen työpäivään.

Tähän ajattelin laittaa jonkun vihanilmauksen itseäni kohtaan, mutta se sai inhon itseäni kohtaan niin suureksi, että pakko jättää se pois. Teatraalista ja vaikuttavaa ja siltä tuntuu, mutta paskat minä siitä.