Vietettiin taas porukalla iltaa, mikä ei tällä kertaa päättynyt yhtään hyvin. Aloitettiin aika myöhään, joskus kymmeneltä illalla vasta. Itse olin selvinpäin siihen asti, kun mentiin baariin. Pitkästä aikaa oltiin oikein pääsymaksullisessa paikassa ja itsekin tilasin pari drinkkiä. Muuten oli ihan hyvä fiilis, mutta sitten jossain vaiheessa tuli kauhea deja vu, kun pystyin melkein kuvittelemaan, että Thomas olisi ollut siellä myös, niin kuin ennen. Marion oli nyt myös mukana ja hänen kanssaan vähän asioita puitiinkin. Thomasista ja sitten tälle porukalle kerroin myös jotain pääpiirteitä minun, Alisan ja Leevin välirikosta.

Sitten yhdessä vaiheessa, vähän ennen valomerkkiä, ilta muuttui aika radikaalisti. Puolet porukasta oli tanssimassa ja puolet istui pöydässä. Minä istuin pöydässä tietysti, koska minä en tanssi, minä en vain tanssi. Sitten joku mies tuli pyytämään yhtä meidän porukan naista tanssimaan ja tämä nainen oli sitten hieman tyyliin, että en mä nyt tiedä, jaa pitäiskö lähteä, jaksaisiko sitä nyt. Siis sellaiseen vähän kiusoittelevaan tyyliin. Sitten yksi niistä miehistä, joka oli meidän porukassa, vain räjähti. Olen hänestä varmaan aiemmin joskus maininnut, sillä päiväkeskuksellakin hän välillä on menettänyt yksinkertaisesti malttinsa vain jos joku peli ei ole toiminut pelikonsolilla. Hän on paiskonut tavaroita ja olen ajatellut, että hän on varmaan sellainen, että hänellä menee vain pinna.

No, nyt se meni. Ensiksi hän yritti töniä tätä tyyppiä, joka oli sitä naista tullut hakemaan tanssiin, ja oli aika pelottava huutaessaan, että mene nyt pois siitä. No, tämä tyyppi sattui sitten olemaan vielä harvinaisen ärsyttävä, eikä lähtenyt siitä, vaan jäi aukomaan päätään. Se oli kuin olisi katsonut, miten junaonnettomuus on juuri pian tapahtumassa siinä silmien alla. No, tämä meidän lyhytpinnainen tyyppi sitten yritti käydä käsiksi tähän tyyppiin ja huusi ja tämä nainen, jota oli tultu hakemaan tanssiin, suunnilleen roikkui tässä kiinni, että älä tee mitään, pysy vain siinä, istu alas, mutta ei se paljon auttanut. Sitten meidän tyyppi kahmaisi pöydältä yhden lasin ihan törkeän nopeasti ja yritti sitten iskeä sillä tätä ärsyttäjää naamaan. Siinä kun oli sen lasin ottanut pöydältä, muita laseja oli kaatunut ja tippunut lattialle ja pirstoutunut ja kaikkialla oli lasinsiruja ja minäkin sain päälleni jotain lonkeroa ja lasinsiruja, kun niitä laseja vain hajosi. Ilmeisesti tämä meidän tyyppi vähän pystyi itseään hallitsemaan, kun ei tätä tyyppiä ruvennut hakkaamaan niillä rikkinäisillä laseilla tai muutenkaan, mutta viskoi niitä kuitenkin ympäriinsä ja huusi tälle ärsyttäjälle jotain tyyliin että tapan sut, tapan sut.

Yritin viittoilla Jaskalle ja Marionille ja muille tanssilattialla, että nyt on asiat riistäytymässä käsistä täällä, mutta ilmeisesti eivät oikein tajunneet. Ainakaan eivät tajunneet sitä minun hätääni siinä. Lopulta tuli järjestyksenvalvoja, kun tämä ärsyttävä tyyppi ei vain lähtenyt siitä, se kesti varmaan jonkun viitisen minuuttia se riita siinä, mutta se tuntui todella pitkältä. Koko ajan minulla oli sellainen fiilis, että kohta tapahtuu jotain todella kauheaa ja tilanne riistäytyy täysin käsistä, eikä kukaan tunnu näkevän sitä niin kuin minä ja kohta ihmisiä kuolisi tai jotain.

Sinänsä tuo oli mielenkiintoista, sillä se sai minussa aikaan todella voimakkaan reaktion. Menin vain fyysisesti lukkoon, jumiin. Tuntui kuin olisin ollut taas suunnilleen lukiossa, jossa jokainen lihakseni oli melkein aina jännittynyt ja miten liikuin jäykästi ja varoen ja silmäilin ympärilleni pelästyneenä, olin hiljaa, enkä vain puhunut mitään, vaan olin vain niin peloissani koko ajan, kun muita ihmisiä oli lähellä. Tuossa vaiheessa aloin melkein itkeä. Pystyin taas kuvittelemaan niin selkeästi, miten Thomas olisi taatusti huomannut minusta, että jotain on nyt pielessä, pystyin kuulemaan, miten hän olisi tullut tanssilattialta sinne pöytään kysymään ehkä ensin, että mitä on tapahtunut, mutta sen jälkeen, että Amia, onko kaikki hyvin.

Ei ollut Thomasia, joka olisi tullut kysymään, ei ollut ketään, joka olisi tullut kysymään. Sitten porukka hajaantui, ja Jaskan ja Marionin kanssa lähdettiin kävelemään omaan suuntaamme. Puhuttiin vielä Leevistä ja Alisasta ja sitten tuosta tapahtumasta baarissa, koska olin ainoa, joka oli nähnyt sen. Menin Jaskalle, enkä kotiin, koska olo oli niin järkyttynyt. Olin kai puolittaisessa shokissa. Yritin sanoa Jaskalle, että olen jumissa, olen jumissa, mutta hän ei tajunnut. Vasta kun mentiin Jaskan kämpän ovesta sisään, hän tajusi, että jotain oli pielessä, kun en saanut ulkovaatteitani pois. Seisoin vain siinä hänen eteisessään ja aloin itkeä, samalla kun yritin selittää, että ei mitään, ei mitään, olen vain jumissa, mutta että yritän saada kädet pois takintaskuistani. Siinä meni pari minuuttia. Olin pitänyt käteni koko ajan heti baarista lähtien tiukasti taskuissani ja puristanut hanskojani, koska olin vain ollut niin peloissani.

Meni pari minuuttia, että sain kädet taskuistani, mutta käteni olivat silti puristuneet niiden hanskojeni ympärille, enkä saanut niitä irti. Muuten tuntui, että pystyin toimimaan, joten vaivalloisesti sain takin pois päältäni, samoin kaulahuivin ja kengät. Sitten siinä seistessäni sain lopulta myös toisen hanskani irrotettua nyrkistäni, mutta toinen pysyi vain kiinni. Menin hanskan kanssa istumaan Jaskan sohvalle ja vain itkin. Pystyin sanomaan vain, että olen jumissa. Pikkuhiljaa yritin irrottaa hanskaa, mutta välillä vain lopetin, koska vaikka käsi olikin löystynyt jo sen verran, että olisin saanut hanskan pois, se hanska siellä nyrkissä tuntui jotenkin turvalliselta.

Lopulta pääsin henkisesti ja fyysisesti tilaan, että sain sen hanskan irti. En vain saanut kättäni auki nyrkistä. Nimetön ja keskisormeni olivat viimeisestä nivelestä suorassa, hieman itse asiassa taipuneet ylikin. Sain vitsailtua Jaskalle, että nyt minulla on automaattinen hevi-käsi, kun muut sormet sain jo liikkumaan, mutta vaikka nimetön ja keskisormi liikkuivat hieman sieltä sormen "tyvestä", en saanut niitä taipumaan viimeisestä nivelestä tai suoristumaan kokonaan. Jaska kysyi, että saisiko koskea käteeni, mihin sanoin, että vaikka. Hän sanoi myöhemmin, että oli ajatellut, että feikkaan vain, ja siksi oli yrittänyt hellästi mutta varmasti vain avata käteni kokonaan. Se sattui todella, sillä käteni kai yksinkertaisesti vain kramppasi todella pahasti, joten ulvahdin ja vedin käteni takaisin ja itkin ja sanoin, että älä koske minuun, älä koske minuun!

Minä vain itkin pitkään. Olin ihan tolaltani, tosiaan ehkä shokissa, koska se sen lyhytpinnaisen tyypin käytös oli niin paljon muistuttanut isäni käytöstä kotona. Siinä tilanteessa itsekin olisin halunnut tarttua tähän tyyppiin ja sanoa, että älä raivoa, elä tee mitään, pysy vain siinä, ei välitetä tuosta, mutta en uskaltanut, koska jotenkin ajattelin, että jos yhtäkkiä koskisin häneen, hän voisi vain motata minuakin. Ja vaikka silloin kun oltiin jo Jaskalla, tilanne oli ohi, olin vain ihan järkyttynyt.

Jaska sanoi, että hänestä on outoa, miten minä, joka vaikutan niin voimakastahtoiselta ja järkkymättömältä ja terveeltä ja pelottomalta, olin välillä niin todella herkkä ja jotenkin pieni ja viaton, sellainen haavoittuvainen tyttö, johon väkivalta on jättänyt syvät näkymättömät arvet. Jaska yritti lohduttaa ja halata ja pyyhkiä kyyneliä kasvoiltani, mutta itkin varmaan melkein tunnin putkeen, baaria varten laitetut meikit vaan valuivat pitkin naamaa. Yritin selittää hänelle, että sellainen jumi-ihminen minä olin aikaisemmin ollut, kai se oli se fysioterapia, joka oli saanut minusta laukeamaan niitä pahimpia pysyviä jumeja, mutta tuollaiset yllättävät uhkaavat väkivaltaiset tilanteet saivat ne vain laukeamaan todella helposti.

Yö meni huonosti. Olen jostain syystä nukkunut todella huonosti viime aikoina. En meinaa saada unta ja sitten herään joskus viideltä aamulla siihen, että en vain saa unta. Yritettiin Jaskan kanssa saada nukuttua samassa sängyssä, mutta minä vain puhuin, kun ei ollut ollenkaan fiilis, että saisin nukuttua. Kaikki äänet tuntuivat todella liioitellun kovilta. Koskaan ennen en ole edes tajunnut, että Jaskan kämpän jääkaappi pitää jotain ääntä, mutta yöllä se tuntui niin ylimitoitetulta, että tuntui, etten ikinä saisi siellä nukuttua.

Lopulta sain unta - mutta Jaska ei. Hän sai yöllä joitain rytmihäiriöitä ja jossain vaiheessa heräsin siihen, miten hän mittasi verenpainettaan sellaisella piippaavalla automaattisella mittarilla. Jaskallahan on siis sydänvika, joten se on välillä ongelmallinen. Olin ihan uninen, mutta kysyin silti Jaskalta, että tarvitseeko soittaa apua tai lähteä sairaalaan, mutta hän sanoi, että kyllä se siitä. Lopulta sitten hänen sydämensä rauhoittui, mutta teki itselleen vuoteen lattialle, koska sanoi, että ei vain pysty nukkumaan samassa sängyssä kanssani. Tarjouduin itse nukkumaan siinä lattialla, koska pystyn nukkumaan yleensä suht helposti missä tahansa, mutta Jaska käski minun nukkua vain hänen sängyssään. Jossain vaiheessa hän sitten kömpi sinne takaisin. Nukuttiin tosi pitkään, melkein kuuteen asti illalla, vaikka toisaalta joskus kahdeksan aikaan aamulla sain minä ainakin vasta unta, kun unettomuus vaivasi, vaikka olin lääkkeet ottanut ja lisäksi nilkkojani on taas pitemmän tauon jälkeen alkanut särkeä.

Jaska pitää käsittämättömänä, että nilkkojani voi oikeasti särkeä ja kolottaa niin todella paljon. Kun olin lapsi, niitä röntgenkuvattiin, koska niitä särki todella paljon, etenkin öisin. Äidilläni on ollut sama ongelma koko elämänsä ajan, kuten minullakin tähän asti. Mitään vikaa tosiaan ei ole koskaan löydetty, vaan ne on kuitattu "kasvukipuina". Nykyään minulla on jippona, että sidon joko sukan tai liinan tai jonkun joustavan vaatekappaleen siihen ympärille todella tiukasti, siis sidon nilkan tiukasti paikalleen, mikä lopettaa kivun melkein välittömästi. Jaska on sanonut oikeastaan koko kesän, että mene nyt ihmeessä jollekin sanomaan niistä jaloistani, kun tosiaan pelkkä kävely samoissa kengissä saa ne niin järjettömän kipeiksi, että etenkin ulkomailla ollessa minulla on niiden kanssa vaikeuksia, kun pitää kävellä niin paljon ja se sattuu oikeasti niin paljon, että välillä tuntuu, että jalat on ihan tunnottomat ja että pian vain kaatuu. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, että ehkä sen takia olen aina ollut niin todella huono luistelija, koska heti ensimmäisellä minuutilla luistimet alkavat sattua jalkoihini niin järkyttävästi, että tuntuu, että siihen suunnilleen kuolee.

Nyt minulle on varattu aika luuntiheyden mittaukseen. Ei omasta aloitteestani, vaan sen murtuman takia. En usko, että ongelmaa on, koska aikuisiällä en ole tosiaan murtanut mitään aikaisemmin, mutta koska jalkojeni kanssa on ollut säännöllisesti ongelmia, niin ajattelin sanoa siitä sitten, vaikka en oikein usko, että mitään apua tai ratkaisua mihinkään tulisi.

Nyt pitäisi suunnitella uudenvuoden bileitä. Se yksi nainen jotain jo suunnitteli, mutta hän asuu todella kaukana keskustasta ja lisäksi hän on jo sopinut viettävänsä uudenvuoden kuuron isänsä kanssa, joten hänen bileissään olisi joku keski-ikäinen viittomakielinen mies meidän nuorten aikuisten kanssa, mikä ei kauheasti innosta. Lisäksi minun pitäisi mennä paikalle vielä aikaisemmin, koska tämä nainen on jostain syystä päättänyt, että minä voin auttaa häntä saamaan verhot ikkunoihin, koska olen tarpeeksi pitkä. Tämä nainen kuitenkin loukkaantuu todella helposti ja suuttuu, joten en tiedä, miten sanoisin, että en halua tulla. Ehkä Jaska keksii jotain, tai joku muu...

Odotan kyllä jo uutta vuotta, sitä että pääsee taas terapiaan ja sitä, että minulla aloitetaan se uusi lääke. Olen mennyt aika paljon huonompaan kuntoon, ja lähes kaikki tuntuu vain mahdottomalta nykyään. Siinä luuntiheysmittauskutsun mukana tuli täytettävä lomake, jossa kysellään kaikkia osteoporoosin riskitekijöitä, muunmuassa kalsiumin saamisesta ravinnosta. En todellakaan saa taatusti tarpeeksi kalsiumia, mutta minulla on ollut sellaisia tabletteja, joissa on kalsiumia ja D ja K-vitamiineja, jotka sen imeytymiseen jotenkin vaikuttavat. Ongelma on vain siinä, että koska kaikki on ylivoimaista, en edes yksinkertaisesti jaksa ottaa niitä pillereitä, en aina edes mielialalääkkeitäni, siis niitä, joita ollaan vähentämässä uuden lääkkeen tieltä. Kämppäni on ihan sekaisin, ihan sekaisin ja ainoa saavutus tuntuu olleen viimeisen parin kuukauden aikana on se, että sain lopultakin Kelan hakemukset täytettyä. Pitäisi mennä maanantaina viemään ne suoraan Kelaan, että menevät mahdollisimman pian eteenpäin, koska vuoden alusta lähtien en saa mitään rahaa ennen kuin nuo hakemukset on käsitelty.

Elämä on vain niin vaikeaa nyt.