Meni ihan hyvin tuo viime viikonlopun matka kotiseudulle. Jotenkin se oli myös outoa, ja jotenkin tuntui että koko ajan yritin määrittää elämääni jotenkin. Kyselin Jaskalta vähän väliä: "Onko outoa että..." En tiedä. Tavallaan matka oli myös vähän rasittava tuon takia. Mutta muistui mieleen ne hyvät puolet myös kotiseudussa myös kun ei ollut mitään niitä normaaleja haittaavia asioita (perheeni, koiramme, yms.).

Jotenkin olen miettinyt sitä koko meidän koirajuttua taas paljon. Ehkä siihen vaikutti osittain Jaskan kommentti vanhasta huoneestani, että hän oli yllättynyt, että olin ilmeisesti ollut ihan järjetön koirafani. Koira -koriste-esineitä, kirjoja, kello, piirroksia... Jotenkin sen muisti sitten itsekin, miten olin silloin nuorempana niin innoissani koirista. Ja toinen asia, joka toi väkisinkin mieleen sen meidän koiran oli se, että vieläkin, yli kuusi vuotta sen jälkeen kun se meidän koira kuoli, sen kaikki tavarat ovat täsmälleen samoilla paikoilla kuin aikaisemminkin. Tuntuu että muuten kaikkea on muutettu, mutta koiran panta ja talutushihna vievät vieläkin yhden paikan naulakosta. Samaten ulkona on edelleen koiran juoksunaru, jossa se oli välillä ulkona ollessaan.

Osittain nuo pienet seikat tuntuivat myös hieman loukkaavalta. Niitä sen minua terrorisoineen koiran tavaroita ilmeisesti säilötään kuin pyhäinjäänteitä. Ihan kuin koko talo vielä surisi sitä koiran kuolemaa. Ja sitten mietin, että tajuaako esimerkiksi äitini vieläkään sitä, että jotain meni pieleen sen meidän koiran kanssa. Tänä vuonna he kai ainakin aikaisemman suunnitelman mukaan hankkivat sitten uuden koiran. Eikä mitään "taskukoiraa" vaan "oikean koiran". Näin äitiäni siteerattuna.

Ja esittelin Jaskalle sen vanhan kotitaloni paikkoja tyyliin: "Täällä huoneessa vietin paljon aikaa, koska tästä tämä ovi menee kätevästi näin kiinni ja sitten vielä lukkoon ja koira ei saa sitä auki." Jotenkin se kaikki tuntuu vieläkin niin oudolta, ihan kuin se olisi vain joku tarina jonka on joskus kuullut, ei niin että se olisi sattunut itselle. Mutta sitten kun muistaa, että se sattui itselle ja muistaa sen kaiken kurjan, ja sitten tajuaa nyt vielä jälkeenpäin sen, että olisihan sitä voinut tehdä asialle jotain, olisihan sitä voinut kertoa jollekin, tai mennä sanomaan vaikka poliisiasemalle että tuolla osoitteessa on koira josta pitää hankkiutua eroon. Tai sitten vähän vihjata edes jollekulle, mutta minä vain jotenkin aktiivisesti salasin kaiken.

Olen miettinyt sitä viimeistä kertaa kun se meidän koira puri minua ja sitten seuraavana päivänä oli koulua. Kannoin reppua eri kädellä ja yritin olla irvistämättä kivusta kun sitten laitoin sen selkään ja kipeän käden asentoa piti vähän muuttaa. Istuin siellä matikankokeessa ja mietin koko ajan, että maailman kauhein asia olisi jos se haava aukeasi ja vuotaisin verta siihen koepaperille tai pulpetille ja joku näkisi. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna siinähän olisi ollut mahdollisuus sanoa jotain, vaikkapa se fakta että en taida pystyä tekemään koetta kun on todella huono olo, ja voisiko joltain saada kyytiä terveyskeskukseen, kun on koiranpurema kädessä ja ne haavat vain aukeavat uudestaan ja uudestaan ja vuotavat paljon, eikä äitini suostu minua sinne terveyskeskukseen viemään. Tuo olisi varmaan muuttanut elämäni ainakin johonkin suuntaan, eiväthän kaikki olisi voineet vain sivuuttaa asiaa.

Vaikka tuntuu että moni sivuutti. Teininä jotkut kaverini tiesivät että isäni on väkivaltainen, mutta sen toisaalta ymmärtää, kun ei niin nuorena välttämättä tajua, että asiasta pitäisi sanoa. Ja siellä lastenpsykiatrian poliklinikalla sivuuttivat ongelmani. Vain oireen korjaamiseen keskityttiin, ei niihin ongelmiin jotka sen aiheuttivat. Kukaan ei myöskään kysynyt siellä että onko kotona kaikki hyvin onko väkivaltaa, tms. En tiedä miksi. Luulisi että tuota kysyttäisiin 9-10 -vuotiaan lapsen yllättävien psyykisten ongelmien yhteydessä aina. Vieläkin tulee välillä sellainen olo, että tekisi mieli googlettaa sen minun kanssa lähes kaksi vuotta viikottain jutelleen naisen sähköpostiosoite ja lähettää sähköpostia, että näin asiat oikeasti olivat, sinä olisit voinut tehdä jotain. Ja silloinkin kun mentiin jälkeenpäin kontrollikäynnille joskus puolen vuoden tauon jälkeen, minä menin sinne sitten se suht tuore koiranpurema naamassa, eikä sekään saanut mitään aikaan, aikuiset siellä vain nyökkäilivät että hyvin on ongelma ratkaistu, tuskin tulee takaisin.

Tai sitten ne lääkärit, vaikka se, joka paikkasi naamani silloin kun olin 11-vuotias. Kyseltiin vain että oliko oma koira vai vieras koira, mutta mitään ei sitten asialle tehty. Tai sitten se lääkäri jonka näin silloin 17-vuotiaana kun ne hoitamattomat puremahaavat olivat tulehtuneet ja kun hän kysyi minulta ja äidiltäni että onhan se koira-asia jo hoidettu, ja kun äitini sanoi että on hoidttu, niin yritin vain jotenkin epätoivoisesti tavoitella sen lääkärin katsetta, että katso minuun, katso minuun ja näe että kaikki ei ole okei, kysy tarkemmin, kysy uudestaan, tee jotain.

Tai sitten ne kaikki naapurit, joita koira puri. He eivät varmaan halunneet vain sekaantua.

Siitä on vähän syyllinen olo, varmaan aika tyhmästi ja turhaan, että miksi minä en tehnyt mitään. Että olen hieman vihainen ihmisille, että miksi he eivät tehneet mitään, vaikka minä itsekään en tehnyt mitään. Terapeuttini aina puolustaa minua tuossa, että tuollaisessa tilanteessa ei vain oikein ajatelleeksi mitä voisi itse tehdä. Tai kaikki tuntuu niin vaikealta. Varmaan minä vain pelkäsin, että sanoisin jollekulle jotain ja he vähättelisivät asiaa. Mieleeni on jotenkin jäänyt kauheasti mielestäni tilannettani vähätteleviä kommentteja koira-asiaan liittyen. Niin kuin silloin ala-asteella, kun koira oli purrut minua naamaan ja sitten meillä mietittiin, että auttaisiko se jos koira kastroitaisiin, mutta siihen oli yksi meidänluokkalainen tyttö heti sanomassa että sitten on koira pilalla. Tyhmää kai pyöritellä sitä mielessään, mutta jotenkin tuosta on jäänyt mieleen tunne, että koiran pallit ovat niin tärkeät että ei haittaa vaikka se purisi jotain lasta naamaan kunhan ne pallit säilyy.

Tai sitten siellä tikattavana kun olin, se lääkäri sanoi että eihän tuo näytä niin pahalta. Varmaan tuo oli tarkoitettu rauhoittelevaksi, mutta teki mieli sanoa, että tietysti se näyttää pahalta: koira on purrut ihmistä naamaan. Ja sitten jotenkin kun yhdistää siihen sen mitä kotona sanottiin, kuten sen jälkeen, kun koira oli purrut minua kuusi kertaa ja sen lisäksi ainakin viittä muuta ihmistä, että ei tunnu reilulta lopettaa sitä kun sillä koiralla on muuten niin kiva luonne. Jotenkin kai siitä vuosien saatossa tuli sellainen asia, että yhdistin nuo kaikki mielessäni ja ajattelin, että ei ketään kiinnosta, että ei tämä oikeasti ole niin paha, ja sitten ajatus siitä, että kävisin sanomassa vaikka poliisiasemalla meidän koirasta ja sitten jos kotiin soitettaisiin että täällä on teidän tytär käynyt selittämässä tällaisia juttuja, että puhuttekos sille vähän siellä kotona että miten kuuluu käyttäytyä. Siitä vanhempani, ainakin isäni, olisi seonnut varmaan tyystin.

Ja sitten kun näki netistä tällä viikolla jonkun jutun jostain lastensuojelujutun teettämästä testistä, että kun lapsi puhuu julkisella paikalla kännykkään jotain ettei uskalla mennä kotiin, niin sitten oliko se nyt sadasta ihmisestä kaksi pysähtyi kysymään että onko kaikki okei. Ja sitten kommenteissa sanottiin, että eihän toisen puheluita saa kuunnella ja että jos puuttuu johonkin tuollaiseen niin siitä saa itse syytteen niin ei kannata tai että jos se oikeasti tarvitsee apua niin sitten se varmaan pyytää ja varmasti saa sitä, jne.

En tiedä auttaako se pyöritellä näitä juttuja mielessä, mutta jotenkin vain olen aina ajatellut, että kun on joku ongelma, niin kun sitä miettii tarkemmin, niin sitten siihen löytyy jotenkin ratkaisu. Että jos mietin tarpeeksi, niin sitten löydän keinon päästä asiasta ylitse ja keskittyä elämääni nyt tätä hetkeä, enkä elämää kymmenen vuotta sitten. Ja vaikka en pyörittelisikään niitä mielessäni, niin sitten ne jossain kohtaa jossain tilanteessa joka muistuttaa jostain, ne vain pomppaavat pintaan ja silloin tuntuu vielä vaikeammalta.

Ja nyt Jaska laittoi viestiä, että katsotko futista kun juuri alkoi jännä ottelu. Voisi alkaa katsoa sitä ja palata pikkuhiljaa takaisin nykyhetkeen.