Nyt on tullut palauduttua uudesta vuodestakin. Tai en tiedä onko siitä ollut palautumista, vaan nyt kun Jaska eilen illalla lähti kotiinsa sen jälkeen kun oli ollut kämpälläni melkein viikon putkeen, niin nyt on tullut itse palattua taas normaalimpaan arkeen. Kyllä se oli tavallaan arkea Jaskankin kanssa, mutta jotenkin niin erilaista kuin yksinään. Kun hän oli vielä täällä, ajattelin aina välillä kaikkea mitä teen sitten kun hän lähtee, mutta sitten kun hän sanoi lähtevänsä, niin tuntuikin yhtäkkiä oudolta, että en olisikaan halunnut hänen lähtevän. Hänkin sanoi, että hänelle varmaan tulee ikävä heti kun hän pääsee kotiin.

Joten ilmeisesti silloin viikko sitten kun vähän ahdistuin kaikesta taas, ei ollut kyse siitä, että Jaska ei haluaisi meidän suhdetta tai että olisin jotenkin tylsä tai epäkiinnostava. Jaskan kanssa on kivaa, mutta on myös välillä ihan kiva olla yksinkin, voi tehdä vain omia juttuja.

Terapiakin alkoi taas ja siellä sanoin sitten siitä, että mietin, että mistä johtuu, että minua ei kiinnosta porukalla hengailu enää yhtä paljon kuin aikaisemmin, ja että kun yliopistolla olen ajatellut, että en halua jumiutua yhden ihmisen kanssa, vaan tutustua useampiin ihmisiin, niin oikeastaan kyse taitaakin olla enemmän siitä, että en halua tutustua lähemmin yhteenkään, vaan mieluummin olen niiden kanssa, jotka tunnen jo. Terapeuttini sanoi, että ehkä kyse on siitä, että elämäni on muuttunut, ja että nyt kun muutaman vuoden täysin tyhjän aikataulun jälkeen minulla onkin yhtäkkiä kauheasti koulujuttuja, tai ainakin ne tuntuvat vievän kauheasti aikaa ja energiaa, niin ehkä sitten sen vähäisemmän vapaa-ajan vietän ennemmin sellaisissa läheisemmissä ja syvällisemmissä ihmissuhteissa kuin joissain uusissa tai sitten isojen porukkojen pinnallisemmissa illanvietoissa.

Ja mietin sitä, että kun ajattelin, että aikaisemmin hengasin enemmän porukalla, niin nyt kun mietin sitä tarkemmin, niin vaikka ajattelin, että silloin olin sosiaalisempi ja jotenkin "parempi", niin todellisuudessa se oli sitä, että kerran viikossa nähtiin Thomasin luona, muun ajan olin yksi. Tai että töissä juttelin ihmisille ja vapaa-ajalla ei ollut ketään. Että ehkä en ollutkaan jotenkin sosiaalisempi silloin, vaan että elämäntilanteeni on vain muuttunut. Terapeuttini sanoi, että sekin varmasti vaikuttaa, että olen nyt parisuhteessa, ja jos jonkun ihmisen kanssa ehdin aikaa viettämään, niin ykkösenä tulee Jaska. Sanoin, että en haluaisi että se vaikuttaa minuun, että seurustelu jotenkin muuttaa käytöstäni, mutta terapeuttini sitten kysyi, että miten se muka voisi olla muuttamatta ja vaikuttamatta.

Joten nyt ehkä yritän olla stressaamatta liikaa siitä, että koen itseni jotenkin sisäänpäinkääntyneeksi, kun minulla kuitenkin on useita läheisiä ihmisiä: Jaska, Nan ja Natalia. Olisi ehkä kiva, jos voisi luetella kauhean määrän ihmisiä, joita tunnen ja joiden kanssa säännöllisesti vietän aikaa, mutta kun mietin asiaa omalta kannaltani, niin nämä kolme läheistä ihmistä tuntuvat melko riittäviltä.

Ai niin, sain myös viimein selville, miksi Jaska haluaa aina laskea suunnilleen sentilleen sen oman osuutensa, jos vaikka tehdään ruokaa yhdessä. Tai siis, en saanut varsinaisesti selville, vaan hän kertoi. Kuulemma hänen exänsä kanssa he eivät olleet niin tarkkoja, jos ostivat jotain yhteistä safkaa vaikka, mutta sitten jossain vaiheessa tämä exä rupesi raivoamaan Jaskalle, että tämä vain "elää hänen rahoillaan". Kuulemma sen jälkeen Jaska on vain halunnut, että sellaista ei käy uudestaan, joten hän pitää todella tarkasti huolen siitä, että maksaa täsmälleen sen osuutensa. Tuli tuosta vähän puhetta, kun tehtiin ruokaa ja ruoan kanssa riisiä, niin sanoin sitten Jaskalle, että oikeasti, ei sinun tarvitse maksaa sitä 1,5 desilitran hintaa. Lopulta hän suostui, mutta ilmeisesti asia on vaikea hänelle. Toisaalta minäkin olen sitä mieltä, että molemmat maksaa omat ruokansa, mutta en silti koe niin suurta tarvetta mennä noin pitkälle kaikessa. Okei, on helpompi, jos minä maksan jotain ja sanoa sitten Jaskalle, että ei tarvitse olla niin tarkka, mutta kun tilanne on toisinpäin, niin minä itse teen samoin kuin Jaska. Olisi ehkä kiva vähän päästä tuosta.

Uusi vuosi meni ihan hyvin, lukuunottamatta sitä, että kun mentiin ampumaan raketteja, tuuli aika kovaa, ja mukana oli vain Jaskan sytkäri, enkä minä osaa käyttää sytkäreitä noin muutenkaan, saati sitten tuulessa, ja turhauduin sitten siihen napsutteluun pariin otteeseen. Mutta meni hyvin, oli aika hienoa. Nämä Jaskan kaverit pyysivät meitä molempia tulemaan käymään uutenavuotena, mutta ei sitten menty. Tämä yksi tyyppi, josta en vain tykkää yhtään, tuli kuitenkin kämpälleni käymään, kun oli sopinut ostavansa nuuskaa Jaskalta. Se vähän ärsytti, että Jaska ei oikein kysynyt minulta, että onko okei, että hän tulee käymään, mutta eipä kai siinä oikein muuta. En tiennyt mitä sanoa, tyyppi jäi vielä istumaankin, ja sitten kun vajaat puoli tuntia hänen tulonsa jälkeen piti lähteä käymään Jaskan kanssa vielä kaupassa, ajattelin, että tyypistä pääsee siten helposti eroon. Kun oltiin lähdössä, Jaska huomasi, että tyyppi jätti tavaransa kuitenkin jääkaappiini ja sitten seurasi kiusallisempi vaihe, kun tyyppi olikin ajatellut jäävänsä pitemmäksi aikaa, ja sitten Jaskan piti sanoa, että itse asiassa oltiin ajateltu viettää nyt tätä iltaa ihan kaksistaan, mutta voidaan ehkä myöhemmin tulla sitten käymään siellä minne ne muutkin miehet olivat menossa.

Jotenkin pidän melkein vielä vähemmän tuosta tyypistä koko ajan. Yritän tulla toimeen, mutta en voi ymmärtää, miksi hän haluaa tulla kämpälleni hengaamaan, en ymmärrä, miksi hän kuvittelee, että voi vain tulla kämpälleni viettämään aikaa. Stressasin tuosta tulosta ja siivosin keittiön oikein hienoksi kauhealla vaivalla. Toisen huoneen ovi oli kiinni, sitä en ollut siivonnut, enkä halunnut häntä sinne. Olin sanonut Jaskallekin, että kettiötä edemmäs tyyppi ei sitten mene. Mutta kun oltiin lähdössä, menin hakemaan kännykkääni sieltä toisesta huoneesta ja tyyppi seurasi perässäni, ja sitten vielä kaiken huipuksi kommentoi, että hei miksi sänky on noin vinossa. (Ja ihan selvyydeksi, se on siksi, että sänkyni pääty on sellainen vähän koristeellisempi, ja jos makaa sängyssä, telkkaria ei näe, jos sänkyä ei laita hieman kulmittain, koska se pääty tulee tielle.) Ehkä pitää tehdä vielä selvemmäksi Jaskalle, että mieluusti ei sitä tyyppiä enää minun kämpälleni, paitsi jos itse kutsun hänet (mitä ei tule tapahtumaan).

Vanha läskirottani on vähän kipeä ja nyt pitää sitten ruveta miettimään sitä lopettamista. Sillä on joku hengitystiejuttu, siihen kokeiltiin kolmea eri lääkekuuria, joista mikään ei vaikuttanut yhtään millään tavalla. Se ei ole ollut niin paha, mutta nyt pikkuhiljaa se on ehkä tullut pahemmaksi. Tuollaisessa hitaasti etenevässä jutussa on aina vaikea tietää, missä kohtaa se lopetus on sitten paras. Ja jotenkin vieläkin toivon, että se paranisi, koska sen sisko kuulosti todella pitkään paljon pahemmalta, ja sitten se tauti meni yhtäkkiä ohi, ja nyt tyttö on ollut ihan terve. Ja lisäksi tämä poju on nykyinen suosikkini, ja täytti vasta vuoden, joten en vain haluaisi viedä sitä pois ennen aikojaan. Se on niin ihana ja sen kihara turkki on sellainen ihan silkkinen. Toinen kiharaturkkinen poika on jotenkin yllättäen todella karheaturkkinen. Kai sillä on enemmän ja pienempää ja tiiviimpää kiharaa, niin se tuntuu karhealta. Tämä vanhempi poju on jotenkin todella rauhallinenkin. Ne sen kolme kaveria syntyivät kaikki kesällä, joten ne ovat vielä aika nuoria ja todella meneviä. Vanhempi poju vain tykkää istua sylissä silitettävänä, ja on vain niin ihana. Tuntuu vain aina niin vaikealta näiden sairaiden suosikkien kanssa.

Vaikka noita rottia on nyt ollut aika paljon, niin niistä on ne muutamat suosikit, jotka ovat jääneet mieleen, ja välillä kun niitä muistelee, tuntuu ihan käsittämättömältä, että joidenkin kuolemasta on jo useita vuosia. Ne ja niiden luonteenpiirteet muistaa niin hyvin, ihan kuin ne olisivat vielä tuolla häkissä. Ja noista nykyisistä nuorista kuoli vielä se suosikkini, niin vaikka noita pörrönaamoja on tuolla häkeissä yhteensä kahdeksan, niin tuntuu, että sen vanhan pojun lähtö tekisi ison aukon kaikkeen. Tietysti jäljellä on vielä tuon vanhan pörrön sisko, joka ne viimeisimmät poikaset pyöräytti. Se on jotenkin ihan mahdottoman energinen ja on aina menossa kaikkialle minne vain pääsee.

Mutta varmaan vielä yritän antaa höyryhengitystä tälle sedälle ja toivon että se helpottaisi sen oloa ainakin joksikin aikaa. Yliopisto alkaa jo viikon päästä. En tiedä mitä siitäkin tulee vai tuleeko mitään. Unirytmini on aika sekaisin ja edelleen nukun melkein kaksitoista tuntia yössä. Mietin, että huomenna ehkä menisin uimaan, jos jaksan. Kuten joka talvi, on taas kertynyt lisää kiloja, ja olisi kiva tehdä jotain liikunnallista vaihteeksi. Uiminen on suunnilleen ainoa liikuntamuoto, joka ei täyttä kidutusta. Useat tuntuvat aina väittävän, että liikunnasta tulee hyvä olo, energinen, ja että siihen tottuu, mutta olen vain eri mieltä. Aina joinain vuosina aloitan jonkun juoksurupeaman tai jonkun muun vastaavan, ja se on jokaisella kerralla vain täyttä tuskaa, sattuu fyysisesti, on raskasta, ja mieli vain riutuu, kun se on yksinkertaisesti vain niin tylsää ettei sitä meinaa kestää. Eikä siitä tule hyvä olo, ei edes pitkällä tähtäimellä, vaan se on vain sitä samaa tuskaa mitä alussakin. Äärimmäisen epämiellyttävää. Joo, minulla on varmaan äärimmäisen huono kunto, mutta en vain jaksa välittää, koska liikunta on vain niin käsittämättömän epämiellyttävää. Uinti on se, joka on kaikkein vähiten epämiellyttävä, eikä sekään tarkoita, että se olisi kivaa tai että siitä tulisi hyvä olo.

Joku kesä ehkä pari vuotta sitten uin itseni todella mahtavaan kuntoon, kävin töistä lomalla pari viikkoa ollessani kolme kertaa viikossa uimassa, ja kerralla uin kolme kilometriä. Sitten joku kerta vähän satutin jalkaani, mutta uin silti kilometrit loppuun. Seuraavalla kerralla ei uinnista tullut enää mitään, hyvä jos käveleminen onnistui kun polvi oli niin kipeä, ja sen jälkeen ei ole kauheasti tullut käytyä uimassakaan. Ehkä suhtaudun negatiivisesti, mutta oman tähänastisen kokemukseni mukaan kaikenlainen liikunta aiheuttaa lähinnä fyysisiä kipuja ja muuten vain pahaa oloa, ja on muutenkin hankalaa, ja parempi vain olla rauhassa kotona tietokoneella. Mutta nyt, kuten suunnilleen aina, on sellainen fiilis, että painoa voisi pudottaa taas vähän, niin kai pitää joustaa tästä liikkumattomuudestani. Ja kesäisen rasvaprosenttimittauksen jälkeen olen miettinyt sitäkin, että yrittäisi hankkia joitain lihaksiakin, jotta rasvaprosenttini ei normaalipainoisena ollessanikin hipoisi kattoa.

Jotenkin mietin, että mikä sitten olisi yleisesti parempi tapa suhtautua tuohon: sekö, että hulluna ja pakkomielteisenä yrittäisin pakottaa itseni sopimaan kaikkiin kaavioihin, vai se, että hyväksyn sen, millainen olen, ja sen, että välttämättä mitään suuria muutoksia asiaan ei tule. Okei, olen yleensä vuoden aikana jojoillut jonkun ehkä kymmenen tai viidentoista kilon verran, mutta se noudattaa aina sitä samaa kaavaa, että keskitalvella painan eniten, kesällä vähiten. On sentään hyvä, että Jaskalle on okei, olen sitten talvi-minä tai kesä-minä. Äitini on sen teini-iän kauhean kritisoinnin jälkeen mennyt melkein toiseen ääripäähän, nytkin jouluna hän selitti, että olen vaikka miten paljon laihempi kuin jossain vaiheessa, varmaan jotain 15 kiloa laihempi. Sitten pitää vain sanoa, että itse asiassa painan täsmälleen kaksi kiloa vähemmän kuin painavimmillani painoin. Ylipäätään tuntuu, ettei äidille kannata puhua mistään mitään.

Ihan ok päivä on tänään, mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että joistain asioista olen jotenkin ärtynyt, jotkut seikat saavat minut kärttyisäksi. En ehkä ole vain hyvä puhumaan hyvistä asioista. Sain esimerkiksi Natalialta eilen postissa kortin, jossa toivotettiin hyvää uuttavuotta, ja johon oli leikattu jostain sanomalehdestä onnellisuuden määritelmiä. Se oli todella piristävä ja ihana, ja harmitti, että minä en ollut lähettänyt hänelle mitään. Tein hänelle itse jopa joulukortin, mutta en nähnyt häntä niin että olisin voinut antaa sen, ja olin hukannut sen lapun, jolle hän oli kirjoittanut osoitteensa. Mutta halusin jotenkin kiittää häntä siitä, mutta en vain tiennyt yhtään, mitä sanoisin. Jaskakin varmaan tietää, että olen ehkä maailman huonoin sanomaan mitään tuollaisia kivoja asoita. Ehkä pitäisi tehdä uudenvuodenlupaus, että yritän parantaa tuossa asiassa tämän vuoden 2014 aikana.