Tänään on ollut hyvä päivä, mikä onkin sitten ensimmäinen hyvä päivä tällä viikolla. Kaikki alkoi mennä pieleen tiistaina, kun kuvataidetyöpajan aiheena oli piirtää omakuva. Mielestäni onnistuin hyvin, mutta kun piirsin itseäni, aloin miettiä taas sitä ikuisuuskysymystä, että kuinka iso minä olen. Yleensä en ajattele mitään tuollaista, kun piirrän ihmisiä kuviini. Piirrän heidät sellaisella perustavallani vain, mutta nyt sitten piti miettiä, että miten isot reiteni ovat ja entäs sitten yleisulkomuoto, olenko tasapaksu vai onko kurveja, jne.

Siitä selvisin, mutta sitten ilmeisesti tuo miettiminen avasi vähän jotain henkistä haavaa, mitä sitten pahensi se, että juuri sinä päivänä tuli telkkarista illalla dokumentti anoreksiasta, joka keskittyi eniten siihen, miten yhä nuoremmat sairastuvat anoreksiaan. Ohjelmassa oltiin jonkinlaisessa hoitolaitoksessa - yhteisömäisessä, ei sairaalamaisessa - ja päähenkilönä oli 8-vuotias tyttö, joka ei kai itsekään tiennyt, mikä laukaisi pahan anoreksian.

Siinä oli paljon muistutuksia siitä omastakin elämästä. Oli joku tyttö, joka sanoi, että hän vain sattui pitämään luista. Muistaakseni olen itse joskus tänne blogiinkin kirjoittanut juuri saman. Se sama tyttö sitten sanoi, että paino on pakko saada nousemaan, jotta pääsisi kotiin, mutta hänen mielestään ne tytöt, jotka lähtevät, ovat jo lihavia.

Sen jälkeen jotenkin vain seuraavina päivinä olin ihan hukassa. Sitten olikin kuvataideterapia ja piirsin pari sellaista perustyylilläni piirrettyä tyttöä, hienoa ja muodikasta, kukkasateessa. Sitten piirsin itseni näköisen tytön/naisen, joka oli vielä sitä edellisen päivän kuvaakin lihavampi, koska pelkäsin, että jos oikeasti olinkin isompi kuin siinä kuvassa, muut ihmiset ajattelisivat, että mitä tuokin muka itsestään kuvittelee.

Eilen sitten kirjoitin samasta aiheesta kirjoittajaryhmässä ja ajattelin aluksi tiivistää jutun, mutta käytänkin täsmällisiä lainauksia, kun kerran oma teksti on ja käytettävissäkin.

"Tänään jatkuu edellisten päivien olo, joka tuli kuin tyhjästä. Olen usein itsevarma, tiedostan, että näytän hyvältä ja olen tyytyväinen tyyliini. Tänään niin ei ole. Ruumiini näyttää liian isolta, kasvoissakin on jotain vikaa ja etukäteen tätä tärkeää päivää varten valitsemani vaatteetkin näyttävät tänään jotenkin huonoilta.

Jokin on vain yhtäkkiä pielessä, vaikka mikään ei ole oleellisesti muuttunut. Ehkä kyse on siitä, että olen joutunut ajattelemaan ja muistamaan.
- -
Minäkin olin joskus vahvasti sitä mieltä, että jos painaisin yli 60 kiloa, olisin kuvottava ja vihaisin itseäni.

Kiloja tuli lopulta paljon - viha ei.

Nyt kuitenkin tuntuu, että se on lopultakin saavuttanut minut."

Eilen oli myös työhaastattelu siihen eniten toivomaani kesätyöpaikkaan. En kai siitä ole sanonutkaan, kun se tuli niin yllättäen se sähköposti, jossa sanottiin, että olivat tykänneet siitä videostani, joka oli kuvattu siellä työmessuilla helmikuun alussa. Luulin jo, että eivät otakaan yhteyttä, mutta tietysti olin ihan innoissani, kun sainkin kutsun haastatteluun vieläpä etukäteen, niin ei tarvitse jonottaa virallisina avoimina haastattelupäivinä satojen muiden kanssa.

Päivällä fiilis oli kuitenkin todella huono ja olo oli sellainen, että voisin vain alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Ja itkinkin, kun oli omahoitajakeskustelu. Nyt sitten kuitenkin kävi taas ilmi, että tämä viikko on saattanut olla osittain huono PMS-oireiden takia. Vasta viimeisimmän puolen vuoden aikana olen huomannut, että ainakin ne kaikkein pahimmat ja totaalisimmat romahdukset sattuvat ehkä 80% tapauksista viikolle ennen kuukautisia. Ihan kuin itse kuukautiset eivät olisi jo tarpeeksi paha, etenkin kun pelkästään sen sanan kirjoittaminen saa aikaan suunnattoman häpeä- ja inhoaallon. Ne kolme kertaa, kun romahdin Järjestöllä totaalisesti ja aloin vain hillittömästi itkeä, olivat kaikki vain muutamaa päivää ennen kuukautisia.

Omahoitajani kysyi itse minulta ihan tyhjästä, että voisi olla hyvä, jos itse seuraisin sitä, että vaikuttaako tuollainen asia (huh, sai kierrettyä sen sanan!) mielialaani. Todellakin siis vaikuttaisi, että näin on, mikä saa minut miettimään, että ehkä masennuksessani on sitten osittain kyse jostain aivojen kemiallisen tasapainon järkkymisestä. Kun se Doxal-lääkehän auttoi heti aloittamisen jälkeen huomattavasti ja pidän sitä edelleen yhtenä tärkeimpänä tekijänä siihen, että olen ylipäätään ollenkaan ollut jossain vaiheessa työkykyinen. Nytkin, vaikka on taas mennyt pari kuukautta vähän huonommin, tämä oloni ei ole yhtään mitään verrattuna siihen syvään itseinhoon ja muuhun, joka oli vallalla aikaisemmin. Olen perustyytyväinen itseeni, enkä harkitse itsemurhaa kuin erittäin harvoin.

Toki pelkästään tuollaisestakaan ei koko masennus voi johtua, mutta ehkä jokin pieni osa. Mutta tämä viikko oli jotenkin niin täydellinen putoaminen, ihan kuin olisi yhtäkkiä kadonnut vain joku ansaluukku jalkojen alta ja olisi syöksynyt kuiluun. Eilen se tunne sitten hävisi sen työhaastattelun aikana. Se meni hyvin, ainakin uskon niin, ja he vaikuttivat olevan todella vaikuttuneita siitä, että olen ollut Järjestöllä feissarina. Ja siitä, että puhun pakollisten ruotsin ja englannin lisäksi myös melko vahvaa saksaa ja hieman ranskaakin. Olin mielestäni haastattelussa luonteva ja sain näistä kahdesta haastattelijasta irti parit naurutkin. Yksi tuollainen hetki oli, kun kysyivät, että miten selviäisin sitten siitä, kun lipunmyyjänä tulee kuitenkin aina vastaan sellaisiakin, jotka saattavat olla tylyjä ja epäystävällisiä tai sanoa jotain solvaavaa. Siihen vähän itsekin naurahdin, että olen ollut feissari ja puhelinhaastattelija, joten aika lailla on kaikki solvaukset tullut jo kuultua, että en usko, että se tulee olemaan mikään ongelma.

Lisäksi siis olin paikalla ajoissa ja vaikka itse haastattelupaikan löytäminen olikin hieman hankalaa, saavuin oikeaan paikkaan kymmenen minuuttia ennen sitä haastattelun virallista alkamista. Haastattelivat myös minut heti kun tulin, joten etuajassa oleminen ei jäänyt edes huomaamatta. Lopuksi myös kysyivät, että mitä mieltä olin siitä videohausta ja siinäkin sain hieman rohkaisevaa naurua, kun sanoin, että niitä hakemuksia kun tulee niin paljon, niin uskoisin, että on todella hankalaa saada kunnollista kuvaa hakijoista, kun vain plarailee sitä valtavaa hakemuskasaa, kun taas minuutin video kertoo sitten ehkä paremminkin niistä asiakaspalvelutaitojen olemassaolosta. Siihen sanoivat, että ovat kyllä ihan samaa mieltä, mikä oli ainoa asia, jota kommentoivat, koska muuten pokerinaama oli lähes koko ajan päällä, niin on todella vaikea sanoa sitten, että mitä sitten todellisuudessa ajattelivat.

Uskon kuitenkin mahdollisuuksiini, koska minut kutsuttiin tosiaan sinne jo etukäteen, enkä usko haastattelun menneen ainakaan niin pahasti pieleen, että koko pistesaldoni menisi sen johdosta tappiolle. Ehkä feissarinakin on oppinut paljon sitä, että miten sellaisissa hieman epätavallisissakin tilanteissa saa ne kanssaihmiset tuntemaan olonsa rentoutuneeksi ja hyväksi. En ole aikaisemmin ajatellutkaan asiaa tuolta kantilta, mutta nyt kun ajattelen, niin vitsit tuosta on hyötyä sitten tosi monessa paikassa, jos kerran pystyn jonkun ihan tuntemattoman ihmisen ovelle tupsahtaessanikin luomaan (edes joskus) muutaman sekunnin aikana jo suhteen siihen ihmiseen, jotta hän jäisi kuuntelemaan ja saamaan hänet mahdollisesti myös kiinnostumaan asiastani ja sitoutumaan rahan säännölliseen lahjoittamiseen. Kun vaikka sitä ajattelisikin niin, että kyse on siitä, että haluaako se tyyppi ylipäätään lähteä mukaan, niin tärkeintä siinä, mitä voin tehdä, on se, että saan sen tuntemattoman kanssaihmisen, jonka ovelle olen pölähtänyt, tuntemaan olonsa luottavaiseksi ja hyväksi seurassani.

Tuon jälkeen sitten tyytyväisyys itseen palasi aika lailla normaaliksi. Tänään sitten taas jotenkin pystyin olemaan taas paremmin oma aika itsevarma itseni. Oli myös yhden minun kanssa samaan aikaan aloittaneen potilaan (taisin silloin kuvata häntä täällä ärsyttäväksi kyselijäksi, hah) viimeinen hoitopäivä ja pyysin sitten hänen numeroaan, vaikka viime viikolla mahdollisen yhteydenpidon tiedustelusta tuli kumma tilanne. Tyyppi ei ole lisäksi puhunut minulle oikein mitään koko viikkoon, niin en sitten aikaisemmin tällä viikolla tiennyt, miten häntä lähestyisin.

Lopulta sitten aamulla tullessani osastolle, menin heti aluksi istumaan tämän tyypin viereen ja aamukokouksen jälkeen sanoin, että hän kun lopettaa tänään, eikä ole Facebookissa, niin varmaan kannattaisi sitten vaihtaa puhelinnumeroita. Kaivoin kännykän tyynesti esiin ja tyyppi antoi numeronsa. Sitten kun hän ei tehnyt elettäkään pyytääkseen minun numeroani, sanoin, että soitan samantien hänen numeroonsa, jotta hänkin sitten saa minun numeroni. Täten yhteydenotto ei ole pelkästään minun harteillani, vaikka näin käytännössä luultavasti onkin.

Tämän jälkeen tyyppi jotenkin taas "loksahti auki" ja alkoi juttelemaan minulle vaikka mistä. Sanoi muunmuassa, että oli eilen nähnyt kaverinsa, jolla on rottia ja nähnyt samalla rottavauvoja. Hänen mukaansa ne olivat vain parin päivän ikäisiä, mutta niillä oli jo turkki ja silmät auki, joten kyse on noin kolmen viikon ikäisistä. Hän oli ihan haltioitunut niistä pikkuotuksista ja selitti, miten ne veivät kyllä hänen sydämensä ihan kokonaan söpöydellään. Aikaisemmin hän on vain sanonut lähteneensä Facebookistakin, kun hänen kaverinsa kaikki päivitykset liittyvät vain niihin rottiinsa ja se on ihan rasittavaa. Nyt hän sitten ihan tosissaan aikoo hankkia kaksi rottaa ja sanoi, että menee tänään ehkä katselemaan niille jo häkkiäkin.

Mutta niin, ihan asiaan liittymättä, haluaisin ilmoittaa, että minulla on uusi kaveri. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa vasta vähän aikaa sitten, mutta nyt koen sitten aiheelliseksi mainita hänet täälläkin ja keksiä hänelle sopivan leikkinimenkin. Hän ei yhtäkkiä näytä oikein minkään nimiseltä, joten asiaa pitää hieman miettiä. Ehkä hän näyttäisi hieman... Santerilta, tai Henrikiltä tai... Haa! Piti oikein googlella etsiä suomalaisia poikien nimiä, mutta nyt löytyi todella hyvä! Leevi. Tuosta nimestä tulee mieleen sarjakuva Lassi ja Leevi. Jos sen tiikerin ja pikkupojan yhdistäisi, niin se yhdistelmä näyttäisi ehkä hieman tältä tyypiltä.

Mitähän vielä olisi, joka pitäisi mainita? Niin joo! Kun oli musiikinkuunteluryhmä tänään, niin oli sellainen fiilis oikeasti, kuin siinä biisissä, jonka kuuntelutin. No, siinä oli hieman ongelmia, kun se musiikkiterapeutti jotenkin oli hajamielinen ja kun jokaisen pyytämä kappale esitettiin vuorotellen, hän jotenkin ajatteli, että minun kappaleeni oli jo kuultu. Se oli todella inhottava tunne ja ehkä sanon siitä omahoitajallenikin vielä. Jäljellä olimme vain minä ja sitten yksi toinen, ja sen sijaan, että hän olisi tavalliseen tapaan kysynyt, että kuka seuraavaksi, hän kysyikin vain siltä toiselta, että oliko hän löytänyt jo sopivan kappaleen. Hän sitten sanoi, että ei oikein tiennyt, olisiko sellainen fiilis, että haluaisi kuulla mitään, mutta että Amialla näyttää kyllä olevan joku.

Se musiikkiterapeutti ei katsonutkaan minuun vaan sanoi tälle toiselle, että eikö tunnu edes siltä, että jonkin haluaisi valita, mutta että kyllä ryhmässä saa vain olla mukana kuuntelemassakin. Hän sanoi, että voisi ehkä vielä miettiä sen aikaa, kun minun biisini kuunneltaisiin. Siihen musiikkiterapeutti sanoi, että ikävä kyllä meillä ei ole aikaa kuin yhdelle biisille enää, eikö mikään biisi ole sellainen, jonka haluaisit kuulla? Siihen hän sitten sanoi (hän on ollut osastolla vasta vajaan viikon, mutta olen jo tutustunut häneen melko hyvin), että jättää kyllä sitten siinä tapauksessa oman vuoronsa väliin.

Seuraavaksi sitten sen sijaan, että tämä musiikkiterapeutti olisi kääntynyt minuun päin, hän katsoi jokaista muuta vuorotellen ja kysyi, että onkos kenelläkään muulla sitten jotain toista biisiä, jonka he haluaisivat kuulla. Yritin luonnollisesti sitten ainoana, jonka biisiä ei oltu edes kysytty, sanoin suoraan, että minulla kyllä on biisi. No sitten se musiikkiterapeutti lopultakin katsoi minuun, mutta aika jäyhästi ja lähti sitten laittamaan sitä levyä sinne soittimeen ja sanoi sitten samalla, että meillähän tosiaan on sellainen käytäntö, että jos joltain kuunnellaan useampi biisi, niin sitten seuraavalla kerralla tältä ei kuunnella mitään.

Biisivalintani oli artistilta P!ink, biisi So What. Se on sellainen yli-itsevarma ja äärettömän hyvän fiiliksen biisi. Kuitenkaan fiilikseni ei ollut yhtään hyvä sillä hetkellä. Ennen sitä oli ja sen jälkeenkin, mutta ei silloin, koska se musiikkiterapeutin suhtautuminen minuun sai minut melkein nieleskelemään itkua, koska en ikinä olisi odottanut tuollaista suoranaisen syrjivää käytöstä sairaalan musiikkiterapeutilta!

Biisin ajan yritin ottaa itseeni sen biisin itsevarmuuden, mutta en oikein onnistunut. Musiikkiterapeutti sitten keskeytti biisin kesken ja sanoi, että aika näyttää olevan jo lopussa, niin jos voisin vielä lyhyesti sanoa jotain biisistä. Sanoin esittäjän ja kappaleen nimen, minkä jälkeen sitten kysyin suoraan, että mikähän homman nimi on, kun kaikkien muiden toiveet kysyttiin ja kuultiin, mutta minut sivuutettiin kokonaan. Siihen musiikkiterapeutti sanoi lyhyesti, että se oli hänen mokansa, kun oli ajatellut väärin. Siinä se, ei anteeksipyyntöä tai pahoittelua tai mitään. En sitten viitsinyt paljon tuntojani biisistä jakaa.

Tuosta jäi todella siis kurja fiilis. Muuten kyllä on tänään ollut sen P!nk-biisin fiilis. Se tänään lopettanut tyyppi kommentoi minulle myöhemmin sitä biisiä, että se jäi nyt hänelle sitten soimaan päässä ja että P!nk on jotenkin outo yhdistelmä Britney Spearsia ja Lordia. Aika nopeasti sainkin hyvän mieleni takaisin, mutta varmaan kun osastolla näkee tuon musiikkiterapeutin taas ensi viikolla, ei ole erityisemmin kiinnostusta hänen pitämiään ryhmiä kohtaan.

Siis vitut, vaikka minulta olisikin kuunneltu jo yksi biisi ja olisin ärsyttävä biisien tyrkyttäjä, niin siltikään tuollaisessa hoitopaikassa yhtään ketään ei pitäisi kohdella tuolla lailla!

Mutta hieno biisi Pinkiltä. Toinen hieno biisi, joka jossain vaiheessa soi päässäni, on "Hard Ain't It Hard", joka on ikivanha "redneck"-biisi, jota yksi uusista potilaista vihelteli melkein koko päivän ja josta minulla tuli mieleen joku rasittavan koukuttava kaksiulotteinen tietokonepeli, jossa ajetaan kaivosvaunulla ja pompuissa vaunussa olevat sinkoavat ilmaan. En tiedä mistä tuo mielikuva tuli, voi olla, että sellainen peli onkin, mutta onpahan ainakin todella erilainen biisi, jota kyllä suosittelen kaikille kuunneltavaksi.